HARRIN TAPAHTUMAT: MITÄ IHMETTÄ?

Tänään tunnen hiukan huonoa omaatuntoa kun olen skippaamassa treenini Tuulimäen Boxingsalilla, mutta sitten luin vanhan blogijuttuni ja sain lohdutusta, ei ole ensimmäinen kerta eikä tarvitse kokea huonoa omaatuntoa vaan ajattelet lausetta OLE ARMOLLINEN ITSELLESI...joo, sitä aion siis tänään olla! Muuten muutaman vuoden takainen blogijututtuni näyttää sopivan tähänkin päivään, kun katsoo tätä maailman menoa ja se saa kyllä kysymään MITÄ IHMETTÄ?

Eilen vierailivat Toppelundissa "Äijä luolassa" uusi sporttitoimistoni, jossa on vain boxingia, futista ja Rock and Rollia! Herrasmiehet vierelläni ovat vasemalla TIMO VIHERIÄRANTA ja oikealla SEPPO PUPUTTI....ovat vannoutuneita FUTISIHMISIÄ!

17.10.2015 kirjoitettua....
Istun "sporttitoimistossani" kuppi kahvia edessäni ja katselen alapuolella olevaa kauppakeskuksen käytävää, jossa ihmisiä kävelee kuka minkäkinlaisten tarpeidensa kanssa? Olen tänään skipannut treenini Tuulimäen Boxingsalilla ja en tunne siitä edes kovinkaan huonoa omaatuntoa. Olen alkanut pitää lauseesta OLE ARMOLLINEN ITSELLESI yhä enemmän. Oikeastaan tässä vaiheessa elämää se alkaa olla jo hyvin sopivaa. Ei ole enään tavoitteita, ei enään suorituspakkoa. Ei tarvetta menestyä. Voin olla vain ihminen, jota ei oikeastaan ole olemassakaan, jos ajattelen argumentteja, jolla ihmisarvoa mitä suuremmin tänä päivänä mitataan. Voisin melkein ajatella olevani hukassa tämän päivän maailmasta? Mutta jollain ihmeellisellä tavalla kuitenkin tunnen eläväni juuri nyt mielenkiintoista ja upeaa aikaa elämässäni! Vaikka se on tavallaan niin pienimuotoista, etten meinaa huomata sitä itsekkään, kaiken sen glamourin, suurten menestystarinoiden, säihkeen ja sosiaalisten medioiden ilotulituksen keskeltä ilman tuhansien tykkäämistä, jossa nyt elämme ja joka rönsyilee eteemme päivittäin ja saa tuntemaan itsensä mitättömäksi ulkoiluttaessa tyttären koiraan Westendin ja Haukilahden rannoilla, vaikka se on yksi päivän kohokohdista! Sitten on se taistelu "vanhuutta vastaan" jota käyn Tuulimäen Boxingsalilla yksinäisyydessä ja en tunne olevani enään huippukunnossa?

Minulla ei ole tietystikään muuta vertailukohtaa tälle kuin se miten treenasin 17-23 vuotiaana ja siihen verrattuna, aika epätoivoista! Ehkä seuraavassa elämässä, kun täytän 68 vuotta ja käyn treenaamassa voin verrata sitä tähän 68 vuotiaan treenaamiseen? Hitto, kun tää elämä on mennyt niin nopeasti, että joutuu ihan kysymään MITÄ IHMETTÄ? On vaikea sanoa siitä mitään arvokasta arviota, kun ei ole vertailukohtaa sille, mutta toivottavasti seuraava elämä, jos sellainen on olemassa, olisi tavallaan yhtä hauska ja sitten voisin 68 vuotiaana taas sanoa MITÄ IHMETTÄ, miten tää elämä on mennyt näin nopeasti? Ja ihan ilman tykkäyksiäkin?