Kirja: Elämäni poltinmerkit

ELÄMÄNI POLTINMERKIT
Herään aamuun kuullessani ihanan Jessica tyttöni äänen olohuoneen puolelta. Kello on puoli kahdeksan. Eilen oli taas viimeinen päivä yhtä hanttiduunia tehtyäni Kalajärven koulun puolipäiväisenä vahtimestarina. Edessäni olisi taas duunin etsintä, mistä saisi jonkun rovon elämiseeni. Tunnen, että sama kysymys kuin 23 vuotiaana, kun nyrkkeilyurani päättyi, MITÄ NYT, seuraisi minua ja mietin mitä elämällä voisi olla tarjottavana vielä mulle, 55-vuotiaana. Ainakin nyt tuntuu siltä, että älyttömän paljon, perhe-elämää Raijan (lue Murun), lastemme Jerrin ja Jessican kanssa, edelleenkin yritystä löytää joku duuni, juttu joka kiinnostaisi ja veisi taas täysin mukanaan, olisiko vielä uusia seikkailuja, kokemuksia, toisaalta tuntuu kuin ne kyllä tähän elämään riittäisivät, mutta eihän sitä koskaan tiedä, unelma jostakin onnistuneesta elää ja Herra varjele, ei enään epäonnistumisia, romahduksia, olen kokenut jo tarpeeksi niitä....En kykene käsittämään täysin tätä elämääni, mutta tunnen että olen sitä todella elänyt, enkä pysty enään kääntämäänkään sitä muuksi, se on vain kannettava mukanani, sen poltinmerkit sielussani, mutta kannan myös onnekseni tuhansia ihania asioita, rakkautta, hellyyttä, lämpöä, ystävyyttä, muutenhan paistuisin sisältäpäin pelkästä kaikesta epäonnistumisistani ja vääristä ratkaisuistani elämässäni, sen helvetillisessä hiilloksessa, jonka yritän viilentää positiivisuudella, ilolla ja rakkaudella. Joudun usein miettimään, voinko ja pystynkö olemaan tarpeeksi hyvä isä lapsilleni, tarpeeksi hyvä mies Murulleni, kun en kuitenkaan ole mitään, vain mieletön koettu elämä mukanani, huomisen epävarmuus, joutuneena toteamaan oman vaillinaisuuteni. Välillä mietin olisiko tämän elämäni voinut jotenkin jättää väliin, mutta se NYRKKEILY, ei ainakaan sitä, RAVINTOLA ANITA & HARRI, RAVINTOLA HARRIN BOXI, BOXING CENTER, niin, huh, huh., mutta olihan niissä fiilistä, unelmia, tavoitteita, yritystä, elämää, ELÄMÄÄ!!! En vain onnistunut niin hyvin kuin olisi pitänyt. MUTTA MITÄ NYT ? Äh, niin kuin huomaat on vaikea keskittyä nyt siihen mitä olen kertomassa, ajatukseni poukkoilevat, on niin paljon kerrottavaa, niin paljon asioita, joista haluan kertoa, miten ne koin ja kuinka niiden kanssa elin. Minkä takia, niin en osaa sanoa, ehkä kertoakseni miltä minusta on tuntunut, mikä on mun totuus, ehkä lieventääkseni sisälläni palavaa helvetillistä hiillosta, ehkä osoittaakseni että nyrkkeilijänä seison edelleenkin pystyssä, vaikka olen niin useasti lyöty kontilleni. Ehkä jakaakseni myös sitä iloa ja onnea, jota olen kokenut ja tuntenut niin monien asioiden ja ihmisten kanssa, ehkä haluan, että arvoton leima, jonka tunnen itsessäni olisikin arvokas, eli on vaikea sanoa miksi teen tämän, siinä kuitenkin joitakin ajatuksia siitä ja tässä yksi vaikuttava lisää, Antti Heikkilän tätä minulle ehdottaessaan, sanoi että tällä voisi olla jotakin annettavaa muillekin, jotka eivät ole halustaan huolimatta onnistuneet tässä elämässään aivan odotuksiensa mukaan. HUPS! Luulin, että olin ainoa. Jos näin on, niin ehkä tämä voisi olla sittenkin hyvä asia ja voisin olla edes jollain lailla hyvä esimerkki, vaikka edes niin, että, älä elä näin, tai en mä tiedä, ratkaiskaa itse.

UUSI ALKU ELÄMÄÄN NYRKKEILYN JÄLKEEN

Niin, se RAVINTOLA ANITA & HARRI, pitäisikö mun kertoa siitä, siitähän on niin pitkä aikakin, mutta toisaalta se on kuitenkin tavallaan kuin eilinen, johon taas tänäänkin törmäsin tavatessani ihmisiä, jotka olivat käyneet syömässä siellä. No mä kerron, niin kuin se mun mielessäni on, niin kuin se mieleeni ryöppyää, mä annan tulla koko stoorin, koko jutun, mitä mulle tapahtui BOXINGIN jälkeen, miksi mä oon nyt tässä näine ajatuksineni, ihmettelemässä tätä elämänkulkua.....
Ravintola Anita&Harri syntyi syksyllä 1973. Se tapahtui kahden epätodellisen vuoden jälkeen, nyrkkeilyn päättymisen, paskajuttujen kohteena, lähes päivittäin joutuneena kuuntelemaan, milloin missäkin, eihän susta tullut mitään, sähän elät vain vaimosi siivellä, minkä Hymy lehtikin silloin niin hyvin myös markkinoi ja joka varmasti jäi ihmisten mieleen ja tuo parin vuoden aika-jakso elämäni henkisessä helvetissä, missä 23 vuotiaana tunsin, että olin elämästäni menettänyt kaiken, olin täysin tyhjä, hirveä tuska ja epäonnistumisen raastava tietoisuus repi silloin sisustani,en pystynyt, enkä halunnut silloin puhua ja kertoa siitä kenellekään, sillä olin kuitenkin BOXARI ja silloin ei pyydetä armoa, on kehätuomari, joka keskeyttää ottelun. Koitin silloin parhaani mukaan kaikesta huolimatta tukea esimerkiksi Anitaa, koittamalla hoitaa kaikki Anitan asiat, ajamalla keikkoja, käymällä hakemassa esiintymissopimukset, postittamalla mainokset, hoitamalla kotiamme. Olisin varmasti laulanutkin hänen puolestaan, mutta siihen mulla ei kyllä löytynyt resursseja. Parasta oli yöt, kun ajoin satoja kilometrejä läpi öisen nukkuvan Suomen, Anita nukkui takapenkillä, olin yksin yössä ajatuksieni ja kyynelieni kanssa, yksin, yksin kaikesta, edessäni vain maantie. Tämä tuskainen kahden vuoden aika elämäni epätietoisemmassa vaiheessa, 23-25 vuoden iässä, tuskan repiessä sieluani hajalle, olisin halunnut olla edelleenkin sankari, nyrkkeilykehien voittamaton nyrkkeilytähti, olisin halunnut olla menestyjä ja että rahaa olisi ollut niin ettei taskut olisi riittäneet, mutta kun ei niin ei. Tämä pirun kahden vuoden jakso jätti yhden perkeleen poltinmerkin, kuvan jostakin siivellä eläjästä, jota lehdistökin silloin tällöin markkinoi.....Eikä tätä poltinmerkkiä ole poistanut, että olen yrittäjänä tehnyt nyt jo yli kolmekymmentä vuotta yhtä mittaa lähes 7 päivää viikossa töitä yrittäen menestyä, saada aikaan jotain erinomaista, saaden välillä turpiinikin oikein kunnolla, mutta aina jatkaen, nousten ”kanveesilta”nousten ja taas uskoen ja sitten taas KNOCK OUT ! On se hittoa, helvettiä, niin se vain välillä on. Taas asiat poukkoilee, koitan nyt mennä johdonmukaisesti eteenpäin, jatketaan syksystä1973, kun Sirkka-Liisa Lähteenoja kertoi myyneensä MONALISA lehtensä amerikkalaiselle kustantajalle ja saaneensa niin paljon rahaa ettei oikein tiedä mitä sille kaikelle oikein tekisi, joten hän voisi esimerkiksi rahoittaa sen ruokapaikan Harrille, niin olisi silläkin jotain tekemistä. Kysyin, olisiko hän ihan tosissaan tämän ajatuksen kanssa. ”Joo, etsi paikka, niin minä ostan sen pois ja sisustetaan se sitten, Peem huonekalutehdas Lahdesta saa sen tehdä ja sieltä tulee sisustusarkkitehti suunnittelemaan paikan.” Aloin katsomaan Hesarista ilmoituksia missä olisi baaria myytävänä Stadissa. Yhtenä päivänä näin ilmoituksen lehdessä, Kalliossa Castreeninkatu 7;ssä olisi yksi baari myytävänä, jossa olisi noin 40 asiakaspaikkaa. Kävimme katsomassa paikkaa ja Sirkka-Liisa oli sitä mieltä, että tämä olisi hyvä ja niinpä hän ryhtyi toimeen, baarin myyjät, jotka olivat myymässä baaria ja siirtämässä vuokrasopimusta, halusivat silloin niin sanotun kynnysrahan yrityksestään, mutta Sirkka-Liisahan ostikin koko huoneiston ja ilmoitti baarinpitäjille lähtöpäivän ja mitä tarjoaa baarissa olleesta ”romusta”, jolle ei ole mitään käyttöä. Ei jäännyt paljon valinnanvaraa silloisille yrittäjille. Pidimme monia palavereita Sirkka-Liisan kotona jutellen ja suunnitellen tulevia, en muista miten ja kuka, mutta päädyimme ravintolan nimeksi ANITA & HARRI ja päätimme kuvauttaa meidät logoa varten, josta tulikin sitten jättikokoinen medaljongin näköinen vähän antiikkimainen, pronssin värinen kuva ravintolan punavalkoiseksi teipattuun ikkunaan. Kuka oli kuvaaja, en pysty varmasti muistamaan, ehkä Pekka Kuparinen, sillä näitä kuvaaja tuttuja oli muitakin Olkku Kaskisuon lisäksi, joihin oli tullut tutustuttua silloin entisessä tähtimaailmassa. Kuvaaja otti joka tapauksessa todella hienon kuvan, missä pitkähiuksinen ruskeatukkainen Anita oli kauniin ja elegantin näköinen ja kaveri vieressä oli ruskeassa samettipuvussaan rusetti kaulassaan myös komean näköinen, tiedän että tästä viimeksimainitusta, joku voi olla eri mieltä. Vierailimme Lahdessa Peem huonekalutehtaalla sekä myymälässä, jossa tutustuimme yrityksen ”tirehtööriin” sympaattiseen ja sydämelliseen teollisuusneuvos Pentti Mäkelään, jota minulla oli tilaisuus käydä treffaamassa parin seuraavan vuoden aikana useamminkin, mutta siitä enemmän tuonnempana. Joka tapauksessa päädyimme, Sirkka-Liisa päätyi, että Peem Oy sisustaa Anita&Harrin ja asiat etenivät hyvällä vauhdilla ja tuleva avajaispäivä läheni, kun eräänä päivänä Sirkka-Liisa sanoi....”Pistäytykääs käymään Lauttasaaressa hänen neuvonantajansa luona allekirjoittamassa yhtiöpaperit”. Sirkka-Liisalla oli neuvonantajana eräs aatelinen avaruustieteilijä, luonnollisestikin avaruustieteilijä, olihan Sirkka-Liisa tekemisissä kahden tähden kanssa, niin, joista toinen oli jo entinen. Lauttasaaressa meille tarjottiin paperia allekirjoitettavaksi, jossa osake-enemmistö 90% oli Sirkka-Liisan ja 5 +5 Anitan ja mun osuus yhtiöstä. Kun tiedustelin kohteliaasti minkälaista palkkaa me nauttisimme tämän yhtiön palveluksessa, kuulimme että 300 markkaa kuukaudessa ja kun Anita&Harri pyörisi voitolla, niin voitaisiin ajatella ehkä palkankorotustakin. Aikamoinen ehdotus Ravintola Anita&Harrista, jonka kuvittelimme kaikesta aikaisemmista jutuista olevan jonkinlainen yhteisyritys välillämme, jollain 50/50 jaolla. Tässä vaiheessa emme tarvinneet omaa neuvonantajaa kiittääksemme hienosta mahdollisuudesta voida työskennellä hienossa Ravintola Anita&Harrissa.
Neuvottelut ajautuivat umpikujaan ja tässä oli taas yksi juttu, kuinka elämä olisi taas lähtenyt eri raiteille, jos olisin malttanut pysyä päätöksessäni, unohdetaan koko juttu ja keksitään jotain muuta. On aika mieletöntä ja yllättävää, kun katsoo elämäänsä taaksepäin ja huomaa missä olisi voinut lähteä toiseen suuntaan, se olisiko siitä kuitenkaan seurannut parempaa ja ihanampaa elämää onkin jo ihan eri juttu. Nyt kuitenkin Sirkka-Liisan neuvonantajan otettua yhteyttä ja ehdottaessaan, että vuokraisimme paikan siten, että Sirkka-Liisan siihen sijoitettu pääoma kuoleentuisi noin 5 vuoden aikana maksamallamme vuokralla. Funtsittiin asiaa ja kun lehdissäkin oli jo juttua kuinka parin viikon päästä avaamme ravintolan ja kun se hieno kuvakin oli otettu, allekirjoitimme paperit, jossa kerrottiin takuuvuokrasta ym. ym. Pieni pulma sinänsä oli, ettei meillä ollut yhtään rahaa tällä hetkellä ja pitäisi hommata jostakin rahaa sen takuuvuokran hoitamiseksi ja kai se ruokapaikka tarvitsee jotain ruokatarvikkeitakin voidakseen valmistaa ruoka-annoksia. Kokki meillä oli ollutkin jo kuukauden päivät työsuhdeasunnossaan, joten kulujakin pyöri jo täyttäpäätä. Nämä ongelmat ratkesivat kuitenkin yllättävästi vierailtuani Peem-huonekalutehtaalla sisustus suunnitelmien takia ja kerrottuani teollisuusneuvos Mäkelälle, missä mennään näissä yhtiönmuodostus kuvioissa, silloin tarjoutui teollisuusneuvos lainaamaan rahat takuuvuokraa varten ja sanoi mulle, ”muistakaa kakarat, teillä ei ole muuta kuin teidän nimi, pitäkää siitä huolta, se on teidän pääomanne”. Oli hienoa tutustua sympaattiseen teollisuusneuvokseen, jolle parin seuraavan vuoden aikana kiikutin takaisin lainaamani rahat, juotiin samalla kuppi kahvia ja kerroin kuinka pärjäilemme hommamme kanssa. Toinen ongelma ratkesi kun kävin eräässä tukkuliikkeessä ja kerroin avaavamme parin päivän päästä Anita&Harrin, mutta meillä ei tähän hätään ole rahaa, joten sopisiko että maksaisimme ostokset muutaman päivän kuluttua, kun saamme homman pyörimään. Tulen sitten maksamaan tavarat. Näin kovasti uskoimme, että siellä kävisi asiakkaitakin. Avajaispäivä oli jännittävä, niin kuin voit kuvitella, kun hyppäät johonkin juttuun mitä ett ole koskaan tehnyt ja alat opetella sitä käytännön kautta. Kiipeät takapuoli edellä puuhun, niin kuin hienosti sanotaan. Hienointa oli se, että säpinä pikku ruokapaikassamme oli heti ensi päivästä melkoinen ja näytimme enemmän kukkakaupalta, sillä kukkia oli tullut tutuilta ja tuntemattomilta onnentoivotuksineen. Hauskinta oli se, kun olin unohtanut sieltä tukusta tuoda minkäänlaisia perunoita, joten ensimmäisenä päivänä ruoka-annokset tulivat pelkkien vihanneksien kanssa. Mutta eipä haitannut tahtia, yritystä ja fiilinkiä riitti yllinkyllin. Yksi juttu tai oikeastaan useampikin, niin kuin esimerkiksi tämä, kun olin lähes päivittäin joutunut kuuntelemaan ja vastaamaan viimeisen parin vuoden aikana tyhmiin kysymyksiin tuntemattomilta ja joskus tuttujenkin, liikkuessani kaupungilla. ”Elätkö vaimosi siivellä, vai mitä sä teet työksesi”. Olinkin päättänyt, että kun joku seuraavan kerran näitä kyselee, niin aion heittää vastaukseksi. ”Kuule, mulla on yksi ruokapaikka tuolla Kalliossa mistä mä iltaisin käyn noukkimassa kassan ja lähden sitten bailaamaan”. No, kertaakaan ei tarvinnut tämän avajaispäivän jälkeen sitä tehdä, sillä ne kysymykset loppuivat kuin leikaten, enkä päässyt suunnittelemaani vastausta heittämään, mutta nämä edellä kerrotut kaksi vuotta jättivät kyllä kysymyksineen turhautuneen ja huonon fiiliksen sekä inhottavan poltinmerkin sielunelämääni. Tunsin kuitenkin parin kuukauden työnteon jälkeen suurta rauhaa ja helpotusta siitä, että sain tehdä työtä, tuntea kuuluvani yhteiskuntaan normaalina työtätekevänä ihmisenä. Aamuisin kuuden aikaan kävin tukuissa ostamassa päivän tarvikkeet ja seitsemältä tapasin kokin, joka tulitöihin. Joimme kupin kahvia, suunnittelimme päivänannoksen, se oli hieno hetki aamusta, varsinkin silloin kun olimme saaneet loistavan kokin Kirsti Hämäläisen Kuopiosta, jonka kanssa teinkin yhteistyötä seitsemän vuoden ajan ja se oli suuri nautinto. Yhdeksän jälkeen kävin pankissa hoitamassa päivän maksut, sillä niitäkin riitti pienessä ruokapaikassamme päivittäin. 10.00-14.00 välillä oli lounasaika, jolloin olin itse kassalla, palvelin asiakkaita, vein ruoka-annoksia pöytiin, hain astioita pöydistä, siivosin pöydät, istuskelin välillä turisemaan tuttujen asiakkaiden kanssa, iltapäivällä pidin pientä taukoa käyden asioilla tai vaikkapa kotona, mutta neljän aikaan tulin taas takaisin samoihin hommiin kunnes ruokapaikka suljettiin. Sen jälkeen seurasi siivous ja roskien vieminen takapihan roskalaatikoihin.....Tämä oli onnea, tunsin että haluan tehdä tätä koko loppuikäni, en kaipaa muuta, ei nyrkkeilyä, ei julkisuutta, saada vain tehdä työtä pienessä ruokapaikassamme. Haluan tässä myös tuoda ilmi, että myös Anita teki samalla tavalla paljon työtä ja osoittautui suurenmoiseksi kokiksi. Anita kehitteli loistavan pippuripihvin, joka oli niin hyvä että ihmisiä tuli sitä syömään ympäri kaupunkia, jopa maaseutua myöten. Yllätykseksi minäkin keksin muutamia suosikkiannoksia. Ravintola Anita&Harri – se oli fantastinen, ihmeellinen ja uskomaton mesta, joka tihkui tunnelmaa, fiiliksiä. Siellä oli rakkautta, hellyyttä, luovuutta, tapahtumia, siellä oli elämää sen kaikkine variaatioineen. En tiedä tunteeko Anita siitä samoja fiiliksiä kuin minä, mutta minulle se oli näin.. Tärkeää on ettei kukaan luule, etteikö Anita olisi ollut tässä hommassa yhtä tärkeä ja arvokas tai tärkeämpikin, jos joku niin haluaa, mutta kuvailen nyt tässä omia fiiliksiäni ja tunteitani mitä tämä työ ja paikka minulle merkitsivät. Silloin alussahan oli kaikenlaisia ihania kommelluksia muitakin kuin niiden perunoiden puuttuminen ensimmäisenä päivänä. Oli palotarkastus ja siihen liittyvät kuviot, palopäällikkö adjutantteineen, terveysviraston päällikkö ja poliisiviranomaiset tulivat eräänä päivänä lounas-aikaan, heti seuraavalla viikolla avajaisista tarkistuskäynnille ja me odottelimme uutta huippu-imuria talon katolle ja koska se ei ollut vielä tullut, niin sali joka oli täynnä ruokailijoita oli myös hyvin sumuinen savusta, hyvä kun ovelta sisään näki. Olin juuri lähdössä tukkuun hakemaan lisää ranskalaisia perunoita ja syöksyin juuri ravintolamme eteen pysäköityyn kuplavolkkariimme, joka ei suostunut starttaamaan, näin vain että joku porukka oli siinä tulossa ja huikkasin, hei tulkaas vähän työntämään, jotta pääsen liikkeelle. No, siinä tämä arvovaltainen porukka työnsi mut liikkeelle ja tullessani takaisin selvisi mullekin keitä olin pyytänyt työntöavuksi. Hiukan heitä huvitti tilanne, mutta kertoivat emännän sillä aikaa esitelleen paikan ja hyvältähän kaikki näyttää, kunhan saatte sen ilmastonkin vielä toimimaan, niin kaikki on kunnossa. Toinen yhtä mieletön juttu oli, kun silloinen terveystarkastaja Nuotio ensimmäisen kerran tuli terveystarkastukselle ja Anitan ollessa keittiössä ja hiukan huonolla tuulella, sai terveystarkastaja elämänsä läksytyksen. ”Mitä te täällä norkootte, menkää ulos täältä, ei tänne ole teillä mitään asiaa”, sai terveystarkastaja Nuotio kyytiä ja poistui hämmentyneenä vähin äänin. Vuosia tästä tapahtumasta tapasin samaisen herran, joka oli jo noussut päällikkö tasolle ja hän muisteli tätä päivää ja naureskellen kertoi kuinka seuraavalla viikolla uudestaan tullessaan pelkäsi millaisella päällä emäntä olisi. Mutta ei huolta, Anita oli aurinkoisella päällä ja terveystarkastaja sai loistavan vastaanoton tarjoiluineen ja näin pääsi tutustumaan paremmin tähän värikkääseen ja persoonalliseen paikan emäntään. Ensimmäinen vuosi ravintolan pidossa meni enemmän alaa opiskellen käytännössä, eikä ollut tietenkään helppoa ja laskupino oli välillä melkoinen huolimatta jatkuvasta asiakasmäärän kasvusta. Uskallan kuitenkin muistaa, että olimme saamassa mainetta hyvän ruoan ja palvelun ruokapaikkana. Luulen, että siellä kävivät lähes kaikki sen ajan tunnetut taiteilijat, näyttelijät sekä urheilijat. Yksi heistä, raskaansarjanmies oli Leo Lastumäki, sympaattinen iso karhu, joka ainakin niihin aikoihin oli aina laihdutus-kuurilla ja niinpä kehittelimme ruokalistalle Leolle oman annoksen nimeltään Lastumäenmätkäys. Se piti sisällään ison härkäpihvin, parsaa, kartanonpikkelssiä, valkosipulivoita ja tuorevihanneksista tehdyn salaatin, oli mieluinen annos monille muillekin. Rauli Badding Somerjoki kävi usein syömässä ja istui yleensä yksin salin nurkkapöydässä, missä Baddingin selän takana oli mainos joka kertoi viimeisestä ammattinyrkkeilyillasta Ruotsissa 26.12.1969, jossa ottelin siinä historiallisessa ja haikeassa tilaisuudessa Italianmestaria Bruno Melissanoa vastaan ja siitä kiinnostuneena Badding erään kerran taas ollessaan syömässä, halusi kuulla siitä illasta ja matsista. Kerroin siitä ja kysyin samalla, miksi sä istut aina täällä nurkassa yksinäsi, mikset tule istumaan tonne missä tätä kantajengiä istuskelee ja juttelee juttujaan elämästä ja sen vierestäkin. Badding vastasi, tässä on niin kiva katsoa tätä säpinää ja touhua täällä, mä tykkään tästä fiiliksestä ja kertoi olevansa myös nyrkkeilyn diggaaja ja seuranneensa paljon mun matseja.
M.A.Numminen ja Eero Koivistoinen kävivät usein syömässä, miellyttäviä persoonallisuuksia. Saimme idean hommata kanta-asiakkaille omalla kutsumanimellä varustetun kahvikupin, josta saattoi juoda sitten jälkiruokakahvinsa. Kupit olivat baaritiskillä, jonka yläpuolella seinät olivat täynnä nyrkkeilijöiden, urheilijoiden sekä tunnettujen taiteilijoiden omakohtaisilla omistuskirjoituksilla saamiamme kuvia. Muistelen vieläkin lämmöllä sitä ihanaa kanta-asiakas jengiä, jotka elivät nämä vuodet mukana ja luulen että seurattavaa riitti, kuin elokuvissa olisi ollut. Junnu Juha Watt Vainio oli yksi kanta-asiakkaamme ja nyt pari vuotta sitten luin Junnusta kertovasta elämänkertakirjasta siitä kuinka Junnu oli tullut ruokapaikkaamme ja muisteli omaa kahvikuppiaan, josta oli ollut huolissaan Anita&Harrin loputtua, ettei kuppi vain jäisi sinne ja pyytänyt Osku Kanervaa korjaamaan kupin talteen ja kun Osku asustelee nyt Amerikassa ja Junnu on pois mennyt, tarjoilee Osku kuulemma Junnun kupista kahvia hänen luonaan vieraileville suomalaisille. Nyrkkeilymiehiä kävi tietysti paljon lähes päivittäin, mutta harvinaisempi, joka päivänä eräänä astui sisään Koivusen Hanskin ja vaimonsa Eevan kanssa, GeeBee Gunnar Bärlund, legendaarinen raskaansarjan nyrkkeilymestarimme, joka loi uskomattoman uransa Amerikassa jääden sinne nyrkkeilyn jälkeen asumaan, oli vierailulla kotimaassaan Suomessa ja nyt täällä lähes kotikulmillaan. Riennän heitä vastaan, esittelen itseni ja kerron että olemme kerran pikaisesti tavanneet hänen vieraillessaan Suomessa 1965. On todella suuri kunnia minulle vierailusi täällä ruokapaikassamme. Katselemme kuvia seinillä ja siellä oli tietysti monta tuttua kaveria GeeBeellekin, sillä olihan siellä boxareita monilta vuosikymmeniltä, oli GeeBee itsekin parinkin hienon kuvan kera, jotka olin saannut faijan valokuva albummeista, Koivusen Hanski, GeeBeen nuoruuden kaveri, joka kuului siihen boxariporukkaan, jotka kävivät aina silloin tällöin syömässä ja tarinoimassa kanssani. Istumme salin keskellä sijaitsevaan pyöreään pöytään, juttelemme, kerron GeeBeelle elämästäni, kun yht`äkkiä GeeBee sanoo mulle, ”sä taisit olla hyvä bokraa” olin ihmeissäni, kun hän jatkoi, ”kun sä oot noin kaunis”....GeeBee kävi vielä parina päivänä Eeva-rouvansa kanssa, istuimme yhdessä salin keskellä pyöreässä pöydässä, oli uskomattoman upeata, ainutlaatuista, saada tutustua LEGENDAAN Suomen nyrkkeilystä ja tunsin, että meille syntyi sukupolvien välisestä suuresta erosta huolimatta ystävyys ja kun kuukautta-kahta myöhemmin joku suomalainen oli Amerikassa käydessään tavannut GeeBeen oli hän pyytänyt tätä soittamaan ja kertomaan terveiset mulle, ”mä tuun käymään taas kun ensi kerralla tuun Suomeen”.... Me ei koskaan enään tavattu GeeBeen kanssa, mutta hänen Eeva-rouvansa kävi minua tapaamassa Boxing Centerissä, kun GeeBee oli jo vuosia ollut poissa näistä maanpäällisistä kehistä. Yhtenä päivänä minulla oli myös kunnia tavata yksi urheilumme suurista, Mr. Seefeld Eero Mäntyranta, Hiihtokuningas, hänen tullessa syömään ruokapaikkaamme ja pääsin vaihtamaan kuulumisia hiihtolegendan kanssa.
Ihanat juoksijatytöt, Mona-Lisa Strandvall-Pursiainen, Pirjo Vilmi-Hägmann ja Riitta Salin. Muistan gasellimaisen Mona-Lisan juoksut ja hänen käyntinsä Pauli Pursiaisen kanssa ja niinpä heidän lähtiessä olympialaisiin lupasin jokaisesta juoksusta ruoka-annoksen heille listalta vapaasti valiten ja kyllä Mona-Lisa juoksikin silloin loistavasti ollen maailman huippuja silloisilla naisten pikamatkoilla. Kanta-asiakkaitamme omine kuppeineen olivat myös Monsieur Mosse ja Ursula Rainio, ex-Miss Suomi, voitte kuvitella, mikä ei tietysti ole sama, kuin olla paikalla ja kuulla tämän mitä erillaisimmista ihmisistä muodostuvan ryhmän kerääntyessä pöytien ääreen juttelemaan elämästä, missä mikään elämänalue ei ollut vieras ja kun levyautomaatista saattoi käydä valitsemassa tunnelmaan sopivaa musiikkia, niin joskus vain aika unohtui, kunnes joku parahti, herran jestas, katsokaa mitä kello on, minunhan piti olla jo monta tuntia sitten kotona! Kaikki lähtivät, jäin monesti yksin siivoamaan, laskemaan päivän kassan, tutkimaan seuraavan päivän tukkulistan, vein roskat ja ajattelin, voiko sitä onnellisempi olla, elämä on hieno asia, ihmiset tuntuvat viihtyvän täällä. Tiedän, että moni jää mainitsematta tässä jutussa, mutta muistakaa, nyrkkeilijän muisti on rajoitettu, mutta sydän muistaa ja tuntee vieläkin ihania hetkiä näistä vuosista. Mulla tuli myös tavaksi viettää mun syntymäpäiviä Somerniemellä, jossa oli yksi hirsimökki minkä me Anitan kanssa vuokrasimme useina kesinä. Sinne tulivat lähes kaikki kanta-asiakkaamme, tyttöystävät ja poikaystävät, silloin kun jo oltiin erottu Anitan kanssa. Ajettiin isossa letkassa 10-15 autoa täynnä ihmisiä, yritin löytää aina jonkun sykähdyttävän juhla-asun, esimerkiksi 30 vuotispäivilläni mulla oli vain suuri Amerikanlipun väreissä oleva suuri kravatti kaulassa, olin silloin vielä trimmissä. Siellä saunottiin, käytiin uimassa ja syötiin, sillä kokit olivat laittaneet ruokaa, juotiin boolia (aika vahvaa) ja tunnelma oli hieno ja lämmin. Kerran Reinin Kimmokin toi pari Tanskalaista nyrkkeilijääkin mukanaan, olivat matkalla harjoitusleirille, taisivat olla ihmeissään entisen nyrkkeilijän karkeloista. Kerran meillä oli loistavaa kalakeittoa, kun joku ajattelematon, en ollut tällä kertaa minä, heitti pinon muovilautasia takkaan, jonka yläpuolella kalakeitto suuressa padassa porisi. Koko mökki humahti hetkessä savusta mustaksi, kaikki ryntäsivät ulos, samalla oli uusia vieraita tulossa, Anitan Kreikkalainen ystävä kavereineen tuli myös synttärijuhliini, toivottelin heidät tervetulleeksi ja Anita lähti hakemaan sisältä ruokaa vieraille, mutta kuinkas oli käynytkään, valkoinen kalakeittomme olikin muuttunut savusta mustaksi, mutta Anita pelasti tilanteen väittämällä sitä mustekalakeitoksi. Voisin varmasti muistella enemmänkin Ravintola Anita&Harrin ajan aikana olleita tapahtumia, joita asiakkaiden ja ystävien kanssa koin, mutta uskon jo tästäkin välittyvän sen mitä tämä minulle merkitsi, upea, ainutlaatuinen aikajakso, muista en tiedä, kun matka jatkui aikanaan, niin kyydissä oli taas uusia matkustajia. Kun aloitin tämän homman en kuvitellut, että mikään voisi muuttua, mutta niin vain kävi! Olimme olleet jo parin vuoden ajan erossa Anitan kanssa ja tunsin, että olisi jo aika lähteä minunkin etsimään uutta suuntaa elämälleni, kun Anitankin kiinnostus oli enemmän muualla kuin yhteisessä yrityksessämme, eikä tämä ole moite, vaan enemmänkin luonollinen reaktio hyvinkin tiiviisti yhdessä viettämiemme vuosien jälkeen. Kun Anita saapui viimeiseltä neljän kuukauden etelän reissultaan (piti olla kaksi viikkoa) ilmoitin että 31.5. 1978 on sitten viimeinen päivä yhteisen elämämme viimeisellä siteellä, jolla vielä liityimme toisiimme. Sanoinkin, että on aika vapauttaa meidät toisistamme ja näin voisimme molemmat muodostaa omaa elämäämme paremmin ja sen kunniaksi mentiin vielä Fazerille Banana Splitille.

KNOCK OUT UUTINEN

Näissä tunnelmissani ja muistoissani istun iltaa 4.5.1978 kun TV:hen pamahtaa mainos uudesta Seura lehdestä, jonka kannessa on Anitan ja mun kuva ja teksti ANITA HIRVONEN JA HARRI PIITULAINEN KONKURSISSA....Kyllä siinä fiilikset räjähtivät kappaleiksi, puna nousi poskilleni ja taisi häpeän hikikin valua otsalleni. Konkurssiuutinen ei ollut silloin jokapäiväinen uutinen ja varsinkaan, kun sitä ei ollut tapahtunut. Elettiin Toukokuun alkua, vasta 31.5 oli sovittu lopettamispäiväksi. Aika kirvelevä KNOCK OUT noin yllättäen! Uusi musta kokemus jo huonosti markkinoituun imagooni, millä sinänsä on ollut mulle kovin vähän merkitystä, koska olen aina kuvitellut tietäväni, kuka olen ja miten elän ja ajattelen tätä elämääni, enkä varmasti väitä, että olen ajatellut aina oikein, minkä käytäntö on sen minulle karvaasti opettanut. Tämä ei voi olla totta ! Kaiken tämän työn, yrittämisen, halun olla normaali työtä tekevä ihminen. Taas mega haloo ja kerralla puheenaiheeksi. Kerronpa vähän fiiliksiä ja tapahtumia muutamasta seuraavasta päivästä, viikosta, jopa kuukausista. Arvaatte ettei tullut uni silmään tämän jälkeen, kun shokkihoito oli räjähtänyt silmilleni ja kun seuraavana aamuna menin aamulla kuudelta tukkuun, niin asia oli hyvin tapetilla, tutut kauppiaat ja ravintoloitsijat kyselivät kilvan, mitä oli oikein tapahtunut näin yllättäen ? Ei tässä mitään, täytyy ostaa kamat ja miettiä päivänannos, olisiko se vaikka tänään Seurallinen konkurssipihvi tai Liisan yllätyspaistos hapanimeläkastikkeella, heittelin huulta porukalle siellä tukussa. Mutta päivä ei ollutkaan ihan niin helppo, sillä asiakkaat, joita silloin tuli, olivat aika hiljaisia ja miettiväisiä, kaikkihan eivät varmaan olleet katsoneet illalla televisiota, mutta kun lehtikioskitkin olivat näyttävästi laittaneet Seuran aviisit Seuralehden kannesta esiin, niin informaatio kulki kyllä eteenpäin ja suusta suuhun hoiti loput. Iltapäivällä ryntäsi lähes paniikissa joku Hartwalin edustaja parin muutaman sadan markan laskun kanssa sisään, pysähtyi hölmistyneenä ovelle ja kysyi, ”miten te olette toiminnassa viellä”? Oli ilmeisesti huolissaan että Hartwall kaatuisi mukanamme, jos ne pari laskua olisivat jäänneet maksamatta. Me koitettiin olla kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, jatkettiin töitä, tuli viikonloppu, ihmiset kävivät kurkistelemassa ovesta, jonkun huomauttaessa sieltä, ” ensimmäinen yritys, kun konkurssin jälkeen jatkaa toimintaansa ”! Oli melkoisen epätodellinen fiilis ja ajaessani esimerkiksi kaupungin läpi, tuntui tuo mainosaviisi ponnahtavan silmiini joka paikassa. Muut lehdet alkoivat soitella, olin vieläkin asiasta ihmeissäni, Seuralehden teksti, ystäväni Sirkka-Liisa Lähteenojan kirjoittamana oli alentava, nöyryyttävä ja pilkallinen. Olen aina ymmärtänyt arvostelun, joka on usein ollut kohdallani jopa paikallaan, mutta nyt ei ollut kysymyksessä arvostelu, vaan tarkoituksena valheellisesti alentaa kahden ihmisen ihmisarvo. En voi väittää, että olen tai olisin ollut lähelläkään täydellistä tai olisin jotenkin joku huippuosaaja, mutta väitän tehneeni tätä työtä täydellä sydämelläni sekä niillä resusseilla ja taidoilla mitä mulla oli ja niinkuin kerroin mistä ja miten aloitin tämän touhun, niin sain kuitenkin jotain näinä vuosina aikaiseksi. Halusin että meidän ruokapaikkamme saisi mainetta hyvänä ruokapaikkana, missä palvelu on ystävällistä ja ruoka maistuvaa, rikastumisesta en ollut kiinnostunut, mutta toimeentulon hankkiminen ja asioiden hoitaminen oli kyllä tavoitteeni. Olisi ollut tietenkin hienoa, jos olisin osannut olla aina, erehtymätön, viisain, sankarillisin, pidetyin sekä maailmankaikkeuden älykkäin tyyppi, mutta valitettavasti näin ei ollut, vaan puutteellinen, vikojakin omaava, kuitenkin elämää ja ihmisiä rakastava entinen nyrkkeilijä. Kun ihminen, jota pidät ystävänäsi, muistaen hienoja iltoja istuessamme yhdessä iltaa, laitoimme elämänasioita uuteen uskoon, juttelit perheestäsi, Kalle miehestäsi ja niin monista muista läheisistä asioistasi, huolimatta sukupolven välisestä kuilusta tunsin viihtyväni seurassasi, tunsin että Sinulla oli oma merkittävä juttusi, Monalisa lehtesi, jonka eteen olit taistellut, luonnut merkittävän julkaisun Suomessa, josta johtuen meidänkin tiemme kohtasivat, en ollut pyytänyt Sinua rahoittamaan mitään ruokapaikkaa minulle, en pyytänyt koskaan juttuja meistä, mutta suostuin moniin haastatteluihin Monalisassa, koska vain yksinkertaisesti pidin Sinusta ja kunnioitin Sinun työtäsi ja Sinua. Ehkä siksi sitä oli silloin niin vaikea ymmärtää ja siksi minäkin vastasin samalla mitalla takaisin ja kerroin omissa lausunnoissani, kuinka kyseisellä toimittajalla on vahvojen lääkeaineiden vuoksi hiukan henkisiä vaikeuksia, sillä jo aikaisemminkin hän on nähnyt näkyjä kertoessaan esimerkiksi 23.5.1977 PS lehdessä syntymäpäivä juhlistani Somerniemellä, jossa paikalla oli Anitan lisäksi eräs toinenkin laulajatar, Ann-Christine ja minun toimiessa juhlissa herrasmiehen tavoin osoittaen yhtälailla huomiota molemmille osapuolille ja käyden kaksosen luonneanalyysin läpi kohdallani. Tässä vain oli se kummallisuus että lehdessä oli juttu etukäteen vasta viikon päästä tapahtuvista juhlistani, joten minkäänlaista todellisuuspohjaa ei asialle ollut ja selvänäkijänäkin Liisa erehtyi surkeasti. Muutamat synttäreille kutsun saanneet kyselivätkin hiukan ihmeissään, joko ne juhlat olivatkin, sanoinkin nyt lausunnoissani, että jonkun kyllä pitäisi puuttua tämän harhoja näkevän toimittajan työhön, sillä hänhän voi aiheuttaa korvaamatonta vahinkoa jonkun muun kohdalla, jos todellisuus ei pysy enään hanskassa, eihän tällainen ihminen voi enään toimia toimittajana! Samalla ilmoitin vetäväni Seuralehden oikeuteen perättömästä jutusta ja herjaavasta tekstistä. Koomillista, eikö totta, olin aikonut kaikessa hiljaisuudessa jatkaa elämääni Anita&Harrin jälkeen, ilman nyrkkeilyä, ilman julkisuutta, olla vain Harri, joka elää elämäänsä näiden mielettömien, hienojen ja värikkäiden vuosien jälkeen, mutta nyt olen taas varmasti yksi puhutuimmista ihmisistä tässä kaupungissa, ehkäpä muuallakin, täysi sirkus pyörimässä ja taas uusi poltinmerkki sekä epäonnistumisen leima, joka ilman tätäkin tapahtumaa olisi voinut olla toisenlainen ja elämäni olisi saattanut kulkea toisenlaista raidetta, toisaalta tänään, olisiko näin paljon onnea ja hyvää, näin paljon rakkautta elämässäni! Silloin olin todella yrittänyt toimia siten etten enään esiintyisi lehtien palstoilla ja jo vuosien ajan olin kieltäytynyt monista haastatteluista, muunmuassa tulevan ystäväni Jyrki Hämäläisen kerran tultua Anita&Harriin ja kertoen haluavansa tehdä musta haastattelun Hymyyn ja minun kieltäytyessäni siitä sanoi, ”ei voi olla totta, olen tehnyt haastattelut Frank Sinatrasta, Tom Jonesista, Mohammad Alista , (ja joistakin muistakin joista olin kyllä kuullut mainittavan) mutta kukaan ei ole vielä kieltäytynyt antamasta haastattelua”. No, tuskinpa sillä on väliä, eiköhän me olla ruodittu kaikki elämänalueet ja tapahtumat näiden ystävyysvuosien aikana, noin 25 vuotta, yhdessä jutellessa milloin kahvin, milloin pizzan ääressä. Jyrki on ollut yksi hienoimmista ystävistäni, oli sitten sateista tai aurinkoista, tyyntä tai myrskyä, niin toivoa ja uskoa parempaan on aina löytynyt. KIITOS JYRKI, YSTÄVYYDESTÄ! Täytyy kyllä kertoa nyt kun vauhtiin pääsin yhdestä toisestakin toimittaja ystävästäni, joskin hänellä oli hiukan omituinen tapa osoittaa ystävyyttään noiden lehtijuttujen välityksellä. Legendaarisen maineen saavuttanut Isto Lysmä teki kyllä haastatteluja musta ilman että oli haastatellut minua ja sain välillä jopa mainintoja muissakin lehdissä terävistä lausunnoistani, tietysti ihan hienoa, mutta ei vastannut aina omia ajatuksiani. Vielä nytkin, muutama vuosi sitten Isto halusi tehdä Seuralehteen jutun otsikolla, ELÄMÄNI ON SARJA ISKUSARJOJA! Kun kieltäydyin ja koitin selittää, että enköhän ole jo tehnyt oman osani näissä julkisuuskuvioissa ja ollut tarpeeksi kansakunnan pellenä, niin aina jossakin tavatessamme Isto on huomauttanut siitä. Ja kun Isto jäi eläkkeelle Yhtyneistä Kuvalehdistä ajattelin, ettei hän varmaankaan enään siitä minulle huomauttaisi, mutta olin väärässä, kun 11.12.2000 sattumalta Murun kanssa Kaivopuistoa kohti ajaessamme, äkkäsimme Iston ylittämässä katua rakkaansa kanssa pyysimme heidät kyytiin ja kahville Cafe Caruselliin. Jutellessamme mukavia ja niitä näitä otti Isto tutun aiheen esille, ”sinäkin kieltäydyit jutusta, minulla oli otsikkokin valmiina”.....Tässä sitä nyt taas oltiin, mutta eiköhän tässä tule niitä iskusarjoja tarpeeksi Istollekin, mulle näitä on ollut kyllä tarpeeksi. Nämä asiat kyllä tässä kirjoittaessa vähän hyppivät, kun tulee mieleen näitä juttuja, mutta ei kai sillä niin väliä ole, sillä samaa elämäähän tää kaikki on ja linkki ajatuksiini löytyy kyllä tapahtumista, niinkuin vielä tämäkin, kun vuonna 1984 toukokuussa, Muru odotti Jerriä, vietimme viikon Iston ja hänen poikansa Markon kanssa Mallorcalla, paistateltiin päiviä rannassa, juostiin lenkkejä, uitiin, syötiin jäätelöä ja mansikoita kermavaahdolla, illat käveltiin kaupungissa, vain yksi viikko, mutta sekin riittää kokemaan miellyttäviä unohtumattomia hetkiä, jotka säilyvät muistoissa ja onneksi on kuviakin, jos tämä nyrkkeilijöille ominainen dementtia iskee. Taas tänään nimittäin luin lehdestä, että jokainen nyrkkeilijä vammautuu ja se on barbaarinen laji, Joo, Joo....Hyvä laittaa nyt ylös näitä tarinoita, niin kymmenen vuoden päästä voin lukea ja ihmetellä kukahan toikin torvi on, joka on tämän kirjoittanut. No, koitetaan jotenkin palata taas takaisin tähän vuoteen 1978 ja senhetkiseen KNOCK OUT uutiseen, jonka jälkeen elin hetken ihmeellisessä umpiossa, kuin sivullisena katsellen missä todellisuus lyö korvapuustin toisensa jälkeen. Yksi sellainen oli, kun pankki, jossa minulla oli vähän lainaa, sanoi sen irti, pankinjohtajan selittäessä ettei hän voi muuta, kun on tällainen juttu julkaistu, niin pankin hallintoneuvosto antoi määräyksen lainan irtisanomiseen. Hienoa! Sain aikaa viikon hoitaa asian. Mulla oli hieno, vaikkakin käytetty beesin värinen Alfa Romeo Berliina 2000, huippunopeus 210 km/tunnissa, mahonki puu sisustus, nahkaistuimet, siis täydellinen unelma, täysin maksettu. Luulin, että tämä jää minulle tästä neljän ja puolen vuoden aherruksesta ja mielessäni kuvittelin sitä onnea, kun aamuisin ajelen sillä tulevaan työhöni, josta myös olin jo käynnyt alustavia neuvotteluja. Ei siinä mitään, auto myyntiin ja sillä rahalla maksoin tämän kyseisen lainan pois. Seuraavaksi kuulin, ettei työ, mitä olin suunnitellut kaivannutkaan minua, olin siihen liian paljon negatiivistä julkisuutta saannut persoona, mutta toivottivat muuten hyvää jatkoa. Päivä, joka oli viimeinen Ravintola Anita&Harrin historiassa oli tietenkin haikea. Maksoin tyttöjen palkat kesälomarahoineen, kaikki mahdolliset laskut ja kun saldo oli 0 markkaa astuin ovesta ulos, maailmaan, joka oli yksinäisempi, lohduttomampi kuin koskaan......

MENETIN KAIKEN JÄLJELLE JÄI VAIN YKSINÄISYYS

Seuraavaksi myin vuosien aikana matkoilta ostamani erikoiset viinapullot, erikoisia hienolaatuisia konjakki, viski, likööri ja viinipulloja, itsehän en käyttänyt alkoholia, mutta olin ylpeä pienestä kokoelmastani baarikaapissani että kirjahyllyn päällä. Möin stereot ja kaiken mahdollisen mistä sai vähän rahaa irti. Rikoin suuret hipposäästölippaani ja lajittelin nyt hyvin tilaa löytyneelle kirjahyllyn yhdelle tasolle riveihin kaikki kolikot. Näillä eväillä alkoi kesä 1978, jonka muistan ikuisesti, tai mistä sitä tietää muistista, aluksi kuljin busseilla ja ratikalla, mutta kun olet neljän vuoden ajan ajanut Alfa Romeolla lähinnä niiden vieressä, niin potkaisu siitä rahvaan pariin oli aika tyly kokemus. Aluksi en oikein osannut mennä edes kunnolla sisään ja ulos kyseisiin kulkuneuvoihin, kun olin niitä viimeksi pikkupoikana käyttänyt ja sitten toinen asia, joka oli hiukan häkellyttävä, kun astuin esimerkiksi ratikkaan, tunsin kuinka katseet porautuivat minuun ja kuului supatusta, sana konkurssi ja Piitulainen kuului korviini, tunsin todellista pakokauhua ja minä joka olin aina nauttinut aitona stadilaisena istuskella toreilla, täysissä kahviloissa ja urheilukilpailujen katsomoissa ihmisten seurassa, tunsin nyt häpeää ja haluavani kadota ilmaan, lopullisesti! Minua inhotti itsessäni se että mua hävetti kulkea bussilla ja ratikalla ja päätin silloin etten ikinä, en enään ikinä tässä elämässä, jos nyt yleensä tästä eteenpäin selviän, aio vieraantua näinkin arkipäiväisestä asiasta kuin bussit ja ratikat. Mutta silloin aloin mielummin kävelemään kaikki matkat stadissa ja en ole koskaan enkä tule koskaan kävelemään niin paljon kuin sinä kesänä, vaikkakin vieläkin voin tehdä niin, että täältä Matinkylästä ajelen bussilla Kamppiin, kävelen Kauppatorille, sieltä rantoja pitkin Ursulaan Kaivopuistoon, sieltä edelleenkin rantoja pitkin Hietalahteen, siitä Abrahaminkadulle ja Ruoholahdenkadun pysäkille. Nämähän ovat mun lapsuuteni maisemat, asuin Abrahaminkadun ja Ruoholahdenkadun kulmatalossa. Silloin stondattiin kantissa, tsiigattiin giltsejä ja pamlattiin skeidaa. Joka kerran jokin minussa muistaa tämän kesän yksinäisyyden ja toivottomuuden, muistan vieläkin tälläisia sydämen reunaa koskettavia hetkiä. Eräänäkin päivänä kun kuljeskelin tätä reittiä, pitkätukkaisena, aurinkolasit silmilläni, vältellen ihmisten katsetta, toivoen ettei kukaan minua kurjaa tuntisi, kun kauppahallin kohdalla tulee neljä vieläkin kurjemman näköistä ”deegua” vastaan ja pysähtyvät, yksi sanoo, ”Jumalauta, se on Piitulainen, sä olet meidän sankari”. Morjestan, kävelen äkkiä heidän ohitseen, tunnen kuinka kyyneleeni valuvat aurinkolasieni alta poskilleni, tuska, häpeä ravistelee sieluani, olen sankari jolla ei ole mitään muuta kuin muistot niiltä ajoilta. Elämäni tuska omasta riittämättömyydestäni saavutti tällä hetkellä huippunsa, yksinäisyyteni syvimmän rotkonsa...Yksi toinen kerta, minkä muistan aina tästä kesästä ja on jäännyt myös sieluni muistisopukoihin sitävastoin saa mulle naurun kyyneleet. Kävelen Töölöntorin laitaa matkalla kahville torille, raha varastoni on hupentunut jo kolikkoasteelle, tulee joku tuttu vastaan ja sanoo, ”moi Harri, voi hitto kun sä oot ruskea, mä oon kateellinen sulle”, vastaan salamana, ”älä välitä, tää on kaikki mitä mulla on”! Kesän paradoksaali hetki saa mut nauramaan ja ajattelen, no voi hemmetti, vaikkei mulla muuta oo kuin tämä rusketus, niin ne haluais ett mä olisin vielä albino....Tähän aikoihin tapahtuikin jonkinlainen käännehetki tässä kamalassa kesässä, jolloin oli myös konkreettisesti niin pirun nälkä, sillä rahoilla, jotka mulla oli silloin käytössä ei paljon Chateaubriadia syöty, hyvä kun lihiksen tai hodarin sain. Olisin tietenkin saannut ruokaakin kunnolla äidin tai isän luona ja ystäviltäni, joita kuitenkin vielä jokunen oli, mutta tälläisessa tunteessa kuin elin sitä käpertyy itseensä ja omaan toivottomuuteensa kehtaamatta pyytää apua, niin ja taisin unohtaa, mähän oon nyrkkeilijä tai ainakin joskus ollut, nyrkkeilijähän ei pyydä lopettamaan ottelua, jos kehätuomari ei sitä tee, enkä mä ollut nähnyt tänä kesänä kuin normaali tuomareita, siilä tämän kaiken kauheuden keskellä olin todellakin tehnyt rikosilmoituksen Seuralehteä vastaan, käynnyt omasta puolestani kuulusteluissa poliisilaitoksella ja sinne joutuivat myös vuorollaan Seuran vastaava päätoimittaja Raimo Häyry sekä ”näkyjen näkijä” Sirkka-Liisa Lähteenoja.
Loppukesästä tapasin vuosien mittaisen ystäväni, Dannyn Islanders ja Jormas yhtyeen basistin Kaj Wallinin, joka ihanan vaimonsa Maijan kanssa tarjosi mulle PIHVIN, ai, ai, kyllä pitkästä aikaan maistuikin hyvälle. Aloimme suunnittelemaan uutta ruokapaikkaa, mainostoimistonsa kautta Kaitsu lupasi hoitaa tarpeelliset mainosmateriaalit ym. toimintaan ja markkinointiin tarvittavan materiaalin. Yritän jo selvästi nousta ylös kanveesilta, mulla oli ajatus ja idea syntynyt päässäni kesän aikana. Oli olemassa taas vain yksi pikkupulma sen toteuttamiseksi, paikka ja raha sen hankkimisesta puuttuivat. Tässä tulee yksi tämän kesän huippukohdistani, olin jo pariin otteeseen käynnyt kyselemässä rahoitusta uudelle ruokapaikalleni ja saannut kieltävän lausunnon moiselle hankkeelle tälläisella maineella. Tässäkin on taas erikoinen risteys kohdallani, ”juna” olisi voinnut lähteä kulkemaan ihan toista raidetta, jollei jälleen eräänä päivänä , mua olisi kutsuttu uudelleen poliisilaitokselle antamaan lausuntoa Seuralehden kirjoituksesta nostamani rikosilmoituksen takia. Olin löytänyt jo asianajankin, tuomarin, huippu sellaisen hienosta Esplanadinkadun toimistosta. Olen poliisilaitoksella, kuulusteleva poliisi kysyy onko minulla ollut jutusta taloudellista haittaa? Ja kerron etten saa esimerkiksi lainaa voidakseni aloittaa uuden ruokapai kan ja kuin osoittaakseni asian todellisuuden kysyin, ”saanko käyttää puhelinta”? Soitin Kallion konttorin STS:n konttorinjohtajalle ja kerron olevani juuri poliisikuulusteluissa ja koska hän oli kieltäytynyt antamasta minulle lainaa huonon maineeni vuoksi, voisiko hän toistaa saman tälle poliisille! Oli hetki hiljaista, ei kuulunut mitään, haloo, jouduin sanomaan puhelimeen, kun sieltä kuului kuin ähkäisynä, ”kuinka paljon tarvitset”? 20000:tonnia. ”Tule maanantaina hakemaan”. SELVÄ! Lopetettuamme puhelun totesin kuulustelevalle poliisille, tämmöistä tämä on, ei oo helppoa. Lähtiessäni poliisilaitokselta ajattelin, hyvä, nyt on ainakin käsiraha johonkin mestaan, täytyy vain löytää sellainen mihin se riittää. Näin siirrytään kuin kohtalon kuljettamana asiaan seuraavaan. Oikeusjuttu jäi elämään omia kuvioitaan ja tulee sitten kohdalleni myöhemmin. Uusi paikka löytyi Vilhonvuorenkadulta Sörkästä ja oli yksitoistapaikkainen pieni pystybaari, oikeastaan pienempää ei varmaan olekkaan, mutta kun rahaa oli vähän, niin ei sillä isoa saakkaan.

TAAS UUSI ALKU RAVINTOLA RINGSIDE

Paikan nimeksi tuli hienosti Ravintola Ringside ja siinä olikin vain yksi penkkirivi baarijakkaroineen , joten saatoit istua joko kasvot ikkunaan päin tai seinään, jota somistivat taas tutut nyrkkeily ja taiteilijakuvat. Avajaispäivä 1.9.1978 oli myös yksi mieleenpainuvimpia päiviä. Paikka oli valmis uusine tapetteineen, lattiamattoineen ja ikkunateippauksineen. Olimme kokkini Kirsti Hämäläisen kanssa suunnitelleet hienon hampurilaislistan kesän aikana, erikoisia ja ruokaisia hampurilaisia. Vielä tänä päivänäkin saatan tavata ihmisiä jotka kertovat käynneensä syömässä Ringsiden maistuvia hampurilaisia. Kaj Wallin oli suunnitellut Ringsiden logon, ruokalistat ja mainoslehtiset. Kuin isompikin ravintola olisi aukaisemassa ovensa. Olimme olleet pari viimeistä yötä viimeistelemässä paikkaa, olin soitellut ystävät tervetulleeksi avajaisiin, käynnyt taas tukussa sopimassa, että saan tukkuostokset laskulle ja sovittiin että avajaisaamuna tulen keräämään tavarat, jotka sitten ajavat Ringsideen, sillä mullahan ei ollut nyt autoa. Avajaispäivän aamuna kello kuusi menin tukkuun ja keräsin tavarat sillä silmälläpitäen, että pärjäisimme muutaman päivän. Kun olin saannut kaikki kerättyä niin kello olikin jo lähes kahdeksan ja meillä oli Kirstin kanssa treffit Ringsiden edessä, jotta alkaisimme valmistelemaan avajaistarjoiluja. Olin jo matkalla ratikkapysäkille kun huomasin ettei mulla ollut enään edes ratikkarahaa jäljellä, mutta ei huolta, olin loistavassa kunnossa kesän jäljiltä, painoni oli vuosien takaisessa ottelupainossa 62,5 kiloa. En muuten muistanutkaan tässä aikaisemmin kertoa, kuinka kesän aikana kävelyn lisäksi, Runeberginkadulla oli yksi nyrkkeilysali, jossa aamuin kello kahdeksan kävin lyömässä säkkiä 10 erää, pois eilisen tuskan ja kello neljä uudelleen 10 erää lyöden silloin pois päivän ahdistuneisuuden,näin olin siis loistavassa kunnossa ja juoksin noin 5 kilometrin lenkin sydän ilosta laulaen. Tänään se taas alkaa, olen nousemassa taas elävien työtätekevien joukkoon. Laitettiin kaikki kuntoon ja kello 14.00 alkoivat avajaiset ja seuraavan kahden tunnin aikana kävi muiden kuin minun laskujen mukaan noin 200 ihmistä toivottamassa mulle onnea ja menestystä uuden ruokapaikkani kanssa. Vieraina kävivät mm. Kari Meronen, Purtsi Purhonen, Elis Ask, Olli Mäki, Ossi Ahlapuro, Tapani Kansa, Danny & Armi, Remu, Jyrki Hämäläinen Bosse Högbergin nyrkkeilyviitta päällään sekä paljon muita ystäviä ja asiakkaita vuosien takaa. Suurin osa joutui seisomaan kadulla, koska 11 paikkaiseen pieneen ravintolaani ei niin hirveästi kerralla mahtunut sisään ihmisiä. En paljon ehtinyt laskeskella kävijöiden määrää, sillä yritin vain pitää kaikista huolta, tarjoilla lihapullia, kanaa, salaattia kastikkeineen ja juomineen. Ilta-Sanomat silloisen toimittajan Katri Wannerin, nykyinen WSOY:n tiedotuspäällikkö, teki aukeaman jutun avajaisista ja muutaman muunkin toimittajan ollessa paikalla, joten tiedotus uudesta ruokapaikastani lähti taas eteenpäin. Huh, huh, kyllä se taas tästä. Ja illalla, se fiilis mikä mulla oli kun Kaj Wallinin järjestäessä kotonaan pienet juhlat pienelle lähipiirille, oli kuin olisin ollut taivaassa, ruokaa, juomaa, jätskiä, ystäviä ja takana melkoinen päivä, niin ilon tunne jonka tunsin jo välillä menettäneeni tuli kuin hyökynä takaisin ja nauroin, kerroin juttuja ja sanoin, ”kuule Kaitsu, jos tämä menee mönkään, niin sauraavaksi avaan snakarin vanhankirkon puiston laidalle, niin sinne mahtuisi isot avajaiset, ainakin 1000 ihmistä. Kiitos Kaitsu ja Maija, muistatte varmaan illan fiilikset. On varmaan niin elämässä, kun olet kokenut pettymyksiä, epäonnistumisia, niin sitten onnistuminen jossakin tuo moninkertaisen ilon. Duunia tehtiin paljon, pitkää päivää ja tuntui hyvälle. Oli jo normaalia, että asiakas istui syömässä, niin seuraava seisoi veitset ja haarukat käsissään syöjän selän takana odottaen vuoroaan. Anitakin oli alkanut käymään Ringsidessä ja olin ajatellut olevan molemmille parempi, jos muodostaisimme todellakin oman elämämme ilman toisiamme, meillähän oli jo aikamme ja tilaisuutemme. Niinpä yhtenä päivänä sanoinkin sitten Anitalle, ettei musta ole hyvä, että Sinä käyt täällä, kun nyt olisi aika muodostaa sitä omaa elämää ilman toisiamme. Tuntui pahalta nähdä Anitan silmistä valuvat kyyneleet hänen lähtiessä silloin pois, enkä osannut aavistaa, että vielä kerran tiemme kohtaisivat. Tein töitä joka päivä nauttien siitä ja parhaimpina päivinä yli sata ruokavierasta kävi syömassä, mutta niinkuin jokainen voi tajuta, niin 11 paikkainen ruokapaikka ei voi ihmeitä tuottaa, missä on kolme ihmistä palkkalistoillaan, extratyöntekijät, pakollisine sähkö, puhelin, vakuutus, lainanlyhennys ja vuokramenoineen. Ei tässä paljon viivan alle jäännyt ja niinpä Kaitsun kanssa juteltuamme päätimme kaikessa rauhassa myydä paikan, mistä saisimmekin varmasti hyvän hinnan. Kaitsu näki jo silloin mahdollisuuden luoda hampurilaisketjun ja kävi siitä neuvotteluja Hartwallin kanssa, jaa`a, jos Kaitsun suunnitelmat olisivat toteutuneet. Yhdentoista työntäyteisen kuukauden päästä Kaitsun kanssa myytiin paikka Italialaiselle Alfontso Lauriolalle, joka laittoi siihen pizzerian ja piti sitä vuoden myyden sen pois myös hyvällä hinnalla. Tutustuinkin Alfontsoon hyvin ja tästä paria-kolmea vuotta myöhemmin vierailimme Murun kanssa Alfontson ja hänen vaimonsa Leenan luona syömässä ihania Italialaisia illallisia ja nyrkkeilystä valtavasti kiinnostunut Alfontso vieraili Leenansa kanssa myös meidän kotonamme ja katselimme kerrankin nyrkkeilyä yhtämittaa videoilta 8 tuntia tauotta , pakollista ruokataukoa lukuunottamatta, ja silloinkin tuntui kuin olisimme joutuneet lopettamaan kesken, kun vaimot jotka eivät katselleet, ilmoittivat että nyt riittää. Tässä samalla haluan muistaa herran, jonka kanssa rikoimme kyseisen tuntimäärän, Erkki Junkkarinen, Pakilan satakieli, nyrkkeilykilpailujen ringside paikoilta usein nähty vieras oli tullut vaimonsa Ritvan kanssa meille kylään. Ekillä oli konjakkia pullo edessään pöydällä ja mulla cocista, jälleen pakollista ruokataukoa lukuunottamatta, 10 tunnin päästä meidät meidät keskeytettiin, juuri kun aloimme päästä matsien makuun ja tätä ei vielä olekkaan kukaan meillä olleista vieraista rikkonut, joten Erkki Junkkarinen on Champion of videoboxing! No, aina tämä juttu vähän rönsyilee ja tulee hyviä fiiliksiä hyvistä ihmisistä, Alfontso on jo valitettavasti poistunut keskuudestamme, mutta muistot hyvistä hetkistä elävät. Seuraavassa taas yksi episodi siitä kuinka asiat muuttuvat ja yht`äkkiä olet mukana touhussa, mitä pitäisi ajatella ensin.

OJASTA ALLIKKOON, DRAAMAA JA RAKKAUTTA JA ELÄMÄÄ!

Töölöntorilla kesänalkuna 1979 tapasin Benin, hyvän ystävän jo lapsuuden ajoilta, jo isämme olivat hyviä ystäviä keskenään. Benillä oli vankka matkatoimisto ja hotellinjohtamis tausta takanaan, kerron että olin myynnyt Ringsiden ja täytyy nyt alkaa taas etsimään jotain duunia. Silloin Beni ehdottaa, että laitetaan kimpassa sellainen holvikellari ravintola jonnekin keskustaan missä tarjoillaan suomalaisia ruokia. Hän hoitaa markkinoinnin ja hoitaa matkatoimisto suhteiden avulla niin että turistit tuodaan busseilla sinne syömään ja viettämään iltaa. Hommataan alkoholioikeudet ja pidetään se myöhään yöhön avoinna. Nyt täytyy etsiä vain paikka ja järjestää rahoitus, alkaa kuulostaa jo tutulta, vai? Löysin paikan Väestöliiton tiloista, jossa sijaitsi 1905 ollut punatiili holvikellari, entinen panimo, Kalevankadulla, 200 metriä Stockmannilta. Neuvottelin ideasta Väestöliiton toiminnanjohtajan Hulkon kanssa ja sain alustavan viiden vuoden vuokrasopimuksen heidän puoleltaan jo allekirjoitetun. Seuraavaksi piti saada tarjous joltain ravintolan suunnitteluun ja rakentamiseen erikoistuneelta firmalta, sellainenkin löytyi ja suunnitelma valmistui, 300000:-mk sillä siitä selviäisi. Muu tarvittava raha, astiastoihin, henkilökunnanpalkat + menot vuokriin ym. kuluihin alkukuukausiksi noin 350000:-mk! Tarvittiin siis vain 650000:-mk, mitä sanotte, vuosi sitten sain tuurilla 20000:-mk, jotta pääsisin johonkin alkuun. Sirkka-Liisa Lähteenoja sanoikin aina mua suuruudenhulluksi, mitähän se olisi tähän sanonut, jos olis tietänyt? Meillähän ei kummallakaan Benin kanssa ollut mitään, mutta menin pankkiin ja kerroin suunnitelmasta pankinjohtajalle, näytin alustavan vuokrasopimuksen Väestöliiton kanssa ja kerroin vaatimattomasti tarvitsevamme 650000:-mk, luulin että tähän tämä asia nyt sitten tyssäisi, mutta ei, pankinjohtaja kuulosti oikein innostuneelta ja sopi viikon päästä neuvottelun asiasta jonne tulisivat hänen lisäkseen piirijohtaja pankista, Väestöliiton toiminnanjohtaja, markkinointijohtaja sekä Beni ja minä. Tuntui kyllä aika uskomattomalta, miten kaksi täysin PA-kaveria voisi saada tälläisen summan rahaa. Enkä muuten uskonutkaan, niin suuruudenhullu en kyllä ollut. Menimme sovittuna päivänä sovittuna aikana Hessun pankin pääkonttoriin Mannerheimintiellä, puvut päällä ja kravatit kaulassa. Meidät johdatettiin toisen kerroksen johonkin hienoon kabinettiin, jonka keskellä pöytä notkui hienoista tarjottavista, lohi, kaviaari, kinkku, katkarapu sandwitsejä, kakkua, viinereitä ja kahvia sekä virvokkeita. Mua kyllä vähän hiukasikin, joten sandwitsit maistuivatkin ja kerroin siellä mitä olimme suunnitelleet, maalaan kuvan turisteja vilisevästä kansainvälisestä huippuravintolasta, vaikken itse osannut edes ruotsia. Kerroin minkäläinen henki siellä olisi, miten tarjoilijat olisivat pukeutuneet sinivalkoisin värein. Kaikki olivat haltioissaan. Kerron että tämän toteuttamiseen tarvitsemme 650000:-mk rahaa. Tämän jälkeen selvisi miten ja miksi yleensä olimme päässeet tähän kokoukseen. HSSP:n johtajat alkoivat mairittelevasti kääntyä Väestöliiton toiminnanjohtajan Hulkon puoleen, yrittivät hienosti puhuen hyvästä bisnesideasta lähestyen ja selittäen, että Harrin ja Benin laina kyllä järjestyisi jos Väestöliitto antaisi sille vakuuden. Näin kuinka puna nousi toiminnanjohtajan poskille ja samalla tajusin meidän Benin kanssa olleen pelkkiä ravunsyöttejä pankin suunnitellessa Väestöliiton koukkuun saamista. Ilmapiirin lämmin innostunut henki laski huomattavasti ja oli vähän nolo tunne ja mua harmitti toiminnanjohtaja Hulkon puolesta. Koitin kertoilla jotain mukavaa, mutta tunnelma ei enään tästä noussut, niinpä poistuimme hiljaisina kuka mitäkin ajatelleena, mutta sandwitsit olivat tosi hyviä ja harvemmin meikäläinen on saannut tälläistä VIP kohtelua, joten elämän kokemuksena se on otettava tämäkin.
Sitten jatkui ihmeellyyksien sarja, keittiökaluste firman johtaja sanoi mun kertoessa ettei tästä tule mitään, ”tulisitko Harri huomenna Tennispalatsiin, yhteen baariin, niin mulla olisi ehdotus”. Seuraavana päivänä Tennispalatsissa, Fredrikinkadulla sijaitsevasta baarista syntyi seuraava painajaismainen projektini, josta eroon pääsemiseksi jouduin tekemään töitä neljä vuotta. Ennenkuin jatkan tätä, tapahtui näihin aikoihin se mitä jo olin osannut aavistellakin, mutten todellakaan toivoen. Puhelimeni soi ja tuttu ääni. ”Moi täällä on Anita”. Moi, miten menee, kysyn, ”Ei hyvin” ja kertoo minulle vaikeuksistaan Göteborgissa. Mikset tule pois sieltä, kysyn Anitalta ja kuulen vastauksena ettei hänellä ole yhtään rahaa, että pääsisi matkustamaan pois. Ehdotan, liftaa jotenkin Tukholmaan ja mene laivarantaan ja lainaa joltain suomalaiselta matkarahat, niin mä tuun vastaan ja maksan sun matkakulut. Soita kun olet päässyt Tukholmaan. Aamu jona Anita saapui sieltä reissulta takaisin Suomeen , oli yksi asioista joita en halunnut nähdä. Anita tuli paljain jaloin, joku hirveä mekko päällään, tukka suorana, melkoisen pyöreässä kunnossa, nielaisin pari kertaa, olin ollut onnellinen Anitan raittiudesta, tyytyväinen jos hänen elämänsä oli kunnossa, niinhän aikanaan toivoin vaikuttavani hänen elämäänsä kun menimme naimisiin ja olen sitä asiaa toivonut myös ilman minun mukana oloakaan. Menimme autoon, ajoin Kaivaria ja kysyin, missä mennään? ”Siinä samassa kuin silloin kun tavattiin”, vastasi Anita. Tunsin, että nyt jos koskaan tarvitsee Anita apuani sekä tukeani, hänellä ei ollut mitään, ihan niinkuin mullakin oli tilanne vain vuosi sitten. Otin Anitan luokseni pieneen yksiöön mikä mulla oli vuokralla Töölöntorin laidalla, juteltiin ja kuuntelin, lohdutin ja sanoin, että kaikki kääntyy taas parhain päin. Kahden-kolmen viikon päästä Anita kertoi että nyt hän voisi taas jatkaa elämäänsä ja pääsee yhden tyttökaverinsa luokse asumaan, joten kiitos taas avusta ja moi. Hyvä asia, asiat eivät olleetkaan niin pahasti kuin olin luullut. Palaan kertomaan kuinka uusin ruokapaikka hanke lähti kehittymään. Kun tapasimme keittiökalustefirman miehen kanssa siellä Fredan Tennispalatsin baarissa, keittiömies kysyi, mitäs sanoisit jos laittaisimme tähän uuden hampurilais ja ruokapaikan, hän keittiömestarina hoitaisi keittiön ja tarvikkeiden hankinnan ja yksi hänen ystävänsä, jolla on oma tilitoimisto hoitaisi talouspuolen ja sinä olisit ikäänkuin keulakuvana ollen töissä esimerkiksi 9.00-15.00 välisen ajan palvelemassa asiakkaita. Kuulosti hyvältä, oikeastaan liiankin hyvältä, mutta en tajunnut sitä silloin ja sanoin YES! Alku näyttikin hyvältä ja kaikki meni sujuvasti eteenpäin, paikka ostettiin, remontti alkoi, yhtiöt muodostettiin, pankkilainat olivat kunnossa ja avajaispäivä läheni. Yhtenä aamuna ennen Harrin Boxin avajaisia kävin Kaitsun mainostoimistossa kahvilla, Kaitsulla oli uusi sihteeri Hyvinkäältä! Tietenkin tiesin Hyvinkään, olinhan siellä voittanut poikanyrkkeilymestaruuden vuonna 1962. Oi kuinka suloinen ajattelin, mutta parempi kun en ajattele enempää, en ole hyvä ratkaisu kenenkään elämälle, kun en ole sitä itsellenikään. Istumme vierekkäin, naureskellen kerron juttuja porukalle joita on siinä ympärilläni. Toinen tapaus vielä ennen avajaisia sattui yhtenä aamuna kun puhelin soi, ”Anita täällä, älä kysy mitään, tuu hakemaan mut täältä”! Hän kuulosti omituiselta. Hain Anitan Kalliosta, entisen ruokapaikkamme talossa olleesta kampaamosta. Mikä nyt hätänä? ”Mä karkasin Kellokoskelta, missä olin hoidossa”, sekä sekavia selityksiä muutamista edellisistä päivistä. ”Sun täytyy lähteä mun kanssa hakemaan mun tavarat sieltä” Kaitsoin Anitaa, hän puristi toista kättään toisella kädellään, puhui omituisen hitaasti, ”mä en mee enään takaisin sinne, sun täytyy auttaa mua siilä ne yrittää myrkyttää mut huumeilla, ne laittaa ruokaan huumeita, sun täytyy tulla käymään siellä mun kanssa”. Ajettiin Kellokoskelle, haettiin Anitan kamat, ajettiin Stadiin, käytiin Hesperian sairaalassa, koska mä en todellakaan tiennyt missä mennään ja mistä on kysymys, tajusin vain että tässä on ihminen, joka on kokenut jonkinlaisen hermoromahduksen, mitä se merkitsee ja miten sitä hoitaa, siitä mulla ei ollut aavistustakaan. Lääkäri koitti jutella Anitan kanssa mutta ei saannut muita vastauksia kuin, ”mä oon Anita, mä oon Äännekoskelta”! Uskomatonta oli kun lääkäri sanoi, ettei voi tehdä mitään, onko sinulla mahdollisuus pitää tytöstä huolta. Silloin olin todella huolissani ja pelkäsin mitä pystyisin tekemään tässä tilanteessa, missä ihminen on enemmän ulkona kuin lumiukko. Otin Anitan taas luokseni, muistan hänen pelkonsa, pelkotilansa yöllä nukkuessamme mun pitäessä häntä kädestä, kuin pikkutyttöä joka on valtavan peloissaan. Tämä oli todella elämän todellista draamaa, en edes tiedä muistaako Anita näistä viikoista mitään, meni nimittäin viikkoja ja mitään muutosta ei alkanut näkyä ja mua suoraan sanoen kauhistutti ja pelotti, mitä on tapahtunut kun ihminen käyttäytyy näin. Kun vein Anitan ulos syömään asuntoni vastapäätä olevaan ruokapaikkaan, hän saattoi tuijotella jotain ihmistä ja selittää mulle, ”toi yrittää antaa mulle huumeita”.Kerran toimittaessani asioita kaupungilla ja menin Lönkan ja Mannerheimintien kulmassa sijaitsevaan pankkikonttoriin ja ulos tullessani ihmettelin mikä hässäkkä on autoni ympärillä, ihmisiä seurasi tilannetta, poliisiauto oli pysäköinyt autoni vierelle, kaksi poliisia piteli Anitaa ja mut nähdessään toinen poliiseista sanoi, ”vie Harri tyttö kotiin, se on tainnut ottaa jotakin”. Samaan aikaan uuden ruokapaikkani remonttihommat pyörivät ja avajaispäivä läheni. Piti hoitaa paljon asioita ja koittaa myös pitää huolta Anitasta. Päivä päivältä tapahtui pientä edistystä, mutta ulos ei Anita suostunut vielä yksin lähtemään. Kävin aina välillä viikkojen kuluessa myös Kaitsu Wallinin luona kahvilla, näin myös Raijan, olin saannut nimen selville. Eräänä päivänä, kun ketään ei ollut kuulemassa kysyin lähtisikö hän kanssani elokuviin. Sovittiin treffit Bristolin kahvilaan. Treffipäivänä Raija ei kuitenkaan tullut ja oikeastaan olin helpottunut, ei tule ainakaan ylimääräisiä säpinöitä ja sydänsuruja, eiköhän tässä jo ole sekasortoa ja draamaa tarpeeksi ja niinpä söin pari Banana Splitiä yksikseni. Olin jo useamman kuukauden lähes joka aamu pitänyt aamulla sellaisen tunnin mietinnön itsekseni Töölöntorin nurkalla Primulan kahvilassa, lukien David Viscottin, Norman Pealen ja Wayne Dyerin teoksia, olin tässä muutama kuukausi aikaisemmin nyt 32 vuotiaana havahtunut tutkailemaan elämääni, sillä jotain vikaahan tässä on. Olen kuin junassa, joka kiitää kovaa vauhtia eikä pysähdy ollenkaan, kyytiin hyppää niin monenlaisia matkustajia, ihania, kauniita, mutta jostakin syystä jäävät taas pois jollakin asemalla. Jatkan taas matkaa yksin, taas uusia matkustajia, hetken matkan hurmaa, jollain asemalla ulos, uusia matkustajia, ulos ja mun matka vaan jatkuu. Tässä vaiheessa päätin jatkaa matkaa yksin. Mitä tämä elämäni on oikein ollut? Olen kuitenkin kaikesta sydämestäni yrittänyt olla hyvä ihminen, mutta kuitenkin niin monet epäonnistumiset, niin työssä kuin ihmissuhteissa ovat seuranneet toisiaan. Olin laittanut jopa ajatuksiani paperille kysellen itseltäni, HEI MIES, MITÄ OIKEIN AJATTELET, KUN ELÄT NÄIN, TULOKSENA NIIN MIELETÖN YKSINÄISYYS JA TASAPAINOTTOMUUS ELÄMÄSSÄ! Tämä oli aika kun minä pysähdyin ajattelemaan elämääni, halusin muutosta, oikeastaan olin aloittanut sen etsimisen jo Anita&Harrin lopettamispäätöksestä, eksyin vain väärälle raiteelle, vaikken ehkä itse ole sen valintaan kokonaan syyllinen, kohtalollakin oli osuutensa. Ja sivuraiteella ollaan taaskin, vaikkakin keskellä kaupunkia, näkyvällä paikalla, ikkunassa lukee Ravintola Harrin Boxi ja taisi olla kuvanikin sekä nyrkkeilykuvia telineessä ikkunoissa, joten ei mikään rauhallinen sivuraide kuitenkaan. Harrin Boxin avajaiset ja taas paikalla paljon ystäviä, tuttuja, asiakkaita sekä lehdistöä. Eilen päivää ennen avajaisia keittiömies ja tilimies riitaantuivat. keittiömies marssi ulos ja ilmoitti jäävänsä pois. Se siitä keittiön ja ravintolan hoidosta mikä piti multa olla tällä kertaa pois.No, olihan talous kuitenkin vielä tilimiehen hoidossa. Niin, taas avajaiset, ajattelet varmaan samaa mitä minä tunsin, koko mies on täynnä avajaisia. Seuraavana päivänä arki alkoi, aamulla kuudelta tukkuun, oikeastaan aika kiva taas tutut kuviot, tutut kauppiaat sekä ravintoloitsijat aamukahvilla heittelevät huulta, Harri se vaan availee uusia ruokapaikkoja. Päivä samoissa merkeissä kuin ennenkin, asiakkaita tulee ja määrä kasvoi päivä päivältä ja kahden kuukauden jälkeen alkaa olla aika hyörinä ja kaikki tuntuu hyvälle, mutta illusiot hävisivät, kun posti alkoi tuomaan mulle karhumakirjeitä, jopa trattoja maksamattomista laskuista. Olin ihmeissäni, miten nämä voivat olla hoitamatta sillä olenhan päivittäin viennyt päivän kassan tilimiehelle, jonka piti hoitaa talousasiat. Soitin ja kysyin, mitä tämä tarkoittaa, kun näitä laskuja ei ole hoidettu? Rahat eivät ole riittäneet vastaa tilimies. Mitä nyt sitten, kysyn häneltä? Sinähän olet toimitusjohtaja, niin selvitä asiat, vastaa tilimies. No se siitä taloudenhoidosta, tämän jälkeen pidin päivän kassan itse, soitin läpi jokaisen karhuajan ja sovin tapaamisen, pahoittelin alkuhuumassa jäänneitä hoitamattomia laskuja, sovin miten ne makselen ja lyhentelen velkasaldoja. Ymmärtämystä onneksi löytyi ja aloin tseppaamaan tätä venettä, joka oli jo pohjaan painumassa. Se ui tosi syvällä, olin nyt lähes sukellusveneen kapteeni. Onneksi tilimieskin sitten osallistui soutamiseen, kun yritimme saada veneen rantaan ja uskoisin hänenkin olleen tyytyväinen, vaikkakin hiukan kolhuja saaneina selvisimme jotenkin pois tosi pahasta paikasta. Samalla tseppasin Anitan elämän kanssa ja elin tunteessa että kohta kaikki romahtaa niskaani. Raija joka ei ollut tullut treffeille, oli soittanut seuraavana päivänä ja pahoitellut asiaa ja kertoi yrittäneensä soittaa minulle, mutta ei ollut saannut kiinni. Olin vastannut, ei se mitään, soita sitten kun sinulla on aikaa, mulla on aina! Sitä odotellessani riitti mulla puuhaa Harrin Boxin kanssa taas pitkää ja työntäyteisiä päiviä tehden. Sitten yhtenä päivänä marras-joulukuun vaihteessa soi puhelin Harrin Boxissa, vastaan ja ajattelen jo iltapäivän töitäni. ”Hei täällä on Raija”. Kelaan vähän aikaan ja kysyn ”kuka Raija”? Tässä oli se kriittinen hetki, mutta LUOJAN KIITOS, Raija ei sulkenut puhelinta, vaikka hyvin lähellä oli, niinkuin hän jälkeenpäin kertoi. ”Extremistä”! Moi mitä kuuluu, kysäisin samalla ajatellen, mikä munaus, en muistanut heti kuka oli Raija. ”Niin, minä ajattelin, kun sinä silloin sanoit, että voin soittaa, jos voitaisiin uusia se viimeksi tapaamatta jäännyt tapaaminen” YES, YES!! Mennään jonnekin itsenäisyyspäivänä, mulla on silloin ruokapaikka kiinni. Sovittiin tapaaminen Makkaratalossa, Keskuskadulla, Cafe Omenapuussa 6.12. kello 17.00. Olen tietenkin hyvissä ajoin paikalla ja en malta mennä sisään odottelemaan vaan kävelen siinä Omenapuun edessä rauhattomana edestakaisin, tuleekohan hän tälläkään kertaa. Sieltä hän kuitenkin tulee, vaalea takki päällään, kettu kaulassa ja pitkä ruskea tukka hiukan hulmuten. Moi, kiva kun tulit, mennään sisään kahville, niin sen jälkeen voidaan mennä Vanhalle Itsenäisyyspäivän konserttiin, siellä on yhdellä mun kaverilla konsertti. Vanhalla katselen vaivihkaa 10 vuotta nuorempaa seuralaistani, silloin 22 vuotta. Onpa hän suloisen ja ihanan tuntuinen, kun hän puhuu on kuin puro solisisi, kun hän suo katseensa minulle on kuin auringonsäteet tavoittaisivat minut, tunnen lämpöä, hyvää onnellista tunnetta, hänellä on päällään mustat pitkät housut, valkoinen paita ja siinä jonkinlainen samettinauha rusetilla kaulassa ja ihana pitkä ruskea tukkansa kammattuna hiukan taaksepäin. Hän näytti niin nuorelta ja viattomalta, jolle elämä oli ollut hyvää. Ystäväni joka tänään esiintyi oli Tapani Kansa ja sorry Tapsa, mä en nyt jaksa muistaa mitä sillon lauloit, sillä ajatukseni taisivat olla muualla. Konsertin jälkeen käytiin moikkaamassa Tapsaa, joka kuiskasikin minulle Raijan huomaamatta, ”mistä sä ton löysit”? Eiks ookin söpö, vastaan. Yritin muuten soittaa Tapsalle nyt itsenäisyyspäivänä kysyäkseni muistaako hän missä oli keikalla 6.12.1979? Minä kyllä muistan aina, ainakin siihen saakka kunnes se nyrkkeilijöille tyypillinen muisti.....Ajeltiin autolla Stadissa pitkin Kaivaria, Hietsun rantoja. Olin huumaantunut, en edes muista ajoinko Raijan kotiin Hyvinkäälle vai rautatieasemalle, enkä mihin aikaan ilta loppui, mutta muistan tarkoin kuinka kauniilta ja suloiselta hän näytti. Sovittiin seuraava tapaaminen ja oli aika mieletön juttu, kun Kaitsun mainostoimistossa kukaan ei tiennyt tapaamisistamme ja aina välillä soittaessani sinne Raijalle, hänen yleensä vastatessa puhelimeen, mutta kun sen teki joku muu ja kun kaikki siellä olivat mulle tuttuja, he tunsivat ääneni, niin ei auttanut muu kuin sulkea puhelin, sillä Raija ei halunnut vielä kenenkään tietävän tapailemisistamme. Enkä ihmettele vaikka tätä piilottelua jatkui viitisen kuukautta, kun myöhemmin Raija kertoi kuinka siellä kahvitunnilla kaverit olivat välillä kertoilleet musta juttuja, että sillä on naisia joka sormelle, yksi hoitaa pyykit, yksi siivouksen, yksi kylvetyksen ja niin poispäin. Oli siinä Raijalla kuunneltavaa ja mietittävää, mikä mies toi Piitulainen oikein olisi. Mutta todellisuus onkin aina tarua karumpaa, olin ollut yksinäni jo monta kuukautta haluamatta oikeastaan tutustuakkaan enään uusiin ihmissuhteisiin ja kun yksiössäni vielä ex-vaimoni tseppasi elämänsä kanssa ja onneksi oli alkanut taas hiljalleen päivä päivältä päästä kiinni elämään. Anita kävi taas AA-kerhon palavereissa, oli aloittanut pikkuhiljaa keikkailun, johon minäkin taas jonkinverran osallistuin ajamalla hänet keikoille, kun se oli mahdollista, sillä mullahan ruokapaikka suljettiin kello 21.00 ja aamulla 6.00 oli oltava taas tukkuostoksilla. Yhtenä päivänä kerroin myös Raijalle, että luonani asuu ex-vaimoni, kerroin miksi ja vakuutin ettei kyseessä ole mitään muuta, kuin haluni auttaa häntä nyt kun hänellä on vaikea paikka elämässä, mutta kyllä tämä tästä järjestyy ja Anita on kohta taas voimissaan. Vaati aika paljon ymmärrystä Raijalta hyväksyä ja ymmärtää tällainen tilanne, ajatelkaas itse, ollaan yhdessä ulkona, kiva ilta ja äijä lähtee ex-vaimonsa viereen nukkumaan. Mutta elämässähän ei kaikki tapahdu aina oikeassa järjestyksessä ja mulla tällä hetkellä täydellisessä sekasorrossa, sillä taloushelvetti pyöri myös elämässäni jokapäiväisenä vieraana, taistelin päivä kerrallaan eteenpäin, muuta mahdollisuutta ei ollutkaan tai sitten luovuttaa ja nostaa kädet ylös. Eräänä päivänä näihin samoihin aikoihin kuulin että oikeusjuttuni Seura-lehteä vastaan olisi menossa päätökseen. Saan jonkun tutun kautta puhelimitse viestin, että jos soitan Heikki Parkkoselle, joka nyt oli Seuralehden vastaava päätoimittaja, niin hän voisi sopia jutun, joka muussa tapauksessa menisi taas vuosiksi eteenpäin, kun siitä valitetaan hoviin ja niin edelleen. Loppujen lopuksi mun oli helppo soittaa Hessu Parkkoselle, sillä hänhän oli ollut HS:n urheilutoimittaja ikuisuus takaperin, silloin kun vielä nyrkkeilin ja silloin olin tutustunut Hessuun hyvin ja hän olikin tosi hyvä tyyppi. Soitin Hessulle ja sovimme jo iltapäiväksi treffit Harrin Boxiin. Hessun tullessa tarjoan hänelle pihvin. Heikki Parkkonen katselee ympärilleen Boxissa, on aika paljon asiakkaita, paikka on hyvän ja kalliin näköinen. ”No, ei sinulla ainakaan näytä huonosti menevän sen Seura-lehden jutun takia”. Naurahdan ja sanon, se onkin ne henkiset tuskat, joista te maksatte. Samalla näin jo mielessäni otsikot, HARRI PIITULAISEN RAVINTOLA NYT TODELLA KONKURSSISSA! Niin paha tilanne nyt oli, selvisin juuri ja juuri päivä kerrallaan eteenpäin. Käydään asiaan, löydämme hyvin pian komromissin, sillä enhän mä nyt kuitenkaan ollut niin kiinnostunut siitä rahasta vaan periaatteesta, että jossakin on raja minunkin mollaamisessa. Muutenkin oli nyt niin paljon muuta meneillään, että hyvä, kun yksi asia olisi loppuunkäsitelty ja lopullisesti kuopattu. Käveltiin Parkkosen kanssa Yhtyneiden Kuvalehtien toimitaloon Hietalahteen, mentiin kassalle ja Hessu antoi määräyksen kirjoittaa shekin minulle. No niin, nyt mulla oli taas vähän hynää, josta tietenkin jouduin maksamaan melkoisen laskun hienon Esplanadilla olevan lakitoimiston palveluksista. Kaikki loput rahat käytin käsirahaksi yksiön ostoon ja sain lainan lopulle. Osakkeiden omistajiksi tulivat Anita Hirvonen-Piitulainen ja Harri Piitulainen, yksiö sijaitsi Pähkinärinteessä, oli mielestäni hieno ja tulisi Anitalle. Oma asunto, jossa aloittaa taas omaa elämäänsä. Oli paljon kiireitä, kun hoitelin näitä asioita ja aamutukkukierroksen, hoitelin pankki ym. asiat, tein päivän töitä Boxissa ja Raijan, lue tästä eteenpäin Murun päästyä töistä menimme usein lenkille, suljettiin Boxi ja ei ihme, että usein illalla tai yöllä ajaessani Murua Hyvinkäälle oli pakko välillä torkahtaa autossa, unen painaessa silmäluomet kiinni, mutta kun on nuori tai ainakin aika nuori ja ihastunut, niin sitä jaksaa. Vuosi 1979 läheni loppuaan ja olimme päättäneet ottaa uuden vuoden yhdessä vastaan. Koko elämäni ajan, musta on aina tuntunut, kun vuosi on vaihtunut, että olen selvinnyt tämän vuoden ja odotukseni seuraavasta vuodesta on aina mielettömän positiivinen, uskoen että tuleva vuosi on hyvä , onnellinen ja menestyksekäs. Mikä mun kohdallani on sama kuin selviytyä vuodesta. Nyt ainakin jotain oli ilmassa, uusi suloinen tyttö. Työssä edessä taistelu lähes mahdottomassa tilanteessa. Usko selviämisestä oli kaikesta huolimatta mielessä. Muistan kuinka olimme Murun kanssa suunnitelleet iltaa, johon tulikin yllättävä muutos. Anitan auto oli hajonnut eikä hänellä ollut kyytiä eikä ilmeisesti ketään muutakaan tähän hätään, joka olisi ajanut hänet Ruovedelle keikalle. Niinpä Muru mukanani lähdimme viemään Anitaa keikalle laulamaan. Veimme Anitan keikkapaikalle ja lupasimme 01.00 tulla hakemaan sitten sieltä pois. Me Murun kanssa lähdimme etsimään hotellia missä olisi saunaosasto käytettävissä, sillä meillä oli lenkkivaatteet mukana ja olimme päättäneet juosta vuoden viimeisen lenkkimme Ruovedellä. Kuin ihme olisi ollut silloin puolellani, löysin hotellin, jossa oli saunaosasto uima-altaineen ja takkahuoneineen, eikä sille ollut mitään käyttöä hotellille näin uudenvuodenaaton iltana. Lähdimme juoksemaan läpi Ruoveden ihanassa, rauhallisessa ja lumisessa illassa, lumen hiljalleen sataessa. En muista nähtiinkö montaakaan ihmistä tänä iltana liikkeellä. Uskomaton hyvän olon tunne, vieressäni juoksee kevyin askelin, niin kovin viehättävä lenkkikaveri. Tälläista rauhaa kuin silloin siellä en muista koskaan kokeneeni, puolentoista tunnin juoksun jälkeen mentiin saunaan ja uimaan, oli luxusta, saunottiin ja uitiin kaikessa rauhassa, sen jälkeen takkahuoneessa syötiin, lepäiltiin ja nautittiin toisistamme ja yhdessä olostamme. Tänä iltana ihastuminen, hullaantuminen muuttui rakastumiseksi, tunsin sen, ilta oli ollut täydellinen. Mutta kellokin oli jo 01.00, aika hakea Anita keikkapaikalta. Ajelimme kohti Stadia, Hyvinkään kohdalla käännyin ajamaan Murun kotiinsa. Oli vaikea silloin erota ja jatkaa kohti kotiani, mennä nukkumaan. Anita asui edelleen luonani. Aamulla heräsin aikaisin, Harrin Boxi aukeaisi kello 12.00. Ajattelin eilistä iltaa, sitä satumaista tunnelmaa, mitähän Muru siitä ajatteli? Päätin ennenkuin avaan Harrin Boxin käyn lähettämässä sähkeen Murulle. Löysin runon Eino Leinon runokirjasta, joka mielestäni kuvasi tunnelmiani. Näin alkoi vuosi 1980.....Eino Leinon runolla RAUHA....
MITÄ ON NÄÄ TUOKSUT MUN YMPÄRILLÄIN? MITÄ TÄMÄ HILJAISUUS?
MITÄ TIETÄVI RAUHA MUN SYDÄMESSÄIN, TÄÄ SUURI JA OUTO UUS?
MINÄ KUULEN, KUINK KUKKASET KASVAVAT JA METSÄSSÄ PUHUVAT PUUT.
MINÄ LUULEN, NYT KYPSYVÄT UNELMAT JA TOIVOT JA TOUOT MUUT.
KAIKK´ON NIIN HILJAA MUN YMPÄRILLÄIN, KAIKK´ON NIIN HELLÄÄ JA
HYVÄÄ. KUKAT SUURET MUN AUKEAVAT SYDÄMESSÄIN JA TUOKSUVAT
RAUHAA SYVÄÄ.....
1.1.1980 Harrin Boxissa, niinkuin arvaatte, oli hiukan raukean oloinen olo. Ihmiset kävivät uudenvuoden lounaalla ja minä ajattelin Murua, olisiko sähke jo tavoittanut hänet. Murun vanhemmat eivät vielä tässä vaiheessa tietäneet yhdessä olostamme, niinkuin ei moni muukaan, niinkuin esimerkiksi Wallinin Kaitsu. Harrin Boxissa riitti puuhaa joka päivälle, oli kuitenkin se hyvää, että ruokailijoita kävi päivittäin jo yli 200 ruokailijaa ja kun kevät oli muutenkin täynnä säpinää, yhdessä oloa Murun kanssa ja Hyvinkäälle ja takaisin oli yleensä illan tai yön ohjelma aika useinkin, niin ei siinä paljon eilisiä ehtinyt miettimään. Yhtenä päivänä Kaj Wallin pistäytyi syömässä ja silloin kerroin Kaitsullekin missä mennään ja täytyy kyllä sanoa, että yllätin kunnolla ystäväni. Näin Kaitsukin on varmasti yksi niitä läheisiäni, joka pysyy muistoissani, ainakin niin kauan kunnes se nyrkkeilijöille....Anitan elämä sai taas vauhtia, hän meni uusiin naimisiin ja nuoripari asui Pähkinärinteessä onnellisena ja kävivät usein myös Harrin Boxissa syömässä. Anitan uusi hittilevy nousi listojen kärkeen, keikkoja pukkasi päälle, tunsin tyytyväisyyttä ja totesin Anitan kohdalla kaikki olevan taas hyvin ja niinpä ehdotinkin Anitalle, että järjestetään pankkilaina hänelle jolla maksetaan vanha laina pois ja koko yksiö siirtyy sitten hänelle. Olin todella hyvällä mielellä, ”eiks nyt ole kaikki hyvin, sulla on oma asunto, levy listojen kärjessä, uusi aviomies, kyllä sä nyt taas pärjäät”! Se miksi halusin muistella tämän jutun vielä Anitan kanssa on siksi, kun se vain oli kuitenkin niin suuri osa aikaisempaa elämääni ja kuinka kaiken draaman jälkeen elämä kuitenkin jatkuu , vaikkei se aina olekkaan pelkkää ruusutarhaa, täytyy vain uskoa elämään ja ponnistella eteenpäin. Ja toisaalta olen ollut itsekseni niin pirun ylpeä siitä, että mulla näinkin katasfrofaalisessa tilanteessa oli mahdollisuus auttaa Anitaa silloin kun oli vaikeuksia ja ikäänkuin vielä kuitata aikaisempi avioliittomme ja yhdessäolomme, joka pitkällä aikavälillä katsoen oli aika lyhyt, mutta yksi tärkeä jakso elämänkulkua, olen elänyt ja elän!


RAKKAUTTA, ELÄMÄÄ, KIHLAUS JA UUSI AVIOLIITTO

On se kumma tämä elämä, että voi yht`aikaa olla niin pirun vaikeata ja kovaa ja kuitenkin niin paljon hyvää ja onnellisuutta. Seuraavassa nämä asiat seurasivat toisiaan, on kuin uusi jakso elämässäni olisi alkanut. Keväällä aina kun töistäni ehdin, käytiin lenkillä Pirkkolassa, kävelemässä stadilla, elokuvissa, konserteissa mm. Charles Aznavour, Tapani Kansan ja Show esityksissä mm. Danny & Armi, mentiin ensimmäisen kerran nyrkkeilykilpailujakin katsomaan, Tapani Kansa oli mukanamme ja Muru istui keskellämme ja Seura-lehti julkaisi meistä kuvan ja arvuutteli kumman tyttöystävä oli kyseessä. Elettiin kevättä huhtikuussa, kun tuli aika Murunkin jo kertoa seurustelustamme kotonaan, missä ensimmäisen kerran vierailinkin pääsiäisen aikoihin. Tuli kesä, oli aurinkoa, lämpöä, rakkautta, onnellisuutta ja suunnittelimme kihlamatkaa Torremolinokseen loka-marraskuun vaihteessa. Olin saannut Murun suostumaan ajatukseen mennä naimisiin kanssani ensi kesänä, mutta ennen sitä olisi edessä tämä kihlamatkamme. Matka Torremolinokseen oli ihana, tyttö mukanani supersuloinen, älkää nyt hermostuko tästä, mä vaan tunsin näin ja vieläkin piirtyy mieleeni kuvat päivistä siellä ja varsinkin kihlapäivästämme, kuin eilinen silmieni eteen, vaikka siitä on jo 21 vuotta. Olin sopinut Anu Seppälän kanssa, yksi läheinen toimittajaystäväni, jota en ole tavannut näinä viime vuosina ja olen usein sanonut Murullekin, täytyisi jostakin etsiä Anun puhelinnumero ja pyytää Anua käymään kylään katsomaan meidän perhettä lapsineen. Meilläkin oli niin monia hienoja fiiliksiä aikoinaan, kun tapailimme milloin työn , milloin muuten vain.Niin, olin kertomassa, kuinka olimme sopineet Anun kanssa, että kirjoitan Hymylehteen kihlamatkastani ja saisin siitä kunnollisen maksun. Siinä kerroinkin sitten kihlapäivästämme 6.11.1980, aurinkoisesta päivästä minkä vietimme hotellin uima-altaalla, illasta jolloin söimme ja joimme shampanjaa saksalaispariskunnan pikkuravintolassa, jossa oli taivaallisen hyvä pippuripihvi. Ja se yö ja se seuraava päivä, tuntuu mahdottomalta unohtaa, mutta kun olen entinen nyrkkeilijä ja ne lääkärit väittävät, että jokainen.... Kun lähdimme Torremolinoksesta, niin Ilta-Sanomissa oli uutinen kihlauksestamme, minkä kuulimme kun nousimme koneeseen lentoemäntien onnitellessa meitä ja huomasivat yllättyneen ilmeemme ja kertoivat tästä Ilta-Sanomien jutusta sekä kertoivat että heillä on varattuna meille tämä lehti. Rita Tainola, kuka ei tuntisi tänä päivänä häntä, oli laittanut jutun, joka loppui ihanasti, ”OLEMME KUIN KAKSI APPELSSIININ PUOLIKASTA, JOTKA OVAT LÖYTÄNEET TOISENSA”! Rita, läheinen ystävä, jonka olemme viime vuosina nähneet lähinnä käänteissä, kun on ollut joku tapahtuma missä Ritakin on piipahtanut jutun teossa, haluan muistaa, kun vielä muistan, kun tutustuin Ritaan, hänen vasta aloittaessaan toimittajan uraansa ja ollessaan, oliko se nyt Eevalehti vai joku muu. Olin joka tapauksessa käymässä jostakin syystä tässä lehtitalossa minkä palveluksessa Rita silloin oli. Tapasin, suorastaan törmäsin, silloin ensi kertaa tähän räiskyvään, ihanan välittömään, valloittavasti hymyilevään, italialaista filmitähteä muistuttavaan nuoreen toimittajatyttöön. Ihastuin Ritan persoonallisuuteen välittömästi, en vain muista miten, mutta pian Rita oli meidän mukana ja käytiin leffoissa, kahvilla kahviloissa, käytiin juhlissa, Rita meillä kylässä ja me Ritan kotona, tutustimme Ritan äitiin ja Vesaan ja vietettiin ikimuistoisia hetkiä. Rita vaihtoi työnsä Ilta-Sanomiin ja niinkuin jokainen on voinut seurata, maailma ei ole kovinkaan suuri, joka puolella maailmaa on Ritalla tuttuja ja ystäviä, eikä ihme. Koneemme laskeutui seutulaan kello 23.00 aikaan ja olimme luvanneet ajaa Tampereelle Hotelli Rosendaliin, jossa oli joku boxing gala Tammerturnauksen merkeissä, joka oli silloin menossa. Olimme suunnitelleet ehtivämme sinne noin kello yhden aikaan juhlimaan kihlajaisiamme siellä olevien ystävien kanssa. Ensimmäinen asia mikä pani sille stopin oli kun tulimme autoni luo, eikä se lähtenyt käyntiin, koska olin unohtanut valot viikoksi päälle ja kun saimme etsittyä kaikki asiaankuuluvat kaapelit ja käynnistysavun, oli kello jo hiukan yli puolenyön ja kun ajoimme ulos parkkihallista selvisi myös, että tällä aikaa, kun paistattelimme päiviä Torremolinoksessa oli Suomeen tullut täysi talvi ja koska mulla oli kesärenkaat alla, niin matka Tampereelle kesti noin neljä tuntia, kun saavuimme perille rättiväsyneinä hotelliin. Pyysimme huoneemme avaimen ja huoneessa meitä odotti yllätys, ruusuja, shampanjaa, voileipiä sekä onnitteluja tervetulo toivotuksineen. Aamulla kello kahdeksan hyvin vähän nukutun yön jälkeen olimme aamupalalla ja tavattiin ystäviämme ja kertoilimme matkastamme niin Torremolinokseen kuin viime yön kokemuksista matkalla Tampereelle ja kiitimme ihanasta yllätyksestä, kun vihdoinkin saavuimme hotelliin. Päivä vietettiin katselemassa Tammerturnauksen finaalimatseja ja illalla ajettiin sitten kotiin Hyvinkäälle näin saaden ikimuistettavan ja ihanan kihlamatkamme päätökseen. Tuntui kuin en olisi moneen kuukauteen ollut töissä ja koko Harrin Boxi oli jo unohtunut. No, arki alkoi taas maanantaiaamuna tutuin kuvioin, mutta se tuntui nyt helpolta, ihanan täynnä rakkautta olleen viikon jälkeen. Tuli ensimmäinen yhdessä vietetty joulumme ja uusi vuosi 1981! Olipa ollut edellinen onnellinen vuosi. Ja onnellisuus jatkui, kevät työtä ja yhdessä oloa ja valmistautuen tuleviin häihin, jotka olimme päättäneet pitää 13.6.1981 Hyvinkäällä sen vanhassa puukirkossa. Voisin tietysti kertoa Murustani kokonaisen kirjan verran, mutta haluaisin yrittää kiteyttää tämän tässä yhteydessä muutamaan lauseeseen, kesällä 13.6.2002 tuli jo 21 vuotis hääpäivämme. Se on mahduttanut, niinkuin mun kanssa taitaa olla, paljon sisälleen, hyvin, hyvin paljon rakkautta, myös paljon anteeksiantoa virheistä, joita olen tehnyt, voin vain sanoa, on vaikea olla arvoisesi ja haluan myös sanoa, että mulla on ollut hyvä olla kanssasi, kun tapasimme, ajattelin, jos tämä tyttö vielä minuun rakastuu, olen hänelle uskollinen ja olen sitä ollut, vaikkakin muuten vikoja tietysti löytyy, niinkuin miehistä yleensäkin. Olen kanssasi saannut elämäni hienoimmat palkinnot, Jerri ja Jessica. Eino Leinon runo jonka sinulle lähetin 1980 sopii edelleenkin siihen mitä tunnen. Olet ihana nainen! Koitan tietysti edelleenkin kehittyä miehenä ja isänä, mutta niinkuin tiedät..
Meidän häistämme haluan kertoa, päivä oli sateinen, mutta mieli aurinkoinen. Aamusta saakka meillä oli valtavan hyvä ja iloinen fiilis. Äitini tuli miehensä Björnin kanssa meidän Hyvinkään asuntoomme laittamaan tulevan vaimoni kampauksen kuntoon. Nevalaisen Ripa tuli auttamaan kaikenlaisten häävalmistelujen kanssa, niinkuin, purkit ja nyrkkeilyhanskat ynnä muu sälä auton perään roikkumaan, vastanaineet kyltin tekeminen, sun muuta pientä asiaan kuuluvaa touhua. Muru oli itse valmistanut oman hääpukunsa, mulla oli uusi hieno vaaleansininen puku, yllättäen aika tiukka, vaikka olin yrittänyt olla muutaman päivän ilman jätkiäkin. Haettiin kukat, päivä meni kuin siivillä, oli aika lähteä ottelupaikalle, ei kun tarkoitin siis kirkkoon. Muru oli niin kaunis ja suloinen, kuin nuori morsian voi olla. Vieraat tulivat kirkkoon, emme olleet kutsuneet paljon väkeä. Raijan vanhemmat, Isäni, Anne-siskoni, Murun Tiina-sisko, Murun sukulaiset ja ystävät sekä muutamia nyrkkeilijäystäviäni, Purtsi Purhonen, Olli Mäki ja Kari Meronen perheineen, Jyrki ja Arja Hämäläinen, Tapani Kansa rakkaan Ninansa kanssa, Vappu ja Rauno Munukka, Esa Lehtosaari Helenansa kanssa.
Äitini miehensä Björnin kanssa tulikin jo mainittua aikaisemminkin niinkuin Ripa Nevalainen perheineen ja tietysti Irja Nevalainen. Paikalla oli myös luonollisesti Rita Tainola. Kaunis hetki Hyvinkään vanhassa kirkossa sinetöi rakkautemme avioliiton sitein kirkkoherra Tapio Turusen hoitaessa vihkimisen. Siirryimme riisisateessa autoon, joka vei meidät valokuvaukseen, sen jälkeen hääjuhliin Murun vanhempien omakotitaloon, hääkakun leikkaamiset suudelmineen, mutta ei onneksi tarvinnut tanssia häävalssia, oli tästä valssin tanssimisesta karvaita kokemuksia, silloin toisen elämän ajalta, viitaten kirjaani Nyrkkeilijän unelma! Illalla lähdimme ajelemaan Aulangolle, mistä Rita Tainola oli antanut meille häälahjaksi viikonlopun kauniissa sviitissä, missä shampanja ja ruusut odottivat jo tuloamme, nautimme kaikesta täysin siemauksin. Seuraavana päivänä kävelimme kauniissa luonnossa, käytiin Hämeenlinnassa elokuvissa katsomassa Beatlesin LET IT BE - ei hassumpaa elämää, ruoka maistui, tyyliä löytyi ja mieli onnellinen, mitä sitä ihminen enään muuta....

HÄÄMATKA TULIKUUMALLE RHODOKSELLE MISS AFRODITEN KANSSA

Viikon päästä tästä lensimme kahden viikon häämatkalle Rhodokselle, hotelli meren rannalla, lämpöasteita 40 päivin ja öin, kuumat tunteet, suorastaan intohimoiset. Hotelli oli loistava, herkullisine ruokineen, ruokailu kahdesti päivässä, neljä ruokalajia per ruokailu + jälkiruoat, en enään muistanut sitä yhtä nälkäistä kesää, hotellin uima-allas ja ranta olivat kuin unelma, olin joka aamu ensimmäisenä rannassa heti aamuaterian jälkeen, joka alkoi kello 7.00. Muru tosin jäi välillä vähän nukkumaan ja tuli sitten myöhemmin rantaan. Päivän aurinkokylvyn jälkeen, noin viiden aikaan raatsin lopettaa itseni grillaamisen, suihkuun ja syömään. Iltaisin kävelimme Rhodoksen vanhassa kaupungissa sekä satamassa. Kiersimme Rhodoksen kahdesti ympäri vuokraamillamme avoautoilla ja käräytimme kasvomme. Vauhtia riitti joka päivälle ja Muru oli niin kovin, kovin suloinen ja niin, valittiinhan Muru MISS AFRODITEKSIKIN yhdessä hotellin järjestämissä iltajuhlissakin. Tutustuimme mukavaan sveitsiläispariskuntaan nimeltään Monika ja Renee. Saimme seuraavana jouluna ison laatikon sveitsiläistä suklaata ja tervetuloa toivotuksen Geneveen kyläilemään. Kun koneemme laskeutui taas Seutulaan tuntui hyvälle palata koti Suomeen, mutta häämatka oli ollut taas pätkä unelmaelämää ja olisi upeata vielä kerran elämässä päästä Murun kanssa Rhodoksen kuumuuteen. Elämä palautui kyllä sangen nopeasti normaaleihin ympyröihinsä, minä tseppaamaan Harrin Boxin kanssa ja Muru Orionin lääketehtaan mainososastolle, jonne oli työpaikkansa vaihtanut. Tuli syksy, vaihtui taas vuosi, 1982, olipa ollut taas onnellinen vuosi takana ja menestyksellinen, tarkoitan siis, että selviydyin siitä. 1982 oli täynnä mitä erilaisempia tapahtumia nyrkkeilyn ja viihde-elämän ihmisten seurassa sekä kotielämää kahdestaan ihanan vaimoni kanssa. Kesä nautittiin mahdollisuuksien mukaan ulkoilusta lenkkeillen, rannassa löhöillen ja jätskiä syöden. Elokuussa lensimme Italiaan viikon pikalomalle Riminille, rantaelämää, Firenze, taidetta, Venetsia, kondooliajelua ja ruokailu Pyhän Markuksen torin laidalla satojen kyyhkysten istuessa talojen räystäillä.
Ajettiin yksi kokonainen yö Venetsiasta Riminille, käytiin kahvilla rekkamiesten kahviloissa, jossa espresson sekaan lirautettiin vähän vahviketta. Riminissä käveltiin paljon rannoilla, oli 16 kilometriä pitkä, iltaisin kaupungilla aamuyöhön saakka. Kyllä oli taas ihanaa! Alkusyksystä sain vinkin, naapurikauppias Kääriäinen olisi kiinnostunut ostamaan Harrin Boxin, hänhän oli tietysti nähnyt kuinka päivittäin kävi paljon ruokailijoita ja kahvilla porukoita. Laskeskelin paljonko tarvitsisin rahaa, jotta kaikki vielä olevat lainat ja laskut tulisivat maksettua ja jos me osakkaatkin saisimme oman sijoituksemme takaisin, niin pääsisin vihdoinkin tästä varsinaisesta kivireestä mihin olin tullut valjastettua. Kaupat lyötiin lukkoon , mutta sen verran joutui tinkimään, että meidän osakkaiden sijoitus jäi omalle kontolle. Selvittiinpähän kuitenkin melkoisen pahasta paikasta pienellä tappiolla.
Jatkoin uuden omistajan palkkalistoilla vuoden loppuun ja sitten alkoikin uuden työn etsiminen.

HULA HULA VANTEITA JA OVELTA OVELLE KAUPPIAAKSI

Olin päättänyt, että ei koskaan enään tälläistä työtä, missä olet seitsemän päivää viikossa kiinni, palkkalistoilla 3-5 ihmistä sekä kulut ja velkaa jotka koko ajan uhkaavat kaatua päällesi, mutta kirjoittamattomat ovat Herran tiet, sillä en vielä tiennyt mitä on edessäni. Nyt kun vuosi on taas vaihtunut ja voin jälleen todeta, olipa onnellinen vuosi, selvisin taas, joten tervetuloa vuosi 1983! Ostin toimistopöydän ja tuolin päättäen aloittaa myyntimiehen elämän ja ikäänkuin palata siihen mitä tein jo silloin 18-19 vuotiaana, ennen ammattilaisuraani barbaarien lajissa kiristettyjen köysien sisäpuolella. Ensimmäiseksi aloitin myymään konttoritarvike materiaalia, yhden muovitehtaan tuotteita, hula hula vanteita ym. ym. Touhusin kaikenlaista myyntihommaa ja ostin mm. yhden käsinetehtailijan kuolinpesän, 7000 paria nahkasormikkaita. Siinä menikin yksi yö lähes kokonaan, kun niitä ajelin henkilöautolla Kalevankadulla olevaan pieneen toimistooni, joka olikin sitten niin täynnä, että jäi vain pieni puolenmetrin laatikkosola, josta pääsin toimistopöytäni äärelle. Seuraava kahdeksan kuukautta elämä olikin täynnä käsineiden myymistä, jotka kaikki myin ovelta ovelle ja ihminen ihmiselle periaatteella, kiertäen pankkien ja yritysten konttoreita. Mukanani oli kaksi matkalaukkua, kaksi olkalaukkua. Oli siinä hommaa kylliksi ja kun käsineet loppuivat kehittelin itselleni omalla tuotemerkillä olevan urheilumalliston, joka oli erittäin huono idea. Toimin samalla urheiluvaatteita valmistavan tehtaan edustajana Helsingin alueella, oli vähän parempi idea. Aloitin nyrkkeilytarvikkeiden tuonnin maailmalta, reissasin ympäri Suomea myymässä nyrkkeilykamaa ja asusteita, ei mikään hyvä idea, mutta laji sinänsä tuntui tutulta. Pidin vapaa-ajan ja urheilutekstiilien ja tarvikkeiden myyntinäyttelyä Lönnrotinkatu 41:ssä, jossa kävi kyllä paljon tuttuja ja ystäviä, milloin moikkaamassa milloin ostoksilla. Yhtenä päivänä Laila Kinnunenkin pamahti sisään. ”Moi Harri, sä kun olet jättänyt sen Hirvosen, niin mehän voitais mennä nyt naimisiin!

UUSIA HURJIA SUUNNITELMIA, MUSTA TULEE ISI!

1983 aloitettiin ajattelemaan myös lapsen hankintaa ja eräänä aamuna, Hyvinkäältä kohti stadia ajellessamme Muru puhuukin mulle asiasta ja mä vähän mietiskelen ja sanon, että jos odotetaan vähän aikaa, kun tää mun talouskin eli bisnes on niin epävarmalla pohjalla, enkä oikein tiedä mitä tästä tulee. Tullessani toimistoon, aloin ajattelemaan, että jos mä aina siirrän tätä lapsenhankintaideaa aina tuonnemmaksi etsiessäni taloudellista varmuutta, niin voi olla, että vielä kuuskymmenvuotiaana mä yritän siirtää asiaa joka ei ole enään edes mahdollinen ja niinpä soitinkin Murulle.
”Hei mä oon funtsinut, ( eiks oo hyvin nyrkkeilijältä ) hankitaan vaan se lapsi, jos sä haluat, sillä jos mä siirrän sitä aina sen takia, ettei mun duunijutut oo varmalla pohjalla, niin voi olla ettei me tässä elämässä vielä ehditäkkään lapsia hankkimaan. Niinpä päätettiin asia, hankitaan vauva! Vasta silloin tulikin mieleeni, ettei se ole aina niin itsestään selvää. Kun seuraavalla viikolla Muru ei viellä odottanutkaan, niin mulla alkoikin tulla vähän suoriutumispaineita. Vuosikin vaihtui taas, tuli 1984, olipa ollut onnellinen vuosi edellinen. Vuoden alusta, niin sanotusti tärppäsi ja kuulin Murulta eräänä päivänä, että nyt hän luulee että olisi raskaana. Raskaustestit varmistivat asian ja samana iltana soitin isälleni sekä Anne siskolleni, meille on tulossa pikkuinen, jonka valmistumiseen menee kyllä hirvittävän pitkä aika, 9 kuukautta, mä kun olen vähän malttamaton luonne, niin tällainen odotusaika odottavalle isälle oli kyllä kohtuuttoman pitkä. Tottakai tällainen ajatus mulle, joka olin jo 37 vuotias ja melkoisen pörräävän elämän läpikäynnyt, ajatus, MUSTA TULEE ISI, aivan mieletöntä, jännittävää, minkähänlaista se olisi, tuleeko tyttö vai poika, ei sillä väliä, pääasia että lapsi on terve. Ajatuksia joita jokainen lasta odottava varmasti ajattelee. Hysteerian huippu kohdallani tapahtui tai ei kuitenkaan vielä ihan huippu,oli kun lähdimme toukokuussa lomalle kahdeksi viikoksi Mallorcalle, jossa niinkuin jo aikaisemmin mainitsin oli myös Isto Lysmä poikansa Markon kanssa.
Ja siellähän Muru yhtenä päivänä ilmoitti vauvan liikahtamisesta ensi kerran vatsassa ja minä tunnustelin varovaisesti Murun vatsaa, kuuntelin korva vatsassa kiinni ja aloin olemaan päivittäin huolissani, ettei vauvalle vain satu mitään. Toisella viikolla saimmekin kanssamme viettämään mukavia päiviä ystävämme Rita Tainolan ja voitte olla varma, että hauskaa ja hyvää fiilistä riitti, kun vietimme päiviä yhdessä Palman kaupungissa kävellen, ravintoloissa syömässä ja tarinoimassa hulvattomia juttuja.
Oli ihana loma ja muisto tulevan vauvan elonmerkeistä pysyy mielessäni niinkuin myös, kun pari kuukautta myöhemmin lähdimme Ruotsiin laivalla Tukholmaan ja sieltä autolla kohti Lundia, joka on pieni idyllinen yliopistokaupunki eteläruotsissa noin 650 km Tukholmasta. Olimme matkanneet koko päivän ja matkaa oli jäljellä 160 km , olimme jostakin syystä valinneet reitin joka kulki melkoisen pieniä ja mutkaisia teitä täynnä kuoppia. Muru alkoi voida vähän huonosti, jostakin tuli juttu kuinka joku oli saannut keskenmenon autossa istuessaan sen tärinästä, tunsin kuinka paniikki iski muhun kuin muuli olisi potkaissut. Aloin ajamaan 50-70 km tunnissa, jokainen töyssy oli kuin isku, elin mielettömässä pelossa, menetämmekö me tämän lapsen? Ehdotin Murulle, jos selviämme Lundiin saakka ettei tapahdu mitään, niin sinä voit tulla takaisin lentämällä Suomeen. Ei lähdetä enään takaisin ajamaan tälläistä 10 tunnin ajomatkaa. Voi että, ettei ajateltu tätä ennenkuin lähdettiin reissuun. Oli uskomatonta, kuinka valtava pelko ja ahdistus silloin iski mieliimme ja loppumatka tuntui kestävän ikuisuuden. Pääsimme kuitenkin onnellisesti perille Kristiinan ja Larsin luokse. Kristiina oli Murun koulukaveri Hyvinkäältä, joka oli naimisissa ruotsalaisen Larsin kanssa. Kerroimme heille loppumatkan painajaisesta sekä harkitsevani Murun lentokoneella palaamisesta täältä.
No, parin päivän huilin jälkeen Kristiinan ja Larsin hyvässä hoidossa uskalsimme aamulla lähteä ajamaan kohti Tukholmaa ja ajoimme valtaväyliä pitkin, pidimme lepo ja ruokatauot, eikä matka tuntunut missään. Olemme usein muistelleet tätä hysteeristä pelkoa, joka meidät silloin yllätti. Se kai todisti vain sen että emme halunneet missata tätä mahdollisuutta tulla isiksi ja äidiksi. Syntymäaika lähestyi, laskettu aika oli lokakuun loppupuolella, Murun masu kasvoi, niinkuin myös minun, eikä voinut olla epäilystä, että myös minä odotin, niin kovasti se täytti mieleni, minusta tulee isi! Lokakuun loppupuolella kassit olivat pakattuna valmiiksi ja odotimme päivää jolloin olisi lähdettävä synnyttämään. Synnytys tapahtuisi Hyvinkäällä. Laskettu aika meni ohitse, meni viikko ja tämäkin on varmasti aika tuttua odottaville äideille ja isille, alkaa tuskastuminen, naisella ei ole tässä vaiheessa varmaankaan kovin miellyttävä olo, kyllä mies pääsee aika helpolla tässä lapsen teko hommassa, voisi melkein sanoa, että lapsenteko ei niin kovin ihmeellinen suoritus ole miehelle, mutta naiselle, synnytys, elämän antaminen lapselle, ei ole suurempaa ja ihmeellisempää asiaa maailmassa, sain tämän todeta henkilökohtaisesti, kun vihdoin 4.11.1984 aamulla kello 04.00 Muru ravisteli mut hereille ja sanoi että nyt ilmeisesti olisi aika lähteä sairaalaan. Katselemme vähän aikaa videoita, en näe mitään, jotain kyllä siellä pyörii. Lähdetään nyt vaan sinne sairaalaan, niin ollaan siellä, jos jotain alkaa tapahtumaan, hätäilen, sillä ilmeisesti olen peloissani, että joudun hoitamaan synnytyksen itse.
Olenhan toki ollut mukana synnytysvalmennuksessa, hengitystekniikka on selvillä, mitä muuta mun piti tehdä, kyllä on parempi, että lähdetään jo sinne sairaalaan. Kello 05.15 änkeämme vauhdilla Hyvinkään aluesairaalaan, ollaan tulossa synnyttämään. Kello 8.00, ei vielä mitään, mutta saimme aamupalan ja oman huoneen. Mä olinkin jo aika väsynyt, kovaa tämä synnyttäminen. Kello on 9.00, ei vielä mitään....Kello on 10.00, ei vielä mitään, taidettiin tulla vähän liian aikaisin. Kello 12.00, ei vielä mitään, paitsi ruokaa tuotiin huoneeseen. Musta tuntuu, että kaikki voimat on poissa.
Kello 14.00 kätilö päättää käynistää synnytyksen ilmeisesti nähdessään väsymykseni ja Murulle annetaan jotain tippoja.Kello 16.00 hoitaja käy välillä katsomassa ja toteaa nyt synnytyksen alkaneen kehittyä. Jäämme pitkäksi aikaa kahden ja alan jo tosissani huolestumaan, joudunko tosiaan hoitamaan tämän yksin, koitan muistella synnytysvalmennusta, hengitystekniikkaa, mitä muuta kuului vielä tähän juttuun, ei tarvitsemme sittenkin lääkäriä avuksi, käyn vähän kurkkimassa ympärilleni, vähän tarkistamassa , ettei mua ole tosiaan jätetty yksin. Löydän lääkärin ja koitan antaa lausonnon ylläolevasta tilanteesta, lääkäri rauhoittaa mua ja kertoo kyllä tulevansa avuksi, kun aika koittaa. Milloin se koittaa, kello on jo 18.00, huh, huh. Kyllä tää on kovaa touhua, matseihinkin valmistuminen oli helpompaa. Sitten se alkoi, ne poltot, olihan se nimike niin, ja niitä jatkui, jatkui ja jatkui, alettiin antamaan ilokaasua Murulle, ei mulle, olisin kyllä tarvinnut, sillä tämä noin kolmen tunnin loppuhuipentuma oli aikamoista tseppiä ja koitin parhaani mukaan hieroa, rentouttaa, kannustaa, kehottaa ja kun vihdoin lapsi syntyi maailmaan, kuului itkun parahdus, kuulin kätilön sanat, onpa jäntevä poika! Sain vain soperrettua, poika! Kävin katsomassa ensi kylvetyksen ja ensimmäisen pisun, joka kaaressa lensi ilmaan. Jerri laitettiin kapaloihin ja vietiin äidin masun päälle.
Kyllä se on mieletön ihme tämä synnyttäminen, uuden elämän syttyminen, oli tämä ainutlaatuinen ja kaunis mielen herkimpiä säikeitäkin koskettava kokemus. Kaikki oli hyvin äiti ja lapsi sekä isi voivat hyvin. Ihmettelin siinä varmaan vielä ainakin tunnin ajan, kunnes mulle hienovaraisesti vihjaistiin, että äiti ja poika siirtyisivät nyt nukkumaan, joten isikin voisi lähteä kotiin nukkumaan ja lepäämään pitkän päivän jälkeen. Lähdin melkoisen pyörällä päästäni, hei älkää väittäkö että se johtui nyrkkeilystä, ajoin ensimmäiselle snakarille, oli muuten nälkä, kellokin oli jo 23.00. Seison pitkässä jonossa, teki mieli ilmoittaa, hei ihmiset, mä oon isi, mulla on POIKA. Samalla alan kaivella rahaa taskusta, mutta eihän sitä ollut silloin kello viisi aamulla tullut ajateltua, kun luulin, että käydään siinä aamulla synnyttämässä ja tulen yhdeksäksi aamupalalle. No viis siitä, ajan kotiin, syön pari voileipää ja juhlin kunnolla, syön litran jäätelöä, oli pakkasessa. Soittelin lähipiirin läpi, kellohan oli vasta 24.00. Moi täällä on isi! Nukuin pari tuntia ja olin pirteä kuin peipponen, en oikein muista mitä touhusin seuraavat päivät. 6.11 Ilta-Sanomissa oli kuva Raija, Jerri ja Harri sekä otsikko ”Jerri on sunnuntailapsi”. Raijaa vähän huvitti, että sä oot antanut jo nimenkin vaikkei olla ehditty sitä päättämäänkään. En ollut ajatellut asiaa, sillä olimmehan pitäneet työnimenä Jerryä, joka oli sekä miehen että naisen nimi. Esimerkiksi Jerry Hall, Mick Jaggerin vaimo tai Jerry Levis, koomikko hauskoista elokuvista ja kun mulla oli tapana pitää Murun odotusaikana kättäni hänen masunsa päällä ja sanoa, siellä se isin Jerri-poika potkii. Niin näin oli nimikin jo muodostunut valmiiksi. Seuraavat päivät juhlinkin kunnolla, joka ilta Murun ja Jerrin luota sairaalasta tultuani lämmitin saunan ja söin litran jäätelöä ja odotin päivää, jolloin äiti ja poika pääsisivät kotiin. Jengiä kävi Murua ja Jerriä katsomassa sairaalassa ja kukkameri oli melkoinen. Muru ja Jerri tulivat vihdoinkin sairaalasta kotiin ja olimme valppaina niinkuin ilmeisesti kaikki ensisynnyttäjät, pieni tuhahdus, niin ryntäsimme jo katsomaan, mikä on tilanne. Ja se tuhina mikä siinä lähellämme kuului tuntui kyllä aika huvittavalta. Meitä oli nyt kolme! Tämä on kanssa semmoisia asioita, kun se tulee omalle kohdalle, vasta silloin voi ymmärtää mitä se on ja kuinka elämänarvot taas kokevat uusia ulottuvuuksia ja yht`äkkiä huomaat ja ajattelet, ei mun elämä enään olekkaan tärkein, vaan tuon pienen, joka on riippuvainen, ennenkaikkea äidistä, mutta saada olla mukana, on jo lahja elämältä! Dean Martin Boozing Society galailta, vuoden viihdetapahtuma olisi parin viikon päästä ja mietimme miten se onnistuisi meiltä kolmelta. Olisi Murunkin mukava päästä vähän ulos tuulettumaan pitkästä aikaa ilman isoa vatsaa, mun kohdalla oli kumma juttu, vaikka synnytys oli ohi, niin vatsa senkuin kasvoi kasvamistaan.
Kaukana oli päivät kevyensarjan nyrkkeilijästä. Keksimme hyvän idean. Varasimme Hotelli Hesperiasta huoneen ja pyydettiin Anne-siskoni hoitamaan sinne Jerriä, niin Muru voisi aina välillä käydä hoitamassa sen imetyspuolen, ettei poika jää ilman sapuskaa, isi voi syödä yökerhon puolella.
Isto Lysmä taas kerran, teki pienen jutun Seuran seurapiiripalstalle galaillasta, jossa oli mm. kuva meistä Jerrin kanssa, joka oli otettu hotellin käytävällä huoneemme edessä ja tekstissä kerrottiin Jerrin olleen juhlien nuorin bailaaja. Kun Seura ilmestyi soitti isäni tuohtuneena, ” Harri, koita tajuta ettei lapsi ole mikään leikkikalu”! Olin hiukan ymmälläni, selvittäisitkö hieman tarkemmin mitä tarkoitat? ”No on älytöntä viedä lapsi kahdenviikon ikäisenä yökerhoon, tupakansavuun ja humalaisten keskelle, kovaan musiikkiin, pieni lapsihan kärsii siitä, mie oon saannut jo muutaman soiton siitä ja joku nainenkin alkoi kaupan jonossa haukkua miulle, että onko se sinun poikasi ihan täysijärkinen, kun vie kahdenviikon vanhan vauvan yökerhoon, kyllä mie saan taas hävetä siun tempauksiasi”! Silloin remahdan nauramaan ja sanon faijalle, hei, ota rauhallisesti, vaikka tässä vähän hölmö on, niin en mä nyt niin hölmö ole, sun Anne tyttösi oli koko illan Jerrin kanssa ja Muru kävi välillä syöttämässä pojan, joten mitään hätää ei ollut, eikä ollut lähelläkään yökerhoa.”No mitä sitten siinä Seuralehdessä luki, että nuorin juhlija”, ihmetteli vielä huolestunut isoisä. Joo, joo, eipä tullut taas mieleen, että joku voisi ottaa sen niin tosissaan. Vuosi vaihtui, tuli 1985, olipa ollut onnellinen vuosi! 1985 oli aikaa jolloin elimme luonollisestikin pienen vauvamme, Jerrin tarvitseman rytmin mukaan ja ihmettelimme edelleenkin tätä ihmettä. Helmikuussa muutimme Espooseen Matinkylään 200 metriä Anne-siskoni kodista ja maailman paras varaäiti on ollut useasti käytettävissä. Kesällä 1985 teimme viikon lomamatkan Samokselle, tulikuumaan Kreikan saareen, jossa sen lisäksi että oli polttavan kuumaa 40 astetta taas yöt ja päivät, niin osassa saarta leimusi valtava metsäpalo, jonka roihuamista saattoi yöllä seurata parvekkeelta. Sen sammuttamiseen meni monta päivää ja kun öisin esimerkiksi armeijan lentokoneet koukkasivat merestä vettä, jonka lennättivät palon päälle, oli kuin sota olisi syttynyt, jyrinä oli melkoinen. Myös alapuolellamme oli ilmeisesti saaren suosituin nuorten disko, niin moottoripyörien pärinä 04.00 saakka oli melkoinen. Olimme valinneet hotellin sijainnin rauhallisuuden takia, joten me ei Murun kanssa paljon nukuttu, mutta Jerri veti sikeitä täydet yöt ympärillä pauhaavasta metelistä välittämättä ja oli aamulla pirteä ja täynnä elämää. Elämä oli hyvällä mallilla, Muru valmistui hiljalleen palaamaan töihin Dagmariin, joka on Suomen suurin mediatoimisto, jonne hän oli vaihtanut töihin ennen Jerrin syntymää ja siellä Muru tseppaa vielä tänäänkin mediapäällikön tittelillä, joten on päälikkö sekä töissä että kotona. Vuoden lopulla mulla oli syntynyt yksi ideakin, voisinkohan saada ihmisiä innostumaan nyrkkeilyyn ilman otteluharjoituksia kuntoilumielessä. Opettaisin lyömään säkkiä, päärynäpalloa, hyppäämään narua, varjonyrkkeilemään sekä muita nyrkkeilijöille liittyviä harjoitteita, kaikkea mitä minäkin silloin kauan sitten tein.
Olin saannut alun ideaan kun liikkeessäni vierailivat erilaiset kaverit ostamassa säkkihanskoja, nyrkkeilysäkkejä ja kertoivat, että heillä on pieni tila kellarissa tai ullakolla, jossa treenailevat. Kyseltyäni heiltä heidän nyrkkeilytaustojaan, niin oli useita, jotka eivät koskaan olleet käynneet nyrkkeily-treeneissä. Hmm, tässä voisikin olla uusi juttu, aloittaisin opettamaan boxingia tavallisille kuolevaisille! Hissun kissun muhin ideaa, piirsin sen jo paperillekin, sali, suihkut + sauna, myymälä, kahviotila sekä toimistoni. Joskus voisi toivoa, että joku asia jäisi sille ideatasolle vain pelkäksi haaveeksi, toteutumattomaksi unelmaksi. Esittelin idean isällenikin, joka sanoikin, ”tuonko mie vielä näkisin” Sanoin faijalle, joo ja sä voisit sitten välillä tuurata mua ja vetää treenejä ja vaikka soittaa kitaraa ja laulaa sen laulun, joka kertoo nyrkkeilijän elämästä. Repe Helismaa oli sen aikanaan kyhännyt junassa, kun olivat yhdessä matkalla keikalle jonnekin.
Tämän unelman leijuessa vaihtui vuosi 1986, olipa ollut onnellinen vuosi. Seuraava vuosi oli melkoisen samankaltainen, tehtiin töitä, elettiin perhe-elämää seuraten Jerrin kasvamista. Jerri oli siirretty nukkumaan omaan huoneeseen jo aikoja sitten ja Muru sai taas nukkua yöunet rauhassa eikä tarvinnut joka tuhahdukseen herätä, minä puolestani nukuin koiranunta ja kun pienikin parahdus kuului ryntäsi isi katsomaan onko kaikki hyvin ja kunnossa, pitääkö herättää äiti. Kerrankin taas ryntäsin ylös keskellä yötä, yölampun ja radion pudottua sängynpäädystä, herätyskellon lentäessä seinään, kävin tarkistamassa tilanteen. Palatessani puisteli Muru päätään ja sanoi rauhallisesti, ”ei sun tartte joka parahduksesta kaataa koko taloa”. Näin sujui vuosi ihan mielekkäästi eläen, olen isi! Vaihtui jälleen vuosi, tuli 1987, olipa taas onnellinen vuosi ja taas selviydyin siitä jotenkin. Mulla on ollut tapana sanoa, kun aina kysellään, miten menee? Elämä on sataprosenttista vain raha puuttuu! Olen koittanut kuitenkin kokea tämän elämän onnellisena, vaikka tämä taloudellinen menestys on ollut aika heikko. Nyt kuitenkin nämä viimeiset vuodet olivat olleet letkeän rauhallisia niiden ravintolayrityksien jälkeen, elin oikeastaan aika paljon nyt sitä tavoittelemaani elämää, kohuvuodet tuntuivat jo aika kaukaisilta asioilta, pienistä siitä muistuttavista lehtijutuista huolimatta. 30.5.1987 täytin 40 vuotta ja Rita Tainola yllätti taas, antamalla mulle viikonlopun Haikon kartanossa hienossa sviitissä vietettäväksi perheeni kanssa. Oli yes, kyllä oli köyhällä taas komeat puitteet, Haikon kartano, yksi kauneimpia paikkoja Suomessa ja ruokakin loistavaa! Ystäviäni kävi 40 vuotis kakkukahvilla sviitissä ja olin kuin joku valtionpäämies , joka tapasi vieraitaan, ainakun musta tuntui silloin niin.


KUOLEMAN VIERAILU, ISÄNI POISMENO

Syksyllä sain aamulla varhain ikävän puhelinsoiton, isäni oli yöllä saannut aivoinfartin ja oli nyt Mariansairaalan ensiapuhuoneessa sängyssä odottamassa siirtoa Laakson sairaalaan. Hänellä oli oikea puoli halvaantunut ja puhuminen oli vaikeata. Kuitenkin musta tuntui sinä aamuna, että kyllä tästä vielä selvitään. Seuraavan kuukauden aikana kävin joka päivä katsomassa isääni, joka ei täysin ymmärtänyt missä oli ja mitä oli tapahtunut. Kuukauden loppupuolella vanhat ajat nyrkkeilymatseineen alkoivat pyöriä hänen mielessään ja isäni saattoi selittää mulle, että huomenna on lehdistötilaisuus ja mulla on ottelu italianmestaria vastaan tai että hän on nähnyt sairaalan käytävällä joitakin nyrkkeilykavereitaan, jotka olivat jo aikaisemmin poismenneitä, maanpäällisistä kehistä.
2.10.1987 noin kello 15.00 sain puhelun sairaalasta töihini, sinun isäsi on tänään puolelta päivin kuollut. Ajoin heti sairaalaan, menin huoneeseen jossa isäni eloton ruumis oli, annoin suudelman molemmille poskille, laskeuduin polvilleni ja kerroin aina rakastavani häntä.....Näin se vain tapahtuu elämässä, ihminen, joka on aina liittynyt elämääsi, lähes päivittäin on yht`äkkiä poissa, suru ja kaipaus täyttää sydämen, mutta asia on peruuttamaton ja se on pakko hyväksyä. Osku Kanerva soitti Amerikasta seuraavana päivänä, ”Harri, me ollaan nyt etulinjassa”! Kun läheinen, rakas ihminen kuolee, se ei ole koskaan mikään helppo juttu, mutta muistot jäävät voimakkaasti elämään ja niin tietysti isäni kohdalla mullekin ja olen siitä jotenkin huojentunut, että sain niitä muistoja paperillekin, edellinen kirjani, joka oli kunnianosoitus isälleni, viestikapula lapsilleni, muisto nyrkkeilystä. Tuli hautajaiset, viimeinen hyvästijättö, en muista päivästä paljonkaan, kelasin mukana vain. Parhaiten jäi mieleen, kun kannoimme arkun ruumisautoon ja kun se lähti ajamaan pois, siellä meni isäni!

TOTEUTAN UNELMANI, HARRI PIITULAINEN BOXING CENTER

Tuli vuosi 1988, elämä jatkui, keskityin työhön, Murun ja Jerrin kanssa elämiseen ja aloin toteuttamaan pari vuotta mielessäni muhinutta unelmaideaani. Salin avaaminen. Boxing Center.
Seuraava asia saattaa taas kuulostaa tutulta. Pitäisi löytää paikka mihin salin laittaisi, rakentajakin olisi jo tiedossa ja taas se yks pikkujuttu, fyrkkaa sen rakentamiseen. Paikka löytyi, Lönnrotinkatu 32, kellarikerros, vein pankinjohtajan katsomaan paikkaa, kerroin ideasta ja kysyin pysyykö pankki mukana, jos tulee vaikeuksia, eikä homma lähde kehittymään niin nopeasti kuin toivoisin? Tottakai, loppuun saakka, eihän me pulaan jätetä. Ja kun on tarpeeksi naivi, tarpeeksi tietämätön ja tarpeeksi hullu yrittääkseen toteuttaa elämänsä unelman, sitä laittaa nimensä papereihin, jonka jälkeen valinnanvara on olematon. Voit vain taistella unelmasi puolesta, uskoa selviytyväsi, kun jo menetät uskosikin, voit vain taistella kunnes unelmasi on tuhoutunut. Ihmisenä olet epäonnistunut, olet pettänyt luottamuksen, jotkut ystävistäni, toiset jo tosin entisiä, joutuivat jonkun verran maksumiehiksi joissakin lainoissani ollessaan takaajia. Jotenkin mun on käsiteltävä tämä paska ensin pois, mennä perse edellä puuhun, niinhän olen tavannut tehdä kun olen näihin bisneksiini lähtenyt. Vielä tänäänkin vaikka siitä on jo vuosia aikaa, tuntuu näiden asioiden käsittely tuskaiselta, turhauttavalta, ei ole mitään selitettävää, tuli turpaan ja kunnolla, mutta sen kanssa joutuu elämään, en voi sitäkään poistaa pois, polttava poltinmerkki. Muistan taisteluni Boxing Centerin kanssa, koko sen ajan, 7 päivää viikossa, 24 tuntia vuorokaudessa, ne jotka ovat kokeneet samoja juttuja eläen vuosikausia paineessa, että kaikki kaatuu; näet yöllä painajaisia, heräät kello neljä aamuyöllä käymään näitä painajaisia läpi, koitat olla näyttämättä ahdistustasi ja pelkoasi lähimmäisillesi, ystävillesi, asiakkaillesi, yrität kaikkesi selviytyäksesi. Voisin vuosi vuodelta selvittää miten ja miksi upposin kokonaan, mutta on turha selitellä, turha syytellä, turha etsiä muusta ja muista vikoja, idea oli mun, unelma oli mun. Oma vika, on vain karmeata, kun on pettänyt odotukset kahdesti, ensin nyrkkeilyssä ja nyt jälleen nyrkkeilyyn liittyvässä. Kuitenkaan se ei poista sitä, että nyrkkeily on ollut mulle suuri juttu, niinkuin Boxing Centerkin, bisneksenä vain täysi fiasko. Voin ymmärtää hyvin, kuinka joku ihminen pienemmässä kylässä oltuaan kunnioitettu ja arvostettu yrittäjä, menettäessään kaiken, kotinsa, perheensä, itsekunnioituksensa, niin jää vain vähän vaihtoehtoja. Elämä on armoton.
Pahimmillaan se ei jätä mitään jäljelle, kun asiat eivät menekkään odotuksien mukaan. En tietystikään ole aivan oikea henkilö arvostelemaan tätä yhteiskuntaa ja ratkaisuja, joita siinä tehtiin lamavuosien jälkeen näissä pankkisysteemeissä, mutta silloin heikot olivat teloituslistalla, eivät autettavina, tuettavina ja näitä uhreja oli paljon monella tavalla, suoraan ja välillisesti. Tässä yhteiskunnassa vahvat eivät auta heikompia, vaan tallovat jalkoihinsa voidakseen olla vielä vahvempia. Kun joudut tälläiseen taloushelvettiin, missä minäkin elin ja sitten kun kaikki romahti, joutuu siihen mukaan myös perheesi. On todella ollut hienoa, että kaikista näistä paineista ja taloudellisista huolista huolimatta on Muru seissyt rinnallani, tukenut ja auttanut, niin olen voinut tuntea, että perheemme on ollut kuin suojainen poukama, missä hakattu taistelija on haavojaan hoitanut. Olen paljon Murulle velkaa, toivottavasti pystyn myös tuottamaan paljon iloa tulevina vuosina. En enään tee typeryyksiä, jos teen, niin kerron niistä ennen, ennenkuin alan niitä toteuttamaan. Nyt kun olen tuonnut nämä ikävät asiat esiin, haluan unohtaa ne, todennäköisesti unohdankin, siilä olenhan jo kertonut nyrkkeilijöille tyypillisestä muistinmenetyksestä, joka mullakin ilmeisesti alkaa pian. Kuitenkin Boxing Center, ideana ja unelmana, oli myös mieletön, fiiliksien, tapahtumien ja siihen liittyvien ihmisten ja tunteiden kirjo sekä samalla ilmiö, minkä media nosti näkösälle. Siinä oli paljon hyvää, monille rentoutusta elämän paineista, terveyden hoitoa, urheilua, säpinää ja glamouria. Haluan nyt kertoa mitä Boxing Center merkitsi mulle ja miten sen koin, kun nyt ei takerruta sellaiseen pikkuseikkaan, kuin raha! Boxing Centerin rakentaminen kesti neljä kuukautta ja sitä rakennettiin sisulla ja sydämellä. Monia yllättäviä asioita tuli vastaan, pesuhuoneiden viemäröinneissä, saunan rakentamisessa, piti rakentaa ylimääräinen valoa päästävä ikkuna, lain mukaan oltava, jotta jos olet salilla työssä, niin huomaat koska on päivä ja koska yö. Kaikenlaisten rakennuslupien anomuksia, joissa auttoi myös mm. Harry Bogomoloff, jotta saatiin asiaa eteenpäin. Jyrki Hämäläinen suunnitteli mulle esitteen, minkä vein kirjapainoon painettavaksi. Oli taas sata asiaa hoidettavana. 6.4.1989 oli Boxing Centerin avajaiset ja avajaisissa tietysti paljon nyrkkeilyväkeä, ystäviä, tuttuja sekä lehdistöä.
Sali oli hieno ja sen seinillä valtavasti nyrkkeilykuvia. Yhdellä kohtaa seinällä, kun tulit salin puolelle sisään, oli luonollista kokoa oleva kuva isästäni, joka soittaa ukulea kehässä ja laulaa kappaletta Honkeyserenad (aasiserenaadi), tyrmättyään irlanninmestarin Brightonissa käydyssä ottelussaan ja kun ottelu oli jäännyt lyhyeksi, niin isäni lauloi yleisölle kehässä ottelun jälkeen. Pidin puheen paikalla olleille ja kerroin, että minulla on ollut unelmia, oikeastaan paljonkin unelmia ja paljon unelmiani on mennyt kohdallani pirstaleiksi, mutta nyt mulla on taas unelma, unelma siitä että ihmiset alkaisivat harrastamaan nyrkkeilyä kuntoilumielessä ja haluaisin omistaa tämän päivän isäni Yrjö Piitulaisen muistoksi. Isääni sanottiin taiteilijaksi kehässä ja tämä kuva (joka siinä vaiheessa paljastettiin ja kerroin kuvan tarinan) osoittaa sen ainutlaatuisesti todeksi. Salin seinällä oli myös mun että isäni mitalit, kuvia matseista ja ajasta jolloin nyrkkeilin ammattilaisena Ingemar Johanssonin ja Bertil Knuttsonin tallissa. Luulin ja tunsin silloin, sinä päivänä vahvasti uskoen, että tämä olisi se juttu, se duuni, se unelma, joka työllistäisi ja täyttäisi mun loppuelämäni. Oli uskomaton tunne sinä päivänä, tunsin sellaisen ihanan tunteen, että jatkan isäni viitoittamaa tietä, olen luomassa kuitenkin jotain uutta, muistan myös, että isälläni oli ollut nyrkkeilykoulu, joskus omana ammattilaishuippu aikoinaan, ehkä tämä idea olikin jäännyt jo lapsuudestani mieleeni luettuani isäni leikekirjoja. Tunsin myös ylpeyttä siitä, että mulla olisi nyt mahdollisuus pitää isäni mukanani näissä nyrkkeilykuvioissa, sillä mulla oli sellainen harjoituskortti, jonka toisella puolella oli meidän ammattilaiskuvat ottelulistoineen otsikolla Boxing is my life sekä teksti missä omistin Boxing Centerin avajaispäivän isäni muistoksi.
Avajaisten nyrkkeilyväkeä edustivat mm. Jomi Limmonen, Joni Nyman, Tare Uusivirta, Hannu Vuorinen, Risto Meronen, Simo Kärkkäinen, Harry Siljander, Matti Korkala, Ilmo Lounasheimo ja Jussi Kersch. Paikalla olivat myös Tapani Kansa ja Jyrki Hämäläinen, lähisukulaiset sekä aikamoinen määrä ystäviä ja paikkaan tutustuvia. Kerron teille tässä alkajaisiksi sen miten kuntonyrkkeily markkinoitiin Suomeen ja ihmisten tietoisuuteen. Se vei aikaa vain kolme vuotta, mutta tässä kolmessa vuodessa oli kyllä säpinää, säihkettä, tunteita, fiiliksiä ja taas fiiliksiä. Salilla syntyi harjoittelijoiden välille hyviä ystävyys suhteita, romansseja, avioliittoja, valitettavasti myös eroja, eli koko ihmissuhteiden koko kirjo ja sen tuomat tunteet lainehtivat Boxing Centerissä. Monet ihmiset elivät hetken Boxing Centerin mukana, sen elämän ja kuoleman taistelussa pysyäkseen pystyssä ja jatkaakseen otteluaan. Sain monilta hyviä ideoita, hyviä neuvoja, apua monissa asioissa. Se oli kuin sykkivä sydän, jonka kaikki halusivat pysyvän elossa ja sykkivän kiihkeästi! Boxing Center lähti hiljalleen kehittymään muutamien uskaltautuessa tulla koittamaan treeniä salin puolellekin, toimiston ja oleskelutilan puolella kävi sitä vastoin paljonkin jengiä. Oleskelutilassa missä oli kahvia että virvokeautomaatti, lehtiä sekä katosta roikkuva TV, jossa videolta tauotta pyörivät ottelut ammattinyrkkeilyn huipulta, teki siitä varsin suositun paikan ja niin tutut kuin tuntemattomat tulivat mielellään istuskelemaan, lukemaan lehtiä sekä katsomaan matseja. Myös baaritiski missä oli lasiseinä saliin oli suosittu paikka, mistä oli loistava seurata salin puolella huhkivia. Aluksi jotkut treenaajat saattoivat hiukan vierastaa sitä, mutta nopeasti kyllä tottuivat siihen. Kun sali oli vähän myöhemmin tästä ajasta, täynnä toinen toistaan ihanampia tyttöjä, niin pojat seurasivat silmä tarkkana ja olin kuulevani jotain, että narullahyppely osa oli hyvin mielenkiintoinen. Joskus ajattelinkin huvittuneena, mitähän ja miltähän tuntui näistä ei julkisuuden ihmisistä, kun meidän superjulkkiksia istui siinä lasin takana ja tuijottivat silmä tarkkana heidän treenaamistaan. Tämä oli kanssa yksi Boxing Centerin hienoimpia juttuja, koska siellä saattoi kohdata kenet tahansa, niin porukka tottui siihen, ettei enään hämmästellyt ketään ja henki siellä oli aistittavissa välittömän lämpöiseksi, ei titteleitä, ei tähtiä, kaikki samanarvoisia treenaajia, toistensa ystäviä, kavereita, kohtalotovereita rentouttavassa ilmapiirissä.
Aluksi kävi päivittäin vain muutamia treenaajia ja tein pitkää päivää 8.00-21.00. Juteltiin Jypen kanssa tilanteesta ja Jype sanoi silloin mulle, ”sinun täytyy suunnitella kursseja ihmisille, ei tavallinen ihminen, joka ei ole milloinkaan harrastanut nyrkkeilyä, uskalla ja kehtaa tulla salille, vaikka haluaisikin, sinun pitää opettaa ne nyrkkeilemään. Laita nyt se paperille, esimerkiksi kymmenen kerran kurssi harjoitusohjelmineen ja näytä sitten se minulle”! Ajattelin silloin, että on se nyt aikamoista,alkaa nyt opettamaan ihmisiä, joista useimmat eivät ole käynneet edes katsomassa nyrkkeilyä. Täytyy vähän funtsia. Helsingin Sanomat 26.5.1989 teki ensimmäisen merkittävän jutun salistani ja sen käyttömahdollisuuksista tavallisille nyrkkeilyä osaamattomille ihmisille. Tämän jutun teki silloin toimittaja Markku Lahti ja se HS:n juttu oli selvä startti Boxing Centerin tarinassa. Sen jälkeen tuli jo vähän enemmän harjoittelijoita, mutta ei vielä kahden käden sormin laskettuna päivittäin.
Jype kyseli käydessään, olenko jo laittanut sen kurssiohjelman paperille. Muutaman kyselyn jälkeen olin kuin olinkin tehnyt kymmenen kerran alkeiskurssi ohjelman paperille, mitä se pitäisi sisällään ja ajattelin, että nyt se kysely asian tiimoilta loppuu. Jype luki sen ja sanoi, ”tää on hyvä, nyt kurssi ilmoitukset lehteen, niin sali on kohta täynnä treenaajia”! Tässä tämä Jyrki Hämäläisen nerokkuus tuli taas näkyviin, ajan hengen, trendien ja ilmiöiden vaistoajana. Eipä ole ihme Suosikkilehden pitkäaikainen menestys. Tämä Jypen antama Boxing Centerin kurssi idea mullisti koko toiminnan ja antoi todellisen alkupotkun kuntonyrkkeilyn kehitykselle, jonka työllistäjänä tein vähän hommia.
Lehti-ilmoituksien myötä alkoi tulla ihmisiä kursseilleni, tuli ensimmäiset tytötkin salilleni. Musta alkoi tuntua, että tämä on sittenkin kehittymässä oikeaan suuntaan. Olin jo tässä vaiheessa lainoitettu enemmän kuin lääkäri määrää. Nyrkkeilyjengiä kävi katsomassa ja kyselemässä, käykö täällä ketään ja kuulin kuinka nyrkkeilyväen kesken puhuttiin, ettei Boxing Center pysy pystyssä vuottakaan eikä ihmiset koskaan ala harrastamaan kuntonyrkkeilyä. No, sanottiinhan aikanaan, etten mä tule pärjäämään nyrkkeilykehässä, kun mä olen niin heikko enkä lyö tarpeeksi kovaa. Urani jälkeen koitettiin sanoa ettei siitä mitään huippunyrkkeilijää tullut, kun ei voittanut euroopanmestaruuttakaan.
Huvittavaa, voitin amatöörinä 17-18 vuotiaana Ruotsin, Tanskan, Itä ja Länsi-Saksan, Skotlannin, Englannin, Eestin mestarit sekä kymmenkunta muuta kansainvälistä otteluani, kahdesti Suomen mestaruuden 1965 ja 1966 ja sopii katsoa ketkä olivat silloin myös mukana siitä kisaamassa.
Edustin maatamme kolmessa maaottelussa voittaen kaikki, 1965 EM-kisoissa 17 vuotiaana olin Suomen joukkueen menestynein nyrkkeilijä kahdella voitolla ja tappiolla olympiakullan edellisissä olympialaisissa voittanutta ja näissäkin EM-kisoissa loppuottelussa hopealle jäänyttä Puolan Josef Gruzienia vastaan. Amatöörinä 65:stä ottelustani 60 voitettuani aloitin ammattinyrkkeilijänä 19 vuotiaana ja silloin sanottiin, etten tule pärjäämään siellä, kun olen niin heikko, enkä lyö kovaa.
Ammattilaisena 22:sta ottelustani voitin 18, ottelin tasapelin Italianmestaria Bruno Melissanoa vastaan, joka oli silloisella Euroopanlistalla viides. Hävisin 17 peräkkäisen voitetun ottelun jälkeen Saksalaiselle Willy Quatorille niukasti pistein Hampurissa. Willy Quator oli kaksinkertainen euroopanmestari, otellut maailmanmestaruudesta, ollut maailmanmestarin toinen haastaja The Ringin listalla ja kun kohtasimme, hänen listansa oli 78 ottelua, joista viisi tappiota. Toinen tappioni tuli Lontoossa hienon Royal Albert Hallin illassa Englannin tulevalle välisarjan euroopan ja maailmanmestarille. Nämä tappiot olivat silloin mulle niin kirvelevä juttu, vaikka olisin silloin ollut valmis antamaan vaikka henkeni kehässä, jouduin kärsimään tappion. Kolmas tappio oli jo ”kosmeettinen” juttu, kun musta Sugar Ray löi mut kirjaimmellisesti ulos kehästä. Kun kuitenkin jäin henkiin, niin on se vain yritettävä elää näiden asioiden kanssa, mutta kyllä se aina vähän kirpaisee, kun näkee näitä vähätteleviä kommentteja nyrkkeilyurastani, milloin jonkun Pällin kirjassa, milloin jossakin lehtijutussa tai joku tulee vielä siitä sopivasti humaltuneena ilmoittamaan, eihän susta mitään nyrkkeilijää tullutkaan! Eihän tästä ole kuin 30 vuotta kun lopetin. Se oli mulle vain niin upea juttu tämä nyrkkeily, isän perintö, sen jatkaminen, se täytti koko sydämeni. Halusin olla paras, mutta kun en ollut, antakaa se anteeksi, sain kuitenkin nyrkkeillä parhaitten kanssa, se oli upeata ja olen ylpeä siitä. Boxing Centerissä alkoi käydä päivä päivältä enemmän ja enemmän ihmisiä ja huomasin pitäväni kurssien pitämisestä ihmisille. Tuntui hyvälle, tehdä taas jotakin, missä oli antaa hyviä fiiliksiä, opettaa jotakin sellaista minkä osasin. Tuntea kuinka ihmiset nauttivat treenaamisesta. Se oli parasta. Oltiin taas junassa, joka kiihdytti vauhtia ja sen jokainen osasto oli taas täyttymässä matkustajista, mielettömästi uusia matkustajia oli tulossa! Kauniita, komeita ja persoonallisia. Annetaan matkan jatkua, olen taas hommassa, missä julkisuuden valokeila tavoittaa mut ja sen tuomat pyörteet. Lehtiin alkoi tulla ensin pienissä juorupalstoilla olevia mainintoja naisten tulosta salilleni treenaamaan. Reaktiot jo niistä olivat uskomattomia, yleisöpalstoillekin alkoi tippua juttuja, niinkuin yhtenä päivänä Ilta-Sanomien yleisöpalstalla oli otsakkeella NAISNYRKKEILY YÖK ! Ja tekstissä sovinaisesti selitettiin, että nyrkkeily on miesten laji ja tämä naisnyrkkeily on vain rahakkaiden liikemiesten idea rahastaa lisää rahaa.
Vähän nauratti juttu ja ajattelin, eiköhän noilla rahakkailla liikemiehillä ole parempiakin rahanteko mahdollisuuksia. 2.6.1989 rävähti! Ilta-Sanomien tekemä suuri juttu, joka jo mainosaviisissaan kysyi, ”SOPIIKO NAINEN NYRKKEILYKEHÄÄN”, kannessa Sirkka Sandren on lyömässä nyrkkeilypalloa ja otsikot kertoivat, ” NAISET KEHÄÄN! BOXING ON KESÄN KUNTOILUVILLITYS”. Aukeaman jutussa otsikolla BOXING KUNNON KOHOTTAJANA ja alla iso kuva, jossa TV:n Huomenta Suomen jumppahetkistäkin tuttu aamujumppaaja Tuire Ruokosuo lyö oikean suoran ja minä väistän sen Boxing Centerin kehässä. Toisessa kuvassa entinen taitoluistelija Tarja Näsi sanoo hakkaavansa mieluummin säkkiä kuin ihmistä ja taustalla Marion Herold varjonyrkkeilee kehässä. Kolmannessa kuvassa apuvalmentajani toiminut Jyrki Hämäläinen pitää pistehanskoja Sirkka Sandrenille, mukana harjoituksissa olivat myös Kati Hedman sekä Marju Lögström. Jutun kirjoitti Paula Paakkunainen, värikkäässä kuvauksessaan kuntonyrkkeilytreeneistä ja tässä siitä pieni maistiainen. ”Gongi soi, hiekkasäkit tömisevät, kuuluu ähkinää ja ärjäisyjä, repivää musiikkia, huutoa ja sähinää, naiset ovat astuneet kehään. Salissa on hirveä meteli, Harri Piitulainen huutaa, nyrkkeilyä 20 vuotta harrastanut Jyrki Hämäläinen on paikalla ja hänkin huutaa, naiset huutavat, mutta se kuuluu pelin henkeen meteli ärsyttää sopivasti ja gongin soidessa naiset ovat kypsiä hakkamaan hiekkasäkkiä ja päärynäpalloa olan takaa. Ennen sitä kuitenkin verrytellään, hypitään, venytellään, Piitulainen tanssii naisten keskellä opastaen heitä alkuun. Vasen, vasen, oikea, vasen, vasen, oikea, hyppikää koko ajan, antakaa kroppanne elää, Piitulainen karjuu” Juttu jatkuu yhtä hulvattomissa tunnelmissa, harjoittelijatkin antavat kuntonyrkkeilystä ihastuneita lausuntoja.
Boxing Center sai vieraakseen nuorison suosikkibändin Bogart&Co:n kuvauttamaan itsensä Suosikissa olevaan aukeaman juttuun, jossa Ressu Redford antaa lausunnon nyrkkeilyasennossa hanskat käsissään, ” et voi voittaa, jos ei nouse kehään, vedä hanskoja käteen ja tyrmää”. Yhdessä kuvassa koko bändi on kehässä ja toisessa säkin ympärillä nyrkkeilyasennossa hanskat käsissään.
Olivat ihan mukavia poikia. Simo Rantalainen, kukapa ei tänä päivänä tuntisi Simoa, joka kesällä 1989 oli vasta nousemassa kohti TV uransa huippuaikoja, kehittymässä loistavaksi juontajaksi, teki myös värikkäänä promoottorina hienon duunin ammattinyrkkeilyiltojen järjestäjänä ja ennenkaikkea antoi suuren panoksen Tare Uusivirran uran eteen viemällä Taren EM otteluun Lontooseen. Simokin aloitti jossain vaiheessa boxing treenaamisen ja otteli muutamia ottelujakin amatöörikehissä. Pidän värikkäänä ja särmikkäänä persoonana tunnetusta Simosta ja toivon, että hän löytää taas paikkansa niinTV:stä kuin muustakin maailmasta. Ei Simollakaan ole ollut helppoa, mutta sateen jälkeen tulee taas auringon paistetta. Joka tapauksessa Simo teki näihin aikoihin töitä ainakin Kymmenen Uutisten urheilulle ja järjesti ensimmäisen TV jutun Boxing Centeristä, missä kerrottiin, että naisten nyrkkeily on lyömässä läpi Suomessa ja Harri Piitulainen salillaan piiskaa joukkojaan. Ja kuvamateriaali näytti harjoitustouhuja ja harjoittelijoita ja heitä haastateltiin kuntonyrkkeily fiiliksistä ja voin todistaa, että Kymmenen Uutiset oli katsottu ohjelma, sillä tästä päivästä alkaen hyvin useat tutut ja tuntemattomatkin usein mut nähdessään huomauttivat, Harri se vaan naisten kanssa treenailee. Harjoittelijoiden virta alkoi Boxing Centeriin! Heinäkuun alkupäivinä Tare Uusivirta oli muutaman päivän stadissa ja kävi harjoittelemassa Centerissä ja valmistui lähtemään jälleen Amerikkaan, Miamiin, Angelo Dundeen ( Mohammad Alin valmentaja ) valmennukseen ja otteluista Amerikassa oli ollut myös puhetta. Iltalehti teki Taren harjoittelusta juttua, niinkuin myös Simo Rantalainen teki jälleen Kymmenen Uutisiin sen urheiluosuuteen haastattelun ja näytettiin harjoitusottelua missä Tarea sparrasi silloin Ison Waaleen eli Kaj Niemelän kanssa, joka olikin aikamoinen persoona ja velikulta tässä värikkäässä matkustaja porukassa, joka hetken matkasi tässä elämäni junassa. Katsu Niemelän rakennusyhtiö rakensi tämän hienon Boxing Centerin. Kaitsu Iso Waalee Niemelä oli mieletön tyyppi, kun hän innostui johonkin, niin hän oli siinä täysillä mukana. Moni muistaa varmasti Kaitsun järjestämät showbox tilaisuudet, Boxrock tapahtumat, joissa nyrkkeilyn lisäksi moni kotimainen huippubändi esiintyi. Uskomattomat showottelut, jotka saivat mediankin mukaan jo viikkoja ennen iltaa. Helsingin Jäähallissa ottelu Härkä Jussilaa vastaan, Hesperian yökerhossa 160 kiloista Jättiläistä vastaan sekä Oulun Jäähallissa 5500 päisen yleisön edessä Skootterikostajaa vastaan. Oli ne hulvattoman hauskoja iltoja ja Kaitsu piti hyvää huolta, että kaikilla jotka olivat silloin mukana, olisi hyvä olla ja fiilinki korkealla. Oli se hauska kaveri tuo Iso Waalee, joka jollakin pysäkillä hyppäsi pois, enkä ole miestä sen jälkeen nähnyt, toivottavasti energia ja pilke silmäkulmassa on säilynyt. Myös monivuotinen toimittaja-kirjailija ystäväni Seppo Porvali tuli harjoittelemaan ja teki samalla jutun silloiseen Miehen Maailma lehteensä otsikolla ”Ykän muistoksi”. Seppokin nyrkkeili nuorempana poikasena isäni valmennuksessa ja keskenämme olemme harjoituksissa varmasti otelleet ainakin parinsadan erän verran ja Sepon myös ollen yhtenä vastustajani näytösotteluissani kiertäessäni viihdetilaisuuksissa tanssilavoilla ympäri Suomea silloin joskus. Olipa myös aika jolloin ystävyytemme oli katkolla, kun Seppo innostui kirjoittelemaan inhottavuuksia, mutta ne sitten aikanaan selvitettiin, Seppo pyysi anteeksi ja ihmetteli miten hän saattoi niin tehdä, mehän ollaan ystäviä, mutta näinhän se on, ei me kukaan olla niin täydellisiä ja virheitä tehdään, mutta anteeksianto, anteeksi pyytäminen onkin yllättävän vaikeata, itsekullekin. Sepon kanssa olemme myös nauttineet nyrkkeilyn yhteen liittäneestä ystävyydestä ja iloitsen tänään Seponkin puolesta, jonka tiet olivat välillä kulkeneet varjojen teitä, elämä on tänään hallussa ja huomionarvo kirjailijana on jatkuvasti kasvussa. Ilse Rautio teki uskomattoman haastattelun HS:n kuukausiliitteeseen, jossa Boxing Center peilattiin nyrkkeilyurani ja elämänkulkuni kautta, hieno, hiukan raadollinen juttu, mutta sitähän tämä elämä on ollut. Lokakuun alussa 1989 Atle Salokangas, monivuotinen Suomen Nyrkkeilyliiton toiminnanjohtaja, toi mieluisen vieraan minua tervehtimään, GeeBeen vaimon Eva Bärlundin. Esittelin BC:n ja katsoimme GeeBeen kuvia seinillä ja Eva muisteli heidän käyntejään Anita&Harrissa. Otettiin parit kuvat muistoksi. Näyttelijä Ville Virtanen ilmestyi Boxing Centeriin ja kertoo haluavansa aloittaa harjoittelun tarkoituksena otella Kari Kontion kanssa, on vähän asioita hampaankolossa. Kuka Kari Kontio? Ei ollut silloin aavistustakaan. Ville kertoi, että Kontio oli joskus vähän nyrkkeilyt nuorempana, Oulun Tarmossa, siitä ainakin voi päätellä, jos on ollut Topi Mikkolan valmennuksessa, tulisi matsi asenne ainakin olemaan kohdallaan, sillä Oulun Tarmosta tuli aina kovan luokan kavereita. Kari Kontio olisi kuulemma vasenkätinen. Ei hyvältä näytä, jos Ville Virtanen aikoo pärjätä! Harjoitusaikaakin olisi vain kolmisen kuukautta, todella lyhyt aika. Ville osoittautui kuitenkin loistavaksi harjoittelijaksi ja näyttelijänä sisäisti asiat tosi nopeasti. Sanoin Villelle, että emme ehdi näin lyhyellä varoitusajalla keskittyä kuin pariin asiaan, perusasentoon, vasempaan ja oikeaan suoraan ja hyvin pelkistettyyn liikkumiseen, ensimmäinen kuukausi tehdään näitä asioita välineillä, varjonyrkkeilyharjoituksia, lyödään säkkiä ja palloja, hypitään paljon hyppynarua, jotta saadaan kunto nousemaan ja vatsajumppa sisältyisi myös harjoitusohjelmaan. Kaksi kuukautta on sitten otteluharjoituksia, missä voit sparrata Allu Roosin kanssa, joka oli meidän nuorten maaottelumies ja on vasenkätinen, niinkuin Kontiokin. Voit varautua siihen, kun otteluharjoitukset Allun kanssa alkavat, niin nenä tulee sitten kipeäksi. Villellä oli todella sisua ja hurja harjoitusluonne hänen käydessä useasti jopa kahdesti päivässä treenaamassa. Kun ottelupäivä 6.12.1989 Tavastiaklubilla koitti oli Ville upeassa kunnossa, ei grammaakaan ylimääräistä, posket lommolla ja silmissä tiikerinkatse. Uskoin silloin että Ville tekee kyllä kunnon ottelun, mutta pärjääkö, on mahdoton sanoa? Olli Mäki, yksi Suomen nyrkkeilyn suurista oli avustamassa Kari Kontiota, Klaus Thomasson hoiti taatulla varmuudella spiikkauksen ja Eero Mansen toimi kehätuomarina. Ottelu oli sovittu 5 eräiseksi, 3 minuuttia erä. Seuraa ottelijoiden esittely. Kaverit tuijottavat toisiaan niinkuin maailmanmestaruusmatsi olisi alkamassa. Avustajat kehästä kuuluu kovaäänisistä, ensimmäinen erä. Ville aloittaa loistavasti lyöden terävästi vasenta suoraa, tarkasti ja päättäväisesti. Kari Kontio yllättyi täysin Villen hyvästä vasemmasta suorasta eikä ehtinyt oikein mukaan koko erään. Gongin soidessa erän päättymiseksi oli Ville voittanut ensimmäisen erän selvästi. Väliajalla annan vettä, pyydän Villeä hengittämään rauhallisesti ja kuuntelemaan tarkasti mitä sanon. ”Jatka samalla tavalla, tarkasti vasenta suoraa tarjoten, nyt tulee kovempi erä, Kontio tulee nyt, ole valmiina lyömään oikea suora vastaan, tseppiä, ole valpas”! Toinen erä. Ville aloittaa jälleen hyvin osuen monta vasenta suoraa peräkkäin Kontion kasvoihin, joka aloittaa nyt hyökkäämään enemmän ja muutamia kovia vasemmankäden lyöntejä osuu jo Villen päähän että suojauksiin. Huudan Villelle, ”lyö vastaan, lyö vastaan, vasen oikea”, alkaa olla ihan oikean matsin tunnelma molempien yrittäessä kovasti lyödä toisiaan yleisönkin aloittaen kannustaa ottelijoita. Erän päättyessä tämä erä oli tasan. ”Ville nyt täytyy taistella, ett saa antaa nyt periksi, lyö vastaan, vasen oikea ja heti uudelleen taas vasen, vasen, tee töitä, sun pitää olla vauhdissa koko ajan, sinä olet kunnossa, kyllä sinä jaksat”! Gongi soi, alkaa kolmas erä.
Kontio alkaa heti hurjasti jahtaamaan Villeä, joka vastaa minkä pystyy ja osaa, mutta on selvästi pulassa. Kontio osaa enemmän ja on myös vahvempi, erän lopussa Kontion vasemmankäden heijari osuu ja Ville Virtanen putoaa kanveesille kuin jauhosäkki, ajattelen jo että ottelu on ohi, mutta ei, Ville nousee sisulla kanveesilta ja osoittaa suurta rohkeutta halutessaan, kehätuomarin laskiessa lukua, jatkaa ottelua. Gongi soi. Kontion erä. Ville tulee kulmaan eikä tiedä missä mennään. Annan pyyhettä heiluttaen ilmaa, puhun rauhallisesti mutta tiukkaan sävyyn Villelle, ”seuraavassa erässä täytyy löytää taistelutahtoa, pidä tumput ylhäällä, tee vasemmalla töitä ja oikea suora välillä perään, nyt sisua, älä anna periksi, jos selviät tämän erän voitat ottelun”! Ville luuli että tämä on viimeinen erä.
Alkoi neljäs erä. Ottelu alkaa heti täysillä molemmat lyövät toisiaan ja Ville on kuin uudesti syntynyt, neljännen erän aikana Kontio alkoi väsyä ja lyö epätarkasti monesti ohi Villen pään. Erän päättyessä gongin raivoisaan sointiin, kummankaan ottelijoista meinaamatta kuulla sitä, ei voi sanoa kummankaan voittaneen tätä erää, joten viides ja viimeinen ratkaisee. Annan Villelle vain yhden ohjeen.
”Taistele, taistele, niin voitat tämän matsin, Kontio on väsynyt, taistele, lyö molemmin käsin suoriasi, nyt alkaa viimeinen erä, taistele Ville”! Viidennen erän hyvä tsemppi toi Ville Virtaselle tämän rehdin ja kunnon ottelun voiton ja Eija Vilpas oli selvästi ylpeä Villen suorituksesta ja kertoi silloin ottelun jälkeen minulle, että viimeiset viikot kun Ville tuli treeneistä, niin hän oli aina niin väsynyt, että meni nukkumaan samantien kotiin tullessaan. Tänään Kari Kontio hävisi, koska ei ollut valmistautunut kunnolla otteluun ja yllättyi Villen hyvästä otteesta. Joitakin päiviä matsin jälkeen Kari Kontio ilmestyi Boxing Centeriin ja juttelimme elämän kulusta Karin kertoessa itsestään ja kysyi sopisiko, jos hän alkaisi harjoittelemaan Centerissä. Kari harjoittelikin erittäin säännöllisesti parin vuoden ajan ennenkuin muutti Ouluun. Seurasin hyvilläni Karin kunnon nousua, elämän fiiliksen parantumista ja kuinka pikkuhiljaa Karille alkoi löytymään enemmän töitä monilta sektoreilta, TV:stä sekä toimittajan että juoantajan töitä. Nyt monien vuosien jälkeen näin Karin harjoitussalilla hänen tullessaan tekemään juttua Tony Halmeesta, tapasin myönteisen, iloisen ja hoikassa kunnossa olevan vasurin ja kaikki näytti olevan hyvin. Musta tuntuu aina hyvältä, kun näen kavereitani, jotka ovat avautuneet, kertoneet elämästään ja kun tiedän sielläkin olleen omat taistelunsa tämän elämän kuvioiden kanssa ja kun näkee ja kuulee, että elämä on kulkenut hyvään suuntaan, on helppo iloita siitä, sillä kai me jokainen toivoisimme toisillemme, että elämä olisi miellyttävää ja onnellista sen arvaamattomia teitä kulkiessamme. Ville Virtastakin olen välillä jossakin tavannut ja tunnemme hyvää fiilistä tästä pienestä ajasta, jonka yhdessä koimme ja Ville matsasi kunnon ottelun. Uusi Nainen lehti kyseli jo kannessa, ”sopiiko naisten nyrkkeillä”, jutussa on kuvia jossa silloin niin nuori Nora Löfving lyö palloa, taustalla näkyy Anna Hanskin nykyinen mies Jere Jeremoff.
Jutussa antaa lausuntoja yksi jos toinenkin mm. nyrkkeilyliiton silloinen päävalmentaja Risto Meronen sanoo, ”kilpanyrkkeily on mainio laji miehille, mutta ei naisille”, on vähän nyrkkeilyliiton linja muuttunut tästä vuodesta 1989. Nyrkkeilylääkäri Jorma Kivimäki antaa lausunnon, ”ettei amatööritasolla tule päävammoja, eikä päähän saa osua iskuja, ne täytyy väistää”. Juttua Boxing Centerissä tapahtuvasta kuntonyrkkeilystä ja jotakin muutakin, kovin sekava juttu, missä oltiin lähinnä nyrkkeilyliiton kanssa huolissaan naisnyrkkeilystä.
Näin lähti vauhdilla Boxing Center sekä kuntonyrkkeily nousemaan ihmisten tietoisuuteen ja uusia harjoittelijoita tuli jatkuvasti. Yksi sellainen oli, todellinen persoona ja raskaansarjan mies, jota en saannut koskaan täysin kuntoon kovasta yrityksestä huolimatta. Mies oli nimeltään Eero Niskanen, joka toi tullessaan monia muitakin mukavia kavereita bisnesmaailman puolelta. Eero oli hyvin impulsiivinen ja innostui täysillä harjoittelemaan ja bisnesmiehenä antoi mulle hyviä ideoita Pursimiehenkadun kiinalaisessa ravintolassa minne vei mut yhtenä päivänä syömään. Yksi tällainen idea oli kun alkeiskurssi oli ohi, niin sen jälkeen olisi vuorossa jatkokurssi 10 harjoituskertaa ja sen jälkeen liittyminen Boxing Center Vip-klubiin ja pääsisi harjoittelemaan jäsenille varatuille ajoille. Eero laski mulle mitä tämä jatkuvuus tuottaisi ja näin voisin taas selviytyä eteenpäin. Idea oli hyvä ja toimiva, 60-70 % alkeiskurssin käynneistä kävi myös jatkokurssin ja kuin pisteenä iin päälle, lupasin jatkokurssin viimeisenä harjoituksena halukkaille ”ottelun” kanssani. Kävin siihen aikaan varmaan ainakin 70 ”ottelua” kavereiden ollessa innoissaan, valmistuen huolellisesti ja mielessään pieni ajatus tyrmätä vanha boxari, mutta onneksi osasin vieläkin väistää. Jatkokurssin käynnyt sai myös hienon Boxing diplomin, joita olin painattanut kirjapainossa. Yksi mieletön juttu sattui, kun jostakin TV:n viihdeohjelmasta tuli joku tyyppi ja sanoi että haluaa otella tosissaan mun kanssani, se filmataan ja tulee ulos hänen viihdeohjelmassaan. Kun hiukan epäröin, kertoi kaveri olevansa loistokunnossa, nostaneensa aktiivisesti puntteja ja kestävänsä kyllä lyönnit. Laitettiin kamat päälle ja mietin että mikähän juttu tää oikein on. Ottelu alkaa, TV kamerat surraavat ja kirkkaat valonheittimet valaisevat kehän.
Tyyppi lähtee heti yrittämään lyöntejä, mutta ei osu lähellekkään, heitän pari vasenta suoraa, tyyppi tulee taas päälle ja ajattelen hiukan rauhoittaa herra TVtoimittajaa ja lyön kovan vasemman suoran vastaan ja tyyppi putoaa kanveesille, ottelu on ohi ja toinen toimittaja syöksyy haastattelemaan tyrmättyä, miltä nyt tuntuu? Silloin tuli kyllä mieleeni, että kun tää tulee ulos TV:stä, niin onpahan vähän arveluttava mainos turvallisesta kuntonyrkkeilystä, mutta toisaalta TV toimittajat taitaa tykätä siitä, kun niitä lyödään sillä jouduinhan mä tyrmäämään Vexi Salmenkin yhdessä TV ohjelmassa silloin hyvin paljon aikaisemmassa elämässä. Vuoden 1989 loppupäivinä tuli vielä yksi erikoinen, sanoisin, myös ainoa laatuaan, nimittäin ja jonka seurasta pääsi nauttimaan Allan Roos, mun ollessa Muruni kanssa jossakin pienellä matkalla ja Allu tuurasi mua. Niin, tämä vieras, sukkula Venuksesta, uskomaton ja seksikäs Kikka, jonka Iltalehti toi kuvattavaksi uudenvuoden numeroon. Niinpä uudenvuoden aattona ilmestyneessä Iltalehdessä Allu ottelee Kikan kanssa koko aukeamalla monissa kuvissa ja kärsii tyrmäystappion, mutta ymmärrän, kyllä siinä olisi moni muukin mies pyörtynyt, ainakin kuvista päätellen ja jälkeenpäin poissaolleena kuulin kundien puhuvan uskomattoman seksikkään Kikan vierailusta salilla. Yhdeksän kuukautta takana, asiakasmäärä ja velkataakkani kasvaa kuin käsi kädessä, teen pitkää päivää ja aamuöisin herään hien valuessa otsaltani, painajaisissani eivät rahat riitä maksuihin ja velkojen lyhennyksiin. Nousen usein ylös hiljaa ettei Muru ja Jerri heräisi, otan paperia ja kynän, suunnittelen, lasken laskuja, huh, mitenkähän taas selviäisin seuraavan kuukauden. No, ei auta kuin tsempata, yrittää vaan saada enemmän rahaa sisään, tarkoittaa enemmän ihmisiä, enemmän kursseja. Vuosi vaihtuu, tuli 1990, viimeiset 9 kuukautta olin ollut lähinnä töissä aamusta iltaan, joka päivä. Ei hyvä kotielämälle. Tammikuun alkupäivinä vieraili TV salilla tehden johonkin ajankohtaisohjelmaan pätkän Anne Murron ja hänen mukanaan tulleen kaunotarjoukon harjoituksista. TV:ssä näytettiin jälleen harjoituksia joita pidin ja kerrottiin että yhdeksän kuukautta sitten Harri Piitulainen toi nyrkkeilysalille naiset! Alkujumppa, säkkien ja pallojen lyömiset sekä hyppynarulla hyppelyt näytettiin esimerkkeinä kuntonyrkkeilyharjoituksista, jota voi harrastaa jokainen halukas. Haastatteluissa mm. Anne Murto lausui kuntonyrkkeilyn olevan erittäin hyvä agressioiden poistaja. Näin lähti uusi vuosi taas kuntonyrkkeilyn markkinoinnin kannalta hyvin liikkeelle. 17.2.1990 Ilta-Sanomat teki kuntonyrkkeilystä jutun jossa musiikin monitoimimies Miettinen ja äänilevybisneksessä toimiva Kari Hynninen harjoittelivat kanssani. Otsikko jutussa oli superhieno, ” NYRKKEILY ON LAJEISTA JALOIN”! Sen sanojana oli Miettinen joka jutussa sanoi pitävänsä nyrkkeilystä ja lajin tunnelmasta sekä seuraavansa otteluita TV:n välityksellä. Kari Hynninen puhui kuntonyrkkeilyharjoituksista ja nauttivansa sen kovuudesta. Yhden kerran muistan minäkin hyvin, se olikin aika raju kokemus. Ottelimme Kari Hynnisen kanssa harjoitusottelua, kun Kari lähtee lyömään vasenta koukkua kohti päätäni ja minä kelvoton väistän sen sillä seurauksella, että Karin olkapää muljahtaa paikoiltaan käsivarren jäädessä avuttomana roikkumaan. Kari ähkäisee, nostaa toisella kädellään velton käsivartensa ylimmän kehäköyden päälle ja rojauttaa vartalonpainonsa sen päälle ja olkapää muljahtaa paikoilleen. Huh, olipa aikamoinen temppu. Tämän jälkeen Kari joutui kyllä pitämään muutaman viikon loman harjoituksista. Tässä Ilta-Sanomien jutusta, mistä olin juuri kertomassa oli iso kuva missä pidin pistehanskoja Miettiselle ja toisessa kuvassa herrat Miettinen ja Hynninen ovat nyrkkeilypallon äärellä ja teksti kertoi rockin ammattilaisten nostavan kuntoaan nyrkkeilysalilla. Rokkareita kävi muutamia muitakin treenaamassa Boxing Centerissä mm. Kojo, Jussi ja Kalle Chydenius, Ismo ja Ilkka Alanko, Aki Sirkesalo, Veeti Kallio, Sami Kuoppamäki, Riki Sorsa, Janus Hanski, Leri Leskinen ja jutun kirjoittaja rocktoimittaja Pasi Kostiainen.Hieno juttu näin nyrkkeilijäin silmin ja nyrkkeilyn hienous sen kun jatkui, Boxing Centeriin oli tulossa vierailulle kaksi suurta entistä tähteä, joista toinen olikin mulle hyvä tuttu. Raskaansarjan Ex-maailmanmestarit, keskenään kolmasti maailmanmestaruus tittelistä iskeneet Ingemar ”Ingo” Johansson ja Floyd Patterson! Päivä jolloin mestarit vierailisivat olisi 25.2.1990! Super-Hessu Reijonen oli järjestänyt entisten maailmanmestareiden vierailun Suomeen, missä Ingo ja Floyd vierailisivat Suomen nyrkkeilymestaruuskilpailuissa, mutta että äijät tulisivat käymään Boxing Centeriin, missä ainakin Ingolle olisi paljon yhteisiä asioita sekä kuvia niistä seinillä, missä olemme yhdessä, niissä ihanissa hetkissä, kauan, kauan aikaa sitten, kun valmistauduin otteluihin Ruotsissa ja muitakin ottelukuvia niistä illoista löytyisi seiniltä. Oikeastaan Floydinkin kanssa löytyy jotain yhdistävää, sillä nyrkkeilimme parissa samassa illassa Floydin pikkuveljen Raymondin kanssa, joka nyrkkeili myös raskaassa sarjassa. Ennenkuin mennään eteenpäin, niin kerron etten ollut tavannut Ingoa sitten 30.12.1969 jälkeen, jolloin oli Ruotsin viimeinen ammattinyrkkeilyilta. Ikimuistettava, kaihoisa ilta, ruotsalaisen ammattinyrkkeilyn historiassa. Siis kutakuinkin 20 vuotta viime tapaamisestamme! Kuitenkin sydämessäni on aina elänyt ja elää ne muistot hyvistä hetkistä Ingon ja Bertil Knuttsonin tallissa. En tiedä edes sanoja miten voisin kuvata sitä ystävyyttä, lämpöä, arvostusta, kannustusta mitä siellä koin, haluan sanoa niinkuin Ingo usein sanoi mulle matsin jälkeen, JÄTTEFINT ! 24.2.1990 SM-nyrkkeilyt alkoivat Kisahallissa ja Ingoa haastateltiin kehässä. En muista kuka oli haastattelija, mutta muistan kuinka hän heti alkajaisiksi kysyi Ingolta. ”Minkälainen nyrkkeilijä oli Harri Piitulainen”? ”Jättebra” vastaa Ingo ja jatkaa, ”Harri oli loistava ja taitava nyrkkeilijä ja erittäin suosittu Ruotsissa, missä Harri nyrkkeili monta hienoa ottelua”. Istun katsomossa, tuntui niin hyvälle, asiat eivät ole muuttuneet, Ingo muistaa mut, 20 vuotta. Voi luoja, ne olivat hyviä aikoja, sisälläni käy myllerrys, liikutus. Ingon haastattelu on ohi, hän tulee istumaan eteeni, edemmälle penkkiriville, kosketan häntä varovaisesti olkapäähän, Ingo kääntyy, tervehtii, kääntyy takaisin pois, mutta kääntyy välittömästi takaisin, ”är du Harri”? Nousee ylös, halaa mua ja selittää ettei heti tuntenut mua kun mulla on nyt viikset ja pari kiloa (25) on tullut siitä kun viimeksi nähtiin. (20 vuotta) Sama lämpö, sama fiilinki, ihme juttu, tämä sama aina kun Bertil Knuttsoninkin kanssa olemme tavanneet, tunnen aina, olin heidän nyrkkeilijänsä. Olen kuullut että Bertil Knuttsonilla on toimistonsa hienossa kokoushuoneessa seinällä kultaisia laattoja joissa jokaisella heidän nyrkkeilijällään on oma laatta nimellään mm. Bosse Högberg, Sonny Liston, Buster Mathis, Leotis Martin, Harri Piitulainen, Bosse Pettersson, Jan Person, hitto että olen ylpeä siitä ja pirun onnellinen että sain nyrkkeillä Ingolle ja Bertilille heidän illoissaan, vieläkin! Seuraavana päivänä Floyd Patterson, jonka otteluita olen aivan pikkupoikana nähnyt niin TV:stä kuin myös kerran Tukholman Rosunda Stadionilla, missä muuten isänikin jo vuosia Floydia aikaisemmin oli nyrkkeilyt, sekä Ingo tulivat Boxing Centeriin katsomaan saliani. Olin laittanut saliin, kuvien eteen, jotka olivat seinillä, pöydän, jonka päällä oli avattuna leikekirjojani Ruotsin nyrkkeilyajoiltani. Kun herrat mestarit tulivat salin puolelle, Ingo näki tuttuja kuvia seinillä ja leikekirjat, joissa juttuja ja kuvia hänen ja Bertilin illoista 20 vuoden takaa, kuvia meistä, haastatteluja, näin kuinka Ingo oli liikuttunut ja kertoi näistä Floydille. Näytin Floyd Pattersonille isäni suurta kuvaa seinällä ja kerroin missä tilanteessa kuva oli otettu. Floyd sanoi minulle, ”sehän on ainutlaatuista, en ole koskaan kuullut kenenkään tehneen vastaavaa ja olen nähnyt todella paljon nyrkkeilyssä”! Sanoisin että nämä hetket näinä päivinä oli taas niitä fiiliksiä mulle, nostalgiaa, kuitenkin tätä päivää, jotakin mitä on tullut elettyä on läsnä taas kerran. Mä oon aina ollut vähän liiaksi tällainen fiilis ihminen, sen takia mä oon ihastunut, rakastunut, innostunut, ollut onnellinen, onneton, välillä sata ihmistä ympärilläni, välillä yksinäinen kuin orpo piru, tehnyt hyviä tai huonoja päätöksiä fiilisten mukaan. Musta tuntuu se aina niin ihmeelliseltä, että todella tunnen kokeneeni niin paljon hyvää ja ainutlaatuista, mutta myös menettäneeni ne kaikki ja kuitenkin, niin paljon siitä on säilynyt jossakin sisälläni. Tunnen niiden hetkien jokaisen säikeiden pienet liikahdukset, tunnen hyvän onnellisuuden ja pahan tuskaisuuden. On se hyvä ettei ihminen elä monta sataa vuotta, sillä jos mun täytyisi näiden tunteiden kanssa elää niin kauan ja Herra paratkoon, jos niitä tulisi aina vain lisää, ois se aikamoista tunteiden vuoristorataa. Toisaalta on se aika kiva, kun on tälläiset fiilikset, niin ei tarvitse mennä edes leffaan, istun vaan alas ja annan tunteilleni vähän siimaa, avaan mieleni arkistoja, niin rainat pyörii täyttä päätä. Mitenkähän siihen vaikuttaa sitten kun alkaa se nyrkkeilijöille ominainen..... No, nyt lähtivät fiilikset laukkaamaan. Palataan aikaan 25.2.1990 Boxing Centeriin. Loistava meininki! Tämän vierailun jälkeen tein Jypen ideasta uuden hienon kurssien ja treenien mainoskortin missä otsikkona oli, SINUN EI TARVITSE OLLA FLOYD PATTERSON TAI INGEMAR JOHANSSON ALOITTAAKSESI KUNTONYRKKEILYN BOXING CENTERISSÄ.
Kortissa oli kuva missä olin Ingon ja Floydin kanssa salillani. Muitakin vieraita tietysti tuli koko ajan lisää Centeriin ja tässä yksi herra, jonka polttarijuhliin olivat hänen kaverinsa järjestäneet vierailun ja pienen ottelun kanssani Boxing Centerissä. Herra oli nimeltään Antti Öhrling, polttarimatsi meni hyvin ja siitä oli jäännyt Antille, joka silloin oli yhtyneitten Kuvalehtien markkinointijohtaja, sen verran myönteinen kuva, että hän toi koko markkinointiosastonsa harjoittelemaan. Herrojen piti käydä vain viikko, mutta innostuivat harjoittelemaan useammankin kuukauden. Silloisessa porukassa ja tosi hyvin harjoittelivatkin seuraavat gladiaattorit, Jouni Lojander, Kari Sarkkinen, Peter Place, Reijo Vahtokari, joukkueen lady Eija Männistö ja Antinhan mainitsinkin jo aikaisemmin. Oli varmasti Boxing Centeriläisille hieno lisä muutenkin värikkääseen ilmapiiriin tulevien ammattilaisiltojen Tv ja lehdistöharjoitukset. Nytkin taas 24.4 oli sellaiset harjoitukset missä Joni Nyman valmistautui kohtaamaan espanjalaisen Angel Hernandezin. Paikalla oli jälleen Simo Rantalainen ja TV. Simo haastatteli Joni Nymania salillani taustalla harjoittelemassa Centerin kuntonyrkkeilijöitä ja myös muut ammattilaisillan suomalaiset Jan Nyholm, Hannu Vuorinen, Jukka Järvinen. Hymylehti ja Maija Holmen-Bärlund, joka teki kirjan GeeBeen ja Eva Bärlundin rakkaustarinasta halusi tehdä perhehaastattelun Hymyyn, jossa on ollutkin musta kaikkea muuta, mutta ei todellakaan perhejuttuja.
Juttu tehtiin Matinkylässä, kotimme vieressä olevassa puistossa otettiin kuvia muunmuassa lastenkiipeilytelineen liukumäessä kiipesi 6 vuotias Jerri poikamme meidän istuessa siinä etualalla. Jutussa oli kysymyksiä meille kummallekin esmerkiksi, ”puhutteko koskaan kuolemasta”? Harri, ”eipä juuri, kunhan pysyy poissa, niin ok. minun puolelta”. ”Antaisitko Harrin nyrkkeillä, jos hän haluaisi vielä alkaa”? Raija, ”en pidä lainkaan ajatuksesta”. Harri, ”en minäkään”. Mikä on runsaiden avioerojen syy? Harri, ”juuri avioerot”. Otsikkona jutussa! PIENET ILOT HARRIN JA RAIJAN PIPANOITA. Ainoa koskaan tehty perhehaastattelu meistä. TV:n Maailmankisat ohjelma teki myös hyvän ohjelman kuntonyrkkeilystä Saara Karhun haastatellessa ortopedi Antti Heikkilää, joka itse käytyään kurssin löysi kuntonyrkkeilystä monia hyviä asioita, jotka laukaisivat niska ja selkäjäykistymisiä sekä myös oivallisen mahdollisuuden paineiden purkajana. Antti Heikkilä on yksi niistä henkilöistä, jotka omalta osaltaan oli vaikuttamassa siihen miten kuntonyrkkeily sai merkittävämmänkin roolin kuin vain lajina jossa mätetään säkkiä oman kuntonsa puolesta. Mulla on ollut tilaisuus nähdä ja kuulla ihmisiltä itseltään, kuinka esimerkiksi parikin vuotta lääkkeitä syönnyt ja säryistä kärsinyt oli muutaman kuukauden harjoituksien jälkeen päässyt eroon vaivoistaan. Näitä henkilöitä oli useita, niin miehiä kuin naisia. Uskon siihen mitä Antti on puhunut ja puhui tässäkin TV haastattelussa, monesti tälläiset vaivat johtuvat ihmisen sisällä olleista pahanolon tunteista ja kun ihminen alkaa tekemään jotain itselleen ja löytää mielekkään tavan purkaa pahaa oloaan, niin vaivat katoavat, mutta tästä aiheesta mun on turha puhua enempää, siilä en ole sen alan ammattilainen, Antti Heikkilä on, kääntykää Antin puoleen. TV jutussa näytettiin taas laajalti harjoituksia, joissa harjoittelivat ladyt Marjut Nordström, Leena Välikangas, Jarmo ”Piiskansivallus” Ellonen, Kari ”The Hammer” Seppä, muutama pörssimies, opettaja Jaakko Tarhanen ja kehässä pidin pistehanskoja Anna ”The Blond” Lankiselle. Iltalehti julkaisi Tare Uusivirran haastattelun Jyväskylässä suoritetusta harjoituksesta, missä lehden aukeaman täytti kuusi kappaletta kuvia ja jokaisessa Tare oli niin, että Boxing Center luki paidan rinnassa selvästi, yllätys terveiset ystävältäni! Nuori politiikkotyttö Kirsi Piha kävi kuvattavana kuntonyrkkeily harrastuksestaan Iltalehteen. Frederik Apulehteen. Aira Samulin Ilta-Sanomiin. Filosofian proffessorit Heta ja Matti Häyry aloittivat harjoittelun ja huonosta alusta huolimatta kehittyivät lostavasti ja päärynäpallo pärisi kuin ammattilaisten lyöminä ja innostuttuaan toivat mukanaan lähes koko yliopiston filosofisen osaston proffessorit. Mulla on ollut ilo opettaa nyrkkeilyä myös taiteilija proffessoreille Kain Tapperille sekä Radoslaw Grytalle. Tästä muistuukin mieleeni kuinka Kain Tapper kertoi mulle ollessamme kerran Ravintola Elitessä syömässä, että kun hän oli nuorempi ja jo silloin Elite oli sellainen taiteilijoiden suosima kohtauspaikka ja täällä oli aina paljon ihmisiä. Hän muistaa, oli kaksi herraa, jotka astuessaan tästä ovesta saivat aikaan kohahduksen ja naiset huokailemaan. Nämä kaksi herraa olivat isäni Yrjö Piitulainen ja Tauno Palo, olivat kuulemma aikamoinen sankari parivaljakko! En voi olla kertomatta yhtä juttua, yhtenä kesänä kun menin yksinäni Runeberginkadulla silloin olevaan elokuvateatteri Adloniin elokuviin, näin siellä aulassa Tauno Palon ja koska tiesin, että Tauno oli ainakin kerran ollut meillä hoitamassa mua lapsena, niin ajattelin mennä tervehtimään häntä. Menin hänen luokseen ja sanoin, ”hyvää päivää, ett varmaan muista mua, mut sä oot hoitanut mua lapsena, kun mun mutsi ja faija oli jossain juhlimassa”, (en muistuttanut häntä, että oli kuulemma nukahtanut ja isän ja äidin tullessa kotiin olin eteisessä vastassa ja sanoin, shh, Tauno-setä nukkuu)! Tauno Palo katsoo minua ja hymyilee ja sanoo, ”Harri, kyllä toinen naistenmies toisen naistenmiehen tuntee”! Hei, voitte uskoa että leijuin ilmassa. Sanoja oli Tauno Palo! Tämä ei nyt tarkoita sitä, että pitäisin itseäni niin ihmeellisenä naistenmiehenä, mutta kun sen sanoo TAUNO PALO! No, tää on taas näitä mun fiiliksiäni, mutta rakkaus, lämpö, hetki toisen ihmisen lähellä, tutustua toiseen, nähdä onnea, voida olla toiselle hyvä, saada ja antaa rakkautta, jos sitä on saannut elämässä vähänkin, voi siitä olla kiitollinen, se on kauneinta, ihaninta elämässä. Meni aika pitkälle boxauksesta, vai? Koitetaan palata taas Boxing Centeriin missä harjoitukset päivittäin kursseineen pyörivät ja kuntonyrkkeilyn suosio ja maine oli kasvamaan päin. Ei ollut ihme että joitakin aerobic ohjaajia joistakin muista kuntosaleista tuli kurssilleni nähdäkseen ja kokeakseen, mistä on kysymys tässä kuntonyrkkeilyssä. Kerran siinä baaritiskilläkin ikkunan takana joku istui lehtiö edessään ja kynä sauhuten kirjoitteli ylös, kun vedin kurssia salin puolella. Samalla kun kuntonyrkkeilybuumi oli iskemässä läpi kamppailin minä yhä kasvavan velkataakkani kanssa ja se lause, ei kaikki ole kultaa, mikä kiiltää, piti kyllä tässä hyvin paikkansa, vaikka päällepäin olisi kyllä luullut, että tässä paikassa tahkotaan nyt rahaa,onpa kova bisnes.
Mietin pääni puhki, harjoittelijoita tarvitsisi lisää, mutta saliin mahtui maximissaan 15 treenaajaa kerrallaan ja nyt alkoi kapasiteetti kurssien ja jäsentreenien aikojen kanssa illalla olla käytetty.
Sali oli koko illan täynnä. Aamu ja keskipäivä harjoittelijoita oli vaikea löytää kuin muutamia.
Juttelin liikemiesten, pörssimiesten, pankkimiesten, lakimiesten, mainosmiesten ja kaikkien mahdollisten liike-elämässä pyörivien kanssa, jotta olisin löytänyt uusia keinoja, ideoita jutun kehittämiseksi.
Pidin myös 12.5.1990 Boxing Center bisnesman illan Hotelli Lordin kabinetissa. Osanottajia oli 24 ja tuloksena monista ehdotuksista ja ideoista päätin käynistää osakeannin Boxing Centerissä.
Myydään treeniosakkeita A osake 5000:B osake 1000:-. Tein esitteen asiasta kirjapainossa otsikolla, ”KNOCK OUT UUTINEN! BOXING CENTERISSÄ ON OSAKEANTI”! Markkinointi alkoi, merkintäaika 31.5.1991 mennessä. Tämä oli juttu joka jäi vielä vähäksi aikaa elämään omaa elämäänsä, mun piti sillä aikaa kuitenkin pitää päivittäin treenejä, mielialat korkealla ja ratkaista päivän akuutit rahaongelmat päivä kerrallaan. Oli uskomatonta miten Centerissä harjoitukset pyörivät, oli innostusta, iloa ja naurua, kuitenkin isäntä itse eli pelosta suunniltaan yöllä painajaisten riivaamana epätoivoisesti miettien miten ihmeessä tästä voisi selvitä. 29.8.1990 IltaSanomat jossa oli uusi liite, 7 x Helsinki, teki Sakari Luoman kirjoittaessa jutun otsikolla, ”EI VERTA VAAN HIKEÄ, SÄKKI TALTUTTAA PEDON”! Sakari Luoma kirjoitti nasevasti, ”Harri Piitulaisen salilla nyrkkeilystä kiinnostunut voi tutustua hyvin turvallisesti lajiin, naarmuitta, kuntonyrkkeilijä harjoittelee samoin kuin kehän ammattilainenkin, vain ottelukosketus puuttuu, kuntonyrkkeilijä hakkaa säkkiä ja katsoo tyrmäykset nojatuolista”. Jutussa ja kuvissa antavat lausuntoja harjoittelemisestaan seuraavat henkilöt, Tuuli Alaja, Mikael Liebkind, Uffe Rosenqvist sekä Esa Vires. Harjoituksien jälkeen Sakari Luoma totesi, ”kehän sankarit tuskin jaksavat heittäytyä väkivaltaisiksi, peto on saannut osansa, lottovoittoa on taas helpompi kestää”. Syksy vuodenvaihteeseen oli täynnä kursseja, jatkokursseja, jäsenien treenejä ja tein todellakin hikisiä päiviä opettamalla erillaisille ryhmille nyrkkeilyn alkeita ja niille jotka olivat jo alkeiskurssin käynneet opetin miten voi käydä itseksensä harjoittelemassa säännöllisesti omalla harjoitusohjelmalla. Oltiin Jypen kanssa suunniteltu että voitaisiin järjestää galailta, ruokailuineen ja ohjelmineen centeriläisille, jotka olivat ahkerasti ja pitkään harjoitelleet, niin ansaitsisivat jo toisenlaisen illanvieton kuin hikoilla paita märkänä. Paikaksi löysimme Katajannokan Kasinon. Sovimme menun ja määrän, joita illanviettäjiä tulisi olemaan. tavoitteena 165 illalliskortin ostajaa. Ilta olisi 26.2.1991 ja illan nimenä NIGHT OF THE GLADIATORS! Tehtiin kirjapainossa mainos hienolle kiiltävälle paperille ja aloitin illan markkinoinnin. Jype sopi illan esiintyjät, DANNY & ARMI sekä BIG BAD GIRLS! Hienoa, olenhan ollut DANNY fani jo EAST VIRGINIAN ajoista alkaen. Illalliskortit menivät hujauksessa kaupaksi, joten mitään lisäkustannuksia ei tästä illasta ainakaan tulisi. Ilta oli uskomattoman upea, harjoitusporukka minkä olit nähnyt lähinnä urheiluvaatteet päällä, niin nyt tytöt olivat kuin muotinäytöksestä upeine pukuineen ja kauniine kampauksineen. Kundit, puvut ja kravatit, toisilla jopa smokit rusetteineen, olivat kovin komeita herrasmiehiä. Ruoka oli loistavaa, hienosti katettu, tunnelma juhlava, kuin Hollywoodin galaillassa. Esiintyjät olivat Boxing Centeriläisten mieleen ja niinpä yleisö oli haltioissaan Dannyn&Armin sekä Big bad girlsien esityksistä. Oikeastaan on ihmeellistä muistella tälläisia kohokohtia, jolloin tuntui kuin jonkinlainen menestyksen hipaisu olisi koskettanut minua. Galaillan jälkeen äitinikin aloitti harjoittelun salilla, kun oli tutustunut juhlissa Centerin tyttöihin jotka olivat houkutelleet mukaan salille. Olin yllättynyt, äitini osoittautui loistavaksi harjoittelijaksi ja yllätti myös vasenkätisyydellään, olin aina nähnyt hänen kirjoittavan oikealla kädellään, mutta kertoi nyt, että ollessaan pikkutyttö hänet oli pakotettu kirjoittamaan oikealla kädellä. Niin, se osakeantikin oli käynnistynyt ja osakkeiden merkintäaika alkoi 1.1.1991 ja loppuisi 31.5.1991.
Kiinnostus osakkeiden varaamisiin tuntui olevan aika hyvä. Erikoisia porukoita ilmestyi salille treenaamaan ja kokeilemaan kuntonyrkkeilyä. Yksi, ei niin tyypillisiä nyrkkeilysalilla, mutta tämänkin porukan päästyä vauhtiin, löytyi sieltä monenlaista taistelijaa ja tinkimätöntä harjoittelijaa. Kyseessä oli liituraita pukumiesten tulo salille. Helsinki Cityn Nuorkauppakamarin silloisessa ryhmässä harjoittelivat herrat, Jarmo ”Piiskansivallus” Ellonen, Rasmus ”Hard face” Finnilä, Lennart ”Lennu” Hallberg, Jon Hellevig, Antti Lehtonen, Ilari ”Iskukone” Äijälä, Erkki Pöllänen, Heikki Saalamo, Juha ”Money” Sorvisto. Myöhemmin pidin aamutreenejä Henrik Kuninkaalle ja hänen hovilleen, kun kundit talviaikaan hankkivat kuntoa tuleviin kesän golfkoitoksiin. Tom Sjöberg, charmantti ammattinyrkkeily promoottorimme toi Kingstallin kehä numerotytöt kuvattavaksi Iltalehteen. Oli siinä silmänruokaa kylläkseen! Philips toi jonkun ryhmän harjoittelemaan useammaksi kuukaudeksikin ja heidän harjoittelustaan teki Philipsin henkilökuntalehti hienon jutun. Ai niin, se Boxing Centerin osakeanti, olin ihan unohtaa, nyt tänä päivänähän on suorastaan muotia kuinka uusmedia yritykset, jotka tekevät niitä uusrikkaita, julkistavat osakeantinsa tuloksen, kuinka monta kymmentä tai sataa miljoonaa anti tuotti ja kenestä tuli samantien megamiljonääri. Tuntuu aika vaatimattomalta tässä kertoa BC osakeannin tuottaneen silloin 165000:-, mutta se kuitenkin takasi mulle taas 3-4 kuukautta toiminta aikaa, itse pysyin samana vanha köyhänä, sillä jokainen markka meni Centerin pyörittämiseen. Ja taas kerran, on se sitten kumma kuinka jälkeenpäin aina huomaa virheensä paremmin. Koska osakas sijoittaminen toi mukanaan harjoitusetuisuuksia, ei tältä monenkymmenen harjoittelijan porukalta tulisi vähään aikaan harjoitusmaksuja, mikä tarkoittaa taas sitä, että uusia harjoittelijoita olisi löydyttävä iso määrä, tehtävä vähän enemmän duunia ja mietittävä mistä niitä uusia harjoitusaikoja ottaa niille uusille, sillä onhan näiden osakkaiden harjoituksistakin huolehdittava. Ja säpinä Boxing Centerissä jatkui, tuli ainakin kaksi uutta harjoittelijaa. Samuli Edelmann ja Ilkka Heiskanen ilmestyivät kutakuinkin yhtä aikaa Boxing Centeriin. Heitä yhdisti paitsi se, että he olivat näyttelijöitä, niin molemmat olivat tekemässä elokuvaa, missä pääosan rooli olisi nyrkkeilijä, joten poikien piti oppia nyrkkeilemään tai ainakin näyttelemään nyrkkeilyä, sillä aikaa olisi vain pari kuukautta. Kundit treenasivat yhdessä ja tosi kovaa ja paljon. Oppivat niin paljon kuin on mahdollista näin lyhyellä ajalla.
Ilkka jäi leffansa jälkeen pois reeneistä, mutta Samulin jatkaessa pari vuotta ahkerasti harjoitellen ja melkoisen paljon oppienkin. Samuli oli todella mielyttävä ja sympaattinen nuorimies, jonka ura oli vasta lähdössä raketin lailla kohti korkeuksia, joissa atmosfääreissä Samuli tulee varmasti pysymäänkin äärettömän lahjakkaana ja monipuolisena taiteilijana. Ehdittiin kuitenkin kokea näiden parin vuoden aikanakin hyviä fiiliksiä niinä aikoina kun Samuli harjoitteli Boxing Centerissä ja monet pizzat syötiin Rivolissa mukavia jutellen. Muitakin näyttelijöitä kävi Centerin treeneissä ainakin muistan, Kristo Salmisen, Eppu Salmisen, Santeri Kinnusen, Niko Saarelan, Minna Turusen, Vesku Loirin tekemässä elokuvaa ja Vilppu Kiljuselle ja Antti Reinillekin opetin nyrkkeilyn alkeita. 30.7.1991 Iltalehti teki supersuuren jutun naisten kuntonyrkkeilystä, mainosaviisin tiedottaessa lööpissään, ”NYRKKEILY ON TYTTÖJEN UUSI VILLITYS, IHANAA”! Kannessa kuva ja teksti HELSINGIN NYRKKEILEVÄT LADYT. Iltalehden aukeamman jutussa oli kuvia harjoituksista ja haastatteluita, joita antoivat mm. valtiontieteiden ylioppilas Anna ” The Blond” Lankinen, osastosihteeri Minna Laine ja muutama muu tyttö. Näkyvä juttu taas kuntonyrkkeilystä huippu positiivisessa hengessä. Syyskuussa Citylehti valitsi perinteellisessä Kaupungin Paras numerossaan kuntonyrkkeilyn parhaaksi uudeksi kuntoilulajiksi ja Boxing Centerin sen esiintuojaksi! OlinCitylehden juhlaillassa muutama aktiivinen harjoittelija mukanani noutamassa tästä asiasta saamaani tunnustusta ja kunniakirjaani. Esittelin siellä mukana olleet gladiaattorit, Ludmil Atanassov, Kyösti Kurkela, Kari Seppä, Juhani Brodkin, Magnus Löfving ja Sami Liljeblad ja näin jaettu ilo oli paras ilo! Uusi Suomi 18.10.1991 teki sunnuntai numerossaan myös suuren jutun salistani mainostaen lehteä, ”Anna The Blond harjoittelee Harri Piitulaisen salilla” Lehden kannessa oli teksi. ”Naisnyrkkeilyssä tihkuu hiki, ei erotiikka”. Aukeammalla kuvia joissa The Blond lyö mun pitämiin pistehanskoihin sekä säkkiä ja palloja. Nukkemainen Anna on kuvissa tosi hyvännäköinen, hiestä ei tietoakaan, mutta sexiä ja erotiikkaa, kyllä! Anna on nykyisin kahden lapsen äiti ja naimisissa myös Centerissä harjoitelleen ruotsalaisen teatterin ohjaajan ja näyttelijän Marcus Grothin kanssa. Ja kuin lisänä tähän naisten tyylilehti Gloria teki myös suuren jutun kansikuvineen kuntonyrkkeilystä, jossa kannessa ja kuvissa harjoitteli kuvankaunis Satu Lehto uskomattoman seksikkäissä ja kauniissa kuvissa. Jutun otsikkona oli KIINTEYDEN KENTILLÄ ja tekstin juttuun teki suurella asiantuntemuksella ja ammattitaidolla tyylikäs toimittaja Kristiina Raitala. Ja lisää tuli kuin tuutista. Kotilääkäri julkaisi suuren kansikuvajutun jossa toteutettiin helsinkiläisen somistajan Anne Neuvosen lukijan toivepäivää, hänen päästessä mukaan superladyjen harjoituksiin. Antti Heikkilää haastateltiin kuntonyrkkeilyn terveyttä hoitavasta puolesta, harjoittelijat puolestaan kertoivat kokemuksistaan harjoituksista. Vieraana ollut Anne Neuvonen nautti kaikesta sydämestään tutustumisesta kuntonyrkkeilyyn superladyjen seurassa.
Tämän erinomaisen jutun teki Eija Mäkinen ja mukana silloin olivat seuraavat ladyt, Päivi Visuri, Jutta Laine, Hilkka Bjurström, Leena Välikangas ja Marjut Nordström. Ilta-Sanomat teki äidistäni jutun otsikolla, ”TERÄSKUNTO EI KATSO IKÄÄ”. Apulehti teki jutun säkenöivästä Kati Helannosta, jossa Kati kertoi saavansa nyrkkeilystä hyvän mielen. Joka tapauksessa vuosi 1991 oli ollut huolimatta tunteesta, ensi viikolla kaadun, omalla tavallaan loistelias, kuntonyrkkeily saannut jättiannoksen tuon ajan julkisuutta ja lajin tunnettavuus puheenaiheena oli puhutuimpia asioita kuntourheilusta puhuttaessa urheilupiireissä ja sitä alettiin ajatella jo vakavasti muuallakin. Yksi erittäin huono asia tässä vuodessa oli ja vaivasi mieltäni, liian paljon töissä, liian vähän kotona. Sitten alkoikin taas suunnittelu Night of The Gladiators galaillasta No 2. Paikaksi tällä kertaa varasimme Boxing Centerin vastapäätä olevan Hotelli Lordin upean salin parvekkeineen. Menun suunnittelua, mainoslehtisten painatus kirjapainossa ja illan markkinointia tuttua puuhaa ennen iltaa. Illasliskortteja meni taas yhdessä hujauksessa 178 kappaletta. Jype sopi esiintyjät. Ajatelkaa, Aira Samulinin tanssiryhmä, Maestro Tapani Kansa, nuorten megasuosikki Samuli Edelmann ja sitten oli myös yllätysnumero, josta en tässä vaiheessa tiennyt mitään. 9.2.1992 ilta Lordissa oli kertakaikkisen upea, tunnelma sähköisen väreilevä ja ne tytöt ja ne kundit, jälleen kuin Hollywoodin galailta olisi menossa.
Tapani Kansa, ystäväni ja Maestro of Estrady, esiintyi kuin Las Vegasissa, tupakka toisessa kädessä rennosti jutellen, kertoen jotain mustakin, laulaen suoraan jokaisen sydämiin. Oli sellaista herkkua, että Las Vegas asiantuntija Jyrki Hämäläinen muistelee vielä tänä päivänäkin tätä hienoa karismaattista esitystä ja myös minä ja kaikki paikalla olleet. Muistan kuinka Samulin kaveri Kyösti Kurkela sanoi Tapsan esityksen jälkeen Samulille, ”nyt ollaan raskaassa sarjassa. Myös Samuli esiintyi valloittavasti bändinsä kanssa haltioituneille Boxing Centeriläisille ja niinkuin varmasti jokainen tunnustaa, Samuli kuuluu myös raskaaseen sarjaan, enkä tarkoita tällä Samulin painoa, josta viime vuosina on ollut juttua. Niin, se yllätysnumero. Se oli makee juttu. Boxing Centerissä treenaavat tytöt olivat muodostaneet tanssiryhmän, kuin suoraan Brodwaylta, asut ja vartalot, huh, niitä ei voi sanoin kuvata ja kun kaikki tytöt, joista jokainen oli tosi kliffoja giltsejä (kivoja tyttöjä) teki gutaa tsikaa ku ne joras (teki hyvää katsoa heidän tanssimistaan), Sorry tää Stadin slangi, mut ollaan mun lapsuuden kulmilla ja tää mestakin oli silloin Poli, kun kävin täällä joraamassa. Niin haluan esitellä teille tanssiryhmän nimeltä JAZZ-COCTAILS, Jane Bondare-Nikulin, Tella Rossi-Kokko, Kati Helanto, Anne Pennanen, Elise Helenius ja Kirsi Lindroth! Olipa taas unohtumaton ilta tai voiko nyrkkeilijä sanoa niin? Itse asiassa Boxing Centerissä oli ollut niin paljon säpinää ja tapahtumia, illanviettoja, erilaisten firmojen ja yhdistysten vierailuja viimeisen vuoden aikana että oli lupa odottaa säpinän jatkuvankin. Säpinä jatkui Ari Viskarin vierailtua Suomen aamu TV:n kanssa. Lähetyksessä kerrottiin kuntonyrkkeilyn jo syrjäyttäneen aerobicin ja osoittautuneen hyväksi liikunta muodoksi ja muodiksi. Aamu TV:ssä harjoittelivat silloin energinen, iloinen ja innostunut naisenergiaa rönsyilevät, Anne Pennanen, Jane Bondare-Nikulin, Tella Rossi-Kokko, Kati Helanto, Elise Helenius, Satu Lehto, Sari Halonen, Maria Träskelin ja Anne Väisänen ja lähes kaikki tytöt haastateltiin ja se ilo mikä pulppusi niissä treeneissä hien valuessa heidän sievillä kasvoillaan, niin se oli sitä, mitä mä tältä hommalta kaikesta eniten halusin, antaa hyviä, iloisia fiiliksiä, saada ihmiset nauttimaan boxingista. Kun tänään katsoin tämän pätkän ihan vain muistin virkistämiseksi, ei, ei, ei se vielä ole alkanut, kunhan varmistin vain että muistan oikein. Ja muistin täysin oikein, jos joku epäilee sitä, näytän sen mielelläni, koska siinä kiteytyy mitä Boxing Center merkitsi mulle! Ruotsalainen TV SPORT teki hienon ruotsinkielisen ohjelman, jossa onneksi oli suomenkielinen tekstitys, muutenhan en olisi ymmärtänyt paljonkaan, kolmen tytön kuntonyrkkeilyharrastuksesta pitkine haastatteluineen ja kuvasi monipuolisesti harjoituksia. Ihanat tytöt ohjelmassa olivat Anna The Blond Lankinen, Kati Helanto sekä näyttelijä Minna Turunen. Entinen euroopan huippunyrkkeilijä Erik Nikkinen piti pistehanskoja Annalle ja harvoin on ollut Ekin ilme nyrkkeilykehässä niin mairea. Tämänkin voi tarkistaa nauhalta.
Kun TV:n Hyvät Herrat ohjelma vieraili Boxing Centerissä, joka oli siihen aikaan lienee katsotuin TV ohjelma, katsoisin saavuttaneeni huipun kuntonyrkkeilyn markkinoinnissani. Silloin siinä ohjelmassa pidin pistehanskoja Kauppaneuvos Paukulle, huippukuntoinen, säkenöivä Minna Laine otteli harjoitusottelun Tollon kanssa ja kun herrat Paukku ja Tollo kohtasivat toisensa päättyi ottelu kauppaneuvos Paukun tyrmäys voittoon Tollosta. Ilmestyi Boxing Centerin ensimmäinen oma lehti nimeltään 3 Minuuttia. Kannessa isäni kehässä ukulen kanssa. Tekijöinä Centeriläiset Reijo Vahtokari ja Magnus ”Black Panther” Löfving. Kundit teki ainutlaatuisen työn rakkaudesta Boxing Centeriin ja ihmisiin jotka siellä treenasivat, se oli oikeastaan pieni kertomus, syntymisestä, elämästä, ihmisistä siellä. Upeasti tehty, mutta tässä olivatkin ammattilaiset asialla. Oikeastaan tässä oli myös tarina siitä kuinka markkinoitiin kuntonyrkkeily Suomeen. Tämän jälkeen kaikki kynnelle kykenevät ryntäsivät tälle katetulle pöydälle syömään sen antimia. Taisin olla aika hyvä kokki, vai mitä? Tosin sain tämän jälkeen käytännössä potkut tästä ja kaikesta muustakin bisneksestä!

VIIMEINEN ERÄ BOXING CENTERISSÄ

Yhtenä päivänä keväällä 1993 multa kysyttiin, mitä sanoisin, jos saisivat Punaisen Ristin rakentamaan tilat ja he investoisivat nyrkkeilyvälineet kehän + muut tarvikkeet. 400 neliömetriä. Saunat tytöille ja pojille, isot hyvin ilmastoidut pukuhuoneet, he hoitaisivat markkinoinnin. Levitettäisiin Boxing Center muihinkin kaupunkeihin. He olivat laskeneet, suuria summia, mullekin tuleva prosenttiosuus vaikutti suurelta, tarpeeksi suurelta, jotta voisin selviytyä veloistani. Olisiko se mahdollista? No, mulla ei oikeastaan ollut valinnanvaraakaan. Lopputarkastus oli jäännyt rakennushommissa tekemättä, olin juuri saannut ilmoituksen, varauloskäytävä oli rakentamatta, se olisi rakennettava välittömästi ja maksaisi parin saadun tarjouksen mukaan 200000:-! Ei mitään mahdollisuuksia. Lopetin Lönkan Harri Piitulainen Boxing Centerin toukokuussa 1993, hirveä velkataakka niskassani. Se oli mitä tästä hommasta jäi näiden vuosien hurjan tsempin jälkeen jäljelle. Mielessä kuitenkin pieni orastava toivonkipinä, että jos sittenkin. Tämäkin sitten kyllä katosi, kun uusi Boxing Center, luxus sali alkoi olla valmiina ja Antti Örhling pyysi käymään toimistossaan. Hänellä oli paperi valmiina, jossa niinkuin hän minulle ystävällisesti selitti, siirrän Boxing Centerin nimen käyttöoikeudet hänen yritykselleen, tämä varmistaisi jos teen konkurssin, niin Boxing Center jatkaisi toimintaa ja voisin olla töissä siellä.
Samassa sopimuksessa määriteltiin provisio mitä nyt tästä työstä saisin. Oikeastaan tässä se nyt sitten oli, todellisuudessa mulla ei enään ollut enään mitään Boxing Centeriä, vain siitä kertyneet velat. Yritin joka tapauksessa loppuun saakka kaikkeni, tämän kahden vuoden loppupainajaisessani.
Ruoholahdenkatu 10:ssä uuden Boxing Centerin avajaiset olivat 17.8.1993 ja uskon, että nämä olivat kyllä viimeiset avajaiset tässä elämässä. Pidin puheen kehässä isäni suuri kuva Lönkalta seurassani, kerroin kuinka mulla oli viisi vuotta sitten ollut UNELMA, UNELMA siitä että ihmiset alkaisivat harrastamaan kuntonyrkkeilyä, kerron että elämässäni on ollut jaksoja jolloin olen pennittömänä ja yksinäisenä kävellyt stadin katuja. Asiaan kuuluvat esittelyt kehässä ja tervetuloa toivotukset läsnäoleville. Lehdistön ottaessa taas kerran kuvia paikalla olevista tunnetuista, tunsin itseni lähinnä sirkuksen klovniksi. Sirkus pyörikin rutiinilla parin vuoden ajan. Uusi Boxing Centerin lehti 3 Minuuttia ilmestyi juttuineen, oli TV juttuja, oli lehtihaastatteluja, oli paljon treenaajia, tunnettuja ja tuntemattomia, tapahtumia, ihmisiä, nyrkkeilyliiton jo pois mennyt puheenjohtaja Leo Jokela, Heikki Kähön avustuksella kävi luovuttamassa mulle kunniakirjan nyrkkeilyn hyväksi tehdystä PR työstä. Päällisin puolin kaikki näytti hyvältä, luxus sali, julkisuutta lehdissä ja TV:ssä.
Todellisuus vain oli paljon raaempi, olin lyöty ottamaan lukua, itse asiassa jo monta kertaa näiden vuosien aikana, vain nyrkkeilijän hulluus, kun tulee turpaan, mutta ei halua antaa periksi, piti mua pystyssä, kunnes SYP lopullisesti ratkaisi ottelun puolestani antaen 4 päivää aikaa suorittaa velkani.
Ottelu oli ohi! Vain tappiot jäivät laskettaviksi. On vaikea tuntea voittaneensa näissä otteluissa mitään. Nyrkkeilyssä jää sentään voimaan lista, VOITETUT, TASAPELIT, HÄVIÖT! En halua mässäillä sillä tuskalla, sillä kuinka epäkelpoiseksi ihmiseksi sitä voi tuntea itsensä tälläisen jälkeen.
Alkoi kolmas elämä. Ensin oli nyrkkeily, toinen oli bisnes, kolmatta en tiedä vielä, opettelen vasta elämään! Tiedän, että jäi monia Centeriläisiä ja tarinoita kertomatta, joitakin lehti ja TV juttuja väliin, joitakin kuuluisuuksia mainitsematta, se ei ollut tahallista, meni vaan niin kovaa kun kirjoittelin tätä päivä päivältä eteenpäin eläen öisin taas unissani niitä iloja ja tuskia mitä nämä asiat ovat olleet ja kun teet asiaa suorassa pötkössä ajaen tunteiden vuoristorataa, niin jotain jää aina muistamatta ja kun vielä oot entinen nyrkkeilijä!

UUSI ELÄMÄ, UUDEN ELÄMÄN ALKU, JOULUENKELI

15.12.1995 toinen Murun ja mun lapsista, Jessica, jouluenkeli syntyi. Synnytys oli hyvin samanlainen kuin Jerrinkin kanssa. Jessican syntyessä kysyi hoitaja, ”ettekö kysy onko tyttö vai poika”? Olin jälleen yhtä yllättynyt tästä elämän suurimmasta ihmeestä. Seuraavana päivänä vein Jerrin katsomaan pikkusiskoaan, Jerri oli ostanut monta pehmolelua ja on siitä päivästä alkaen rakastanut siskoaan ja kauan ei mennyt, kun pikkusisko veljeään. On yksi ihannimmista asioista, kun katson noita kahta ja näen rakkautta, katson kuinka samanlaisia he ovat ruskeine silmineen. Voi luoja tätä elämää, niin paljon hyvää, niin paljon pahaa, paljon onnistumisia, paljon epäonnistumisia. Kun koitan itse arvioida itseäni tänään, en pysty siihen, viimeiset viisi vuotta ovat olleet taloudellisesti vaikeat, henkisesti koettelevat, nöyryyttävät, mutta olen ollut onnellinen, Muru, Jessica ja Jerri, todellisuuteni, rakkauteni! Velkajärjestely minkä sain ja jossa olen viimeiset viisi vuotta ollut, on ollut helpotus, että taakka joka muistuttaa mua joka hetki tästä tappiostani, siitä on vaikea päästä eroon. Ehkä se nyrkkeilijöiden muistinmenetys voisi auttaa!
PS. Tiedätsä mikä on parasta? Kun istun esimerkiksi Haukilahden rannassa, aurinko paistaa, lämmittää ruhjottua sisintäni, kuuntelen ELVISTÄ, BEATLESIA, termari kahvia ja vaikka tuore patonki vierelläni, istun ihan meren äärellä, katson ympärilleni, RAUHAA.....Ajattelen, hyvä kun olen vielä olemassa, olen onnellinen, Murusta, Jessicasta, Jerristä, vielä muutamasta olemassa olevasta ystävästäni, ajattelen hymähtäen, OLEN OLLUT KUIN ASEMAN AULA, JONKA LÄPI OVAT KÄVELLEET TUHANNET IHMISET, KATSONEET YMPÄRILLEEN, VIIVÄHTÄNEET HETKEN, JATKAEN SITTEN MATKAA MUUALLE!

HARRI PIITULAINEN STORYN LOPPUEPILOGIA!

Olin Boxing Centerin loppumisen jälkeen pudonnut tosi syvään ja mustaan kuiluun, valoa siihen toivat Muru, Jessica ja Jerri. Ex-nyrkkeilijänä yritin tietysti olla niinkuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, mutta on tunnustettava, että ”iskut” jotka tästä yrityksestäni ja sen epäonnistumisesta sain, tuntuivat. Aivan kuin aikoinaan John H. Straceyn iskut Lontoossa 1970, jotka murskasivat unelmani nyrkkeilijänä miljooniksi pirstaleiksi. Itsetuntoni ja mieleni oli jälleen kertaalleen pirstaleina, tunsin lopullisen epäonnistumisen ihmisenä toteutuneen, vastoin tahtoani, vastoin unelmiani! Kaikesta huolimatta tunnen, että elämässä on kuitenkin valtava arvonsa ja suuruutensa, rakastan sitä, voisinpa nauttia siitä ikuisesti.

TULOSSA KESÄ 2001 JA MATKA SISIMPÄÄNI !

Herään aamuun kuulessani ihanan Jessica tyttöni äänen olohuoneen puolelta. Kello on puoli kahdeksan. Eilen oli taas viimeinen päivä yhtä ”hanttiduunia” tehtyäni, Kalajärven koulun puolipäiväisenä vahtimestarina. Edessäni olisi taas duunin etsintä, mistä jonkun markan saisi. Se taas saa mieleeni nousemaan kysymyksen, mitä nyt, miten jatkaa tästä, miten saada elämä hallintaan? Tarkoitan tällä lähinnä työllistymis tilannettani, kokemiani negatiivisiä kokemuksia yrittäjänä. Pystyisinkö vielä tässä iässä kääntämään menneisyyteni positiiviseen tulevaisuuteen? Pystyisinkö löytämään arvostusta, kunnioitusta, ymmärtämystä, edes hitusen ihmisarvoa? Edellähän kerroinkin hurjaa vauhtia kiitävästä elämänjunasta, jossa mitä erillaisemmat matkustajat nousevat junaan ja jäävät taas jollakin asemalla pois, junan vain kiitäessä eteenpäin. Nyt tunnen, että matkustan lähinnä resiinalla, eikä kyytiin tahdo kukaan. Nousen ylös ja menen olohuoneen puolelle Jessican luokse.
Katsotaan yhdessä aamun lastenohjelmia, Jessica istuu sylissäni, yksi elämäni suuria ja kauneimpia asioita, pieni suloinen tyttöni istuu isin sylissä. Tiedän, että kohta hän pyytää, ”isi, mee laittamaan aamupalaa”! Näin yleensä meillä viikonloppuisin, Muru nukkuu vielä vähän aikaa ja Jerri kauan.
Kun TV:stä alkaa Folke Westin matkaohjelma haluan katsoa sen ja haaveilla, että vielä joskus taas päästäisiin etelän aurinkoon ja lämpimään. Ohjelmissa on aika usein paikkoja, joissa ollaan Murun kanssa käyty. Onnellisia ja ihania matkoja. Kelaan hiukan itsekseni hymähdellen ja ajatellen, eihän tätä voi oikein ääneen kertoakkaan, sitä, etteihän mulla olisi loppujenlopuksi oikeastaan koskaan ollut, jos oikein järkevästi olisin ajatellut, varaa niihin matkoihin. Mutta uskoin kuitenkin aina tekeväni sitten myöhemmin rahat niihin, kun Visa, Diners ym. laskut tulevat maksuun.
Ja on myös näin ajatuksissani tunnustettava, kyllä ne oli niiden elämyksien ja fiiliksien arvoisia ja tunnen ne vieläkin hyvinä tunteina, joka hiipii sisälleni kun katson niiden reissujen kuvia. Huolimatta tämän hetken tilanteestani olen kyllä vahvasti sitä mieltä, tietenkin vain näin ajatuksissani, että elä nyt ja nauti, jos sinulla on siihen elämässäsi mahdollisuus, voi olla, että myöhemmin se hetki ei enään koskaan tule. En ole kuullut kenelläkään olevan elämän takuupaperia, joka takaisi sata prosenttisen varmasti, että esimerkiksi 10-15 vuoden kuluttua olet hengissä, olet terve, olet onnellinen, olet rakastunut, olet menestynyt, kun kumminkin suurimmaksi osaksi elämää muodostuu kuitenkin taistelu leivästä, menestyksestä ja jos sitä sinulle Luoja suo, niin osan sen tuomista paineista joudut kantamaan hartioillasi. Parisuhteissa eletään monenlaisia jaksoja, eikä aina sitä aurinkoisinta puolta. Eli kun tulee vastaasi hetki, tuntea, kokea, aistia elämää, niiden sykähdyttäviä tunteita, kuten rakkaus, onnellisuus, onnistumisen lähes humalluttava tunne, niin nauti, nauti nyt, niin voit tuntea jos Luoja senkin sinulle suo, niitä tunteita myöhemminkin, kun olet yksin ja yksinäinen, vaikka olisit kaiken muun menettänyt, niin ne ovat sinun, sinun omaa elettyä elämääsi. Voit silloin maistella sitä ja tuntea kuinka on tässä elämässä ollut hyvätkin hetkensä ja mikä loppujen lopuksi estää, etteikö niitä tulisi vielä lisääkin. Ota elämä vastaan sellaisena kuin se sinulle avautuu, niine mahdollisuuksine kuin se sinulle aukeaa ja tee siitä oma seikkailusi, löytöretkesi, etsi itsestäsi mitä sinun sisälläsi on, nauti, nauti niistä hetkistä jos ja kun niitä tarjotaan, sataprosenttista elämää ei ole olemassakaan!
Maanantai-aamupäivänä istun Matinkylän rannassa yhden pienen ja vanhan puurakennuksen seinustalla, lankkuistuimella, selkäni nojaten talon seinään. Aurinko paistaa, lokkien ja variksien äänet täyttävät välillä hiljaisuuden niinkuin myös vaimeana kuuluvat autojen äänet, välillä ylitseni lentävien lentokoneiden hiljainen jyrinä tunkeutuu ilmoille rikkoen luonnon omia ääniä, sitten taas ihana hiljainen hetki, vain lintujen ääniä, kevättä on nyt ilmassa. Toisaalta tuntuu äärettömän hyvälle, taidan olla etuoikeutettu, saada nauttia tälläisestä hetkestä, toisaalta mieleni täyttää ahdistus, mistä löytäisin taas duunia ja saisi vähän rahaa tähän pieneen elämääni ja sen menoihin. Tunnen itseni musertavan heikoksi ja saamattomaksi tämän asian edessä. Soitin taas tänään Helsingin Työvoimapalveluun ja kysyin olisiko nyt mitään hommia. Ei löytynyt nyt mitään, mutta lupasivat soitella jos jotain ilmenee.
Toisaalta oli hyvä ettei löytynyt, en olisikaan ollut kovin innostunut jatkamaan niitä koulujen vahtimestari hommia ja se olisi sitäpaitsi viennyt pois pakon yrittää kehitellä ja löytää jotain parempaa, jos se nyt yleensä on mun kohdalla vielä mahdollista. Tässä nyt sitten ollaan näiden ajatuksieni kanssa ja aioin siirtää ne mielestäni ainakin tunnin ajaksi, keskittyen aurinkoon, vapauttaa mieleni ahdistuksesta sekä toivottomuudesta, sillä ne fiilikset palautuvat valitettavan helposti takaisin, kun lähden tästä auringosta.

EN PYSTY PYSÄYTTÄMÄÄN AJAN KULKUA, MUTTA VOIN NAUTTIA SEN OHI KIITÄVISTÄ HETKISTÄ!

Seuraavana päivänä yritin löytää työtä. Kävin Firabeli Oy:ssä täyttämässä työnhaku kaavakkeen ja törmäsin nihkeään byrokraattiseen välinpitämättömyyteen. Työnhaku anomus on kuulemma voimassa neljä kuukautta. En odota tästä paljonkaan, mutta menee työnhaku yrityksenä muiden joukossa. Kevättä on taas ilmassa ja päätän kävellä Kalliosta Kauppatorille, Snellmannin kahviteltalle juomaan kahvin sekä syömään lihiksen. Snellmannin kahviteltta on paikka, missä olen jo pikkupoikana käynnyt ensimmäiset kerrat isäni mukana, silloin kun sitä hoiti Anjan äiti. Sieltä kävelin rantoja pitkin Kaivopuistoon Cafe Ursulaan, jossa olen myös käynnyt jo pikkupojasta asti. Silloin kun siinä oli vain se pyöreä kahvila ja pöytiin tarjoilu ja sieltä sai lämpimiä voileipiä sekä tanskalaisia viinereitä. Ihanaa, aurinko paistaa. Cafe Ursulassa on paljon väkeä, parhaat paikat varattuina. Tapaan siellä kreikkalaisen Christoksen, vaihdetaan muutama sana ja jatkan matkaa edelleenkin rantoja pitkin kohti Hietalahtea, siitä Ruoholahden bussipysäkille ja bussilla takaisin Matinkylään. Tunnen olevani taas tänään kuin umpiossa olisin, eikä ovea löydy, mutta ei auta, täytyy taas yrittää selvitä tämä päivä. Muru jäi ylitöihin ja minä hain Jessica tyttöni päivähoidosta ja vietin illan ihanan pikku prinsessani kanssa.
Seuraavanakin päivänä lähdin jälleen stadiin vähän kävelemään ja haistelemaan kaupungin tunnelmia. Samassa bussissa kaupunkiin matkalla olivat myös Jari Samulin ja Ruben Stiller, äijät joita näen usein Haukilahden rannassa kesäisin. Tervehdimme toisiamme ja kehoitan äijiä olemaan valppaina, kesä lähestyy ja rannassa taas nähdään. Aurinko ei paista ihan täydeltä terältään tänään ja tuulikin on hiukan kylmä. Lokkien kirkaisut, luonnon kauneus, tuulen humina kuitenkin lumoaa mut ja jään istumaan käveltyäni Kaivopuistoon Särkänlinnan edustalle, puupenkille. Tutkailen vähän fiiliksiäni, syrjäytynyt yhteiskunnasta, työelämästä, ei oikeastaan kannata miettiä enempää, tuntuu kuin joku helvetin muuri olisi edessäni enkä jaksa nyt sitä ylittää. Joku sisälläni häpeää itseäni, tilannettani, sitä etten ole mitään, vain menneisyys olemassa, missä on tulevaisuuteni? Samana iltapäivänä Jype soittaa, ”haen sut syömään illalla”. Kokkaillessani Jerrille ruokaa huomaan ajattelevani, rakastan niin lapsiani, pystyisinpä ja voisinpa olla parempi, menestyvämpi ja rahakkaampi isä. Hain suloisen ruskeasilmäni Jessican hoidosta ja vein hänet Anne-siskoni hyvään hoitoon, laittavat kuulemma rairuohon kasvamaan pääsiäiseksi. Muru on vielä ylitöissään. Jypen haettua mut mentiin legendaariseen Salveen syömään maineikkaat silakkapihvit samalla jutustellen mukavia. Palasin bussilla kotiin ja hain Jessican Annelta laittaen pikku prinsessani nukkumaan. Katsoin TV:stä kuinka Arsenal voitti mestareiden liigan matsissa Valencian ja totesin, taas oli päivä eletty ja vähän turhaankin murehdittu tulevia, olisi syytä muistaa, elämässä on kaksi huoletonta päivää, eilinen ja huominen.
Seuraavan päivän aamuna aamukahvillani mietiskellessäni onkohan päivällä mitään tarjottavissa mulle kun kännykkäni pirahtaa soimaan ja Antti Heikkilä soittaa ja kertoo sen kirjaprojektin kyllä kehittyvän eteenpäin. Niin, täytyy tässä kertoa, että mulla on tulossa kirja, olin kirjoittanut sen mun nyrkkeily vuosistani jo 1978-1980 ja laittanut sen pöytälaatikkoon, kun silloin sitä pyytänyt kustantaja oli sen valmistuttua halunnut siihen lisää naisjuttuja, vaikkei siinä kuitenkaan jäänyt epäselväksi etteikö naisia olisi myös ollut. No nyt kuitenkin kävi niin, kun olimme iltaa viettämässä marraskuussa 2000 Dean Martin Boozingin merkeissä ja pöydässä istuivat Maarit ja Antti Heikkilä, jotka kertoivat perustaneensa kirjakustantamon ja Antin sanoessa, ”Harri, sun täytyisi kirjoittaa kirja elämästäsi”, menin sanomaan, ”mulla on jo yksi pöytälaatikossani” ja kerroin miksi. Antti halusi lukea sen ja nyt olemme taas tässä päivässä takaisin ja musta on tulossa kirjailija, sanoisin kuitenkin, pöytälaatikkokirjailija. Antti sanoi että nyt voi tuntua hiukan pitkästyttävältä, mutta he ovat tekemässä korjauksia tekstiin ja saavat sen pian valmiiksi, sitten aloitetaan katsomaan kuvia siihen kirjaan, niitä tulee runsaasti aikakauden kuvaajina. Antti kertoi myös että he tykkäävät paljon siinä olevasta tekstistä ja tunnelmista minkä kirja luo. Syksyllä Elo-Syyskuun vaihteessa aloitetaan markkinoimaan kirjaa.
Antin mielestä urheilukirjoja tulee niin harvoin markkinoille ja kun teksti on vielä urheilijan omaa käsialaa, kyllä pitäisi kiinnostaa. Jype soitti, on tänään Hytösen ohjelmassa.
Parin päivän päästä tapahtui taas pieni henkinen putoaminen, masennus koitti vallata mieleni. Ajoin Haukilahden rannalle vähäksi aikaa istumaan ja laittamaan tunteitani paperille. Miten voikin kaikki tuntua niin toivottomalta ja raskaalta. Miten selvitä tästä taas ylös? Tuntuu tosi vaikealta, tuskaa, huolta, epätoivoa. Haluaisin olla parempi, mutta kun en ole, niin on se saakelinmoista juuri nyt, tällä hetkellä.

OLENKO TODELLAKIN YLIJÄÄMÄ IHMINEN

Olen jälleen aamukahvilla Haukilahden Cafe Ukkohauessa, missä olen usein aloittanut päiväni milloin minkinlaisten ajatusteni kanssa. Ulkona sataa vettä, ei aurinkoa näkyvissä. Päätin soittaa Leijonajakeluun ja kysellä lehden jakeluhommia kesäksi. Ilokseni mulle kerrottiin että niitä löytyisi ja yrittävät löytää mulle sopivan jakoalueen sitä ennen. Hyvä, ainakin jotain työtä olisi siinä HS:n jakamisessa, jos vain fysiikkani kestää sen ja näin saisin ainakin aikaa viettää päiviä rannassa. Kunto nousisi ja painokin putoaisi kesän aikana. Olisin hyvässä trimmissä syksyllä, kun kirjani tulisi ulos. Seuraavana yönä näinkin painajaisia jakohommasta ja nukuin huonosti. Täytyy yrittää asennoitua iloisen positiivisesti tähän hommaan ja ajatella sen tuomaa mahdollisuutta viettää aurinkoisia päiviä rannassa odotellen samalla velkajärjestelyni loppumista ja kirjani valmistumista. On myös yritettävä torjua ajatus ylijäämä ihmisestä, joka ei oikein kelpaa mihinkään, muinaisajan turha gladiaattori, ei käyttöä nykypäivänä. Täytyy yrittää rakennella uutta parempaa imagoa, miten sen tekisin, ei aavistustakaan, mutta ehkä se vielä tästä tokenee ja elämä hymyilee muutakin kuin hampaattoman hymyä.
Pääsiäinen tuli ja meni, jonka vietin kotona päivien vilahtaessa ohitseni, niin etten ehtinyt ajatuksiani edes ylös kirjaamaan. Jotenkin sitä tälläisinä pyhinä putoaa entistä syvemmälle tähän ahdingon mereen, on vaikea nauttia siitä, kun arki on tulossa tyhjänä ja armottomana. Viikon alkupäivinä mua vaivasi tunne etten saa mistään kiinni. ei kukaan tunnu kaipaavan tai tarvitsevan minua. Taas leimasimella arvoton, olisi käyttöä. Ihmeellinen vaihe elämässäni, olen kuin turisti, ympärilläni paljon ihmisiä, mutta en tunne olevani samaa kansallisuutta. Mistä oikein löytäisin sen tien pään joka johtaisi mut johonkin? Tunnen nyt etsiväni voimakkaasti jotakin mitä voisin tehdä, en tiedä löydänkö paikkaa, tunnetta, että kuuluisin yleensä johonkin, olisin jotain. Tällä hetkellä tunnen itseni niin kovin irralliseksi ja ainoa ja voimakkain on tunne, että olen Jessican ja Jerrin isä, Murun mies, se on todellisuutta, se on selvyys, kaikki muu onkin sitten ilmassa leijumassa.

KUNTONYRKKEILY URANI VIIMEINEN ERÄ

Hain auton huollosta ja kävin salilla vetämässä boxingtreenit ja illalla kotiin tullessani oli Jessica ovella vastassa AC Milanin pelipaita päällään, suloinen kuin mikä. Käytiin yhdessä suihkussa suihkuttaen toisemme puhtaiksi, toivottavasti pystyn olemaan hyvä isä, vailinaisuudestani huolimatta. Olen jälleen Cafe Ukkohauessa aamukahvilla. Tässä onkin taas vierähtänyt monta päivää kun välinpitämättömyys pääsi yllättämään, putosin vajoten tuhansien ihmisten keskeltä omaan yksinäiseen ja syvään kohtalon mereen. Sieltä taas nousseena joudun kuitenkin toteamaan, ettei mitään ihmeellistä ja mullistavaa ole tapahtunut, vain elämää ei sen enempää. Loistavat sanat ja fiilinki Irwinin levyltä nousee mieleeni.
Sunnuntaina ajeltiin Kaivopuiston Cafe Ursulaan jätskille ja tapasin sattumalta kirjani kustantajat, eikö kuulostakkin hienolta, Maarit ja Antti Heikkilän, jotka tuntuivat edelleenkin olevan innoissaan tulevasta kirjastani ja uskoivat siitä tulevan hyvän ja kiinnostavan. Teksti korjauksineen olisi kohta valmis, soittavat sitten niin saan sen tarkistettavakseni. Sitten katsotaan kuvat mun albummeista jolla kirjaa väritetään aikakauden kuvilla. Antti suunnitteli että pidettäisiin kirjan julkistamistilaisuus syyskuun alkupäivinä. Makeeta, jotain säpinää pysähtyneeseen elämääni tiedossa, pidetään vain resiina liikkeellä vaikka välillä tuntuu veto pysähtyvän, niinkuin matkalla himaan pysähtyneisyys sai konkreettisen muodon, kun autoni pysähtyi Lauttasaaressa liikennevaloihin. Tää on köyhän elämää sanoin ja istuin vähän aikaa ihmetellen, mutta soitin kuitenkin siskon miehelle Timolle, joka tuli hinaamaan mut pois ihmisten edestä. Taitaisin olla itsekin hinauksen tarpeessa, missähän sellainen ihmishinauspalvelu toimisi?
Maanantaina sain hoidettua taas auton kuntoon, hain Jessican hoidosta ja kävin ruskiksella vetämässä treenit, viimeinen kerta, olisikohan totaallinen loppu mun kuntonyrkkeily jutulleni? Olihan siinäkin omat suuret hetkensä, mistä jo edellä kerroinkin. Tänään olen liikkuessani tavannut taas ihmisiä menneisyyden menestyksien päiviltä. Kaksikin hienoa herrasmiestä, toisen Kauppatorilla ja toisen Espalla kävellessäni. Kumpaisenkin ystävällisesti tiedustellen mitä nykyisin touhuan ja kertoen käynneensä ruokapaikassani Anita&Harrissa syömässä hyviä pihvejä aikoinaan. Kuinka aika rientääkään, siitähän on jo ainakin 25 vuotta, miettii mies Kauppatorilla. Niinpä, kun usein ajatellaan ettei menneitä pidä märehtiä, mutta kun katsoo näin pitkältäkin elämää taaksepäin ja voi nähdä sen positiivisuuden, niin eiköhän sen positiivisuuden voi siirtää tulevaisuuteenkin ja uskoa siihen. Mulla ei ainakaan muuta olekkaan mihin uskoa. Tapaan myös Uffen Mikonkadulla. Uffe oli Boxing Centerin ahkerimpia treenajia. Muistan niihin aikoihin Uffen menneen naimisiin ja saivat lapsia ja kaikki oli hyvin ja onnellista. Nyt kysyessäni, miten perhe voi? Vastasi Uffe, ne tavalliset kuviot, olen eronnut. Voi hurja, mikä tätä elämää vaivaa, miksi niin paljon surua, niin paljon epäonnistumisia avioliitoissa, ajattelin taas Irwinin laulun sanoja, vain elämää ei sen enempää!
Olen viennyt jälleen ihanan ruskeasilmäni Jessican hoitoon ja vappuilmapallo piti maksaa. Jouduin kysymään Murulta olisiko antaa ilmapallo rahaa. On pirullista että joutuu pyytämään rahaa tälläisiin pikkuasioihin kuin ilmapallo, tulee mieleen jos olisin niinkuin ilmapallo, niin pieni pistos siihen neulankärjellä ja poks, se olisi siinä. Loppujen lopuksi mulle itselleni ei sillä olisi väliä jos olisin yksin, olen varmasti saannut elämältä oman heliumannokseni, mutta Jerri, Jessica ja Muru, kolme tärkeätä asiaa joiden takia olisi sitä poksahdusta vielä vältettävä, yritettävä löytää vielä yksi heliumannos joka täyttäisi tämän ilmapallon vielä täyteen. En nyt enään välittäisi karata korkeuksiin, kohan jossakin ryppäässä olisi mukana myytävänä. Voi olla, että olen jo niin vanha ilmapallo ihan niinkuin ennenvanhaan oleva punainen teekkaripallo, jollaisen ostin Ranen Vapulle vappuna, kun Rane aina protestoi, ettei ole mitään järkeä ostaa tuollaisia turhuuksia joka parissa päivässä on kuitenkin ohi. Sellainen kai minäkin olen ollut, hetken ilo ja riemu, sitten ilmat vuotaneet pois ja ryppyiset kuoret jäljellä. Kun vielä tarkemmin ajattelen tätä asiaa ja näen nykyiset hienot ilmapallot, ei taida olla mulla mahdollisuuksia käydä kaupaksi.
Ulkona on tänään harmaa ja sateinen päivä. Odotan että joku jostakin soittaisi ja tarjoaisi jotain työtä, joka pelastaisi mut siltä Hesarin jakohommasta. Koska mua huolestuttaa se yöherääminen, miten aika huonoksi mennyt fysiikkani kestäisi sen ja tyrä, joka on vaivannut jo muutaman vuoden. Olen sitä leikkausta siirtänyt jo kaksi-kolme kertaa, silloin kun olin menossa, niin mua ei huolittu, koska verenpaineeni oli jossakin hälytyslukemissa. Pelästyksissäni laihdutin silloin viiden kuukauden aikana ja söin terveellisesti, minkä ansiosta painoni putosi 25 kiloa ja taas olen unohtanut sen ja pari vuotta on taas painoni noussut ja epäterveellinen ruokailu sekä mässyttely palautunut, pitäisi tähänkin löytää taas päättäväisyyttä ja voimaa hoitaa itseni kuntoon, sillä olishan se komeata olla kirjan julkistamistilaisuudessa hoikka ja ruskea, Slimmy Harry, ehkä näin pääsisin näiden tämän päivän ilmapallojen joukossa edes vähän parempaan asemaan, voisin oikeastaan jo kuulla kuinka joku sanoo, ”kato, aika hyvin säilynyt vanhanajan ilmapallo, mut mä haluan kuitenkin ton Pokemon pallon”! Oikeastaan luulen tämän asetelman olevan mun kirjanikin suhteen, mutta toivottavasti olen väärässä, siilä muuten kustantajani pettyisivät.

ELÄMÄSSÄ ON KAKSI HUOLETONTA PÄIVÄÄ, EILINEN JA HUOMINEN

Aamulla taas istuessani Ukkohauessa aamukahvilla mietiskellen syntyjä syviä, muunmuassa sitä jakohommaa aikaisine nousuinee, kuinka se tulee rassaamaan mua ja kun sieltä ei ole kuulunutkaan mitään, onko niitä hommia tulossakaan. Puhelimeni soi kesken ajatuksieni, Firabeli Oy:stä kysellään olisinko kiinnostunut autonkuljettajan hommista. Yksi rakennusyhtiö etsii pakettiauton kuljettajaa jakamaan tavaraa rakennustyömaille. Vau, elämä hymyilee, sanon OK. Mies Firabelista lupaa soi-tella vielä tänään uudelleen ja kertoo duunin alkavan 3.5! Vihdoinkin, tunnun kelpaavan johonkin. Suunnitelmani kesän auringonotosta ja rantaelämästä on kyllä valumassa pahasti ohitseni, mutta pakko joustaa. Nautitaan sitten viikonloput mahdollisuuksien mukaan. Mies Firabelista soittaa uudelleen ja varmistaa edellä mainitun päivämäärän ja sanoo, tavataan 3.5 kello seitsemän Ässärinteen toimitalossa, hän laittaa paperit valmiiksi, saat työvaatteet täältä ja meet kahdeksaksi sinne rakennusyhtiöön. Okey!
Istun Haukilahden rannassa, kreikkalaisen musiikin soljuessa nappikuulokkeistani korviini, hiukan viileän merituulen tuivertaessa vilunväreitä tuoden, auringon kurkistellessa puolipilviseltä taivaalta pystymättä vielä kunnolla lämmittämään, mutta maisema ympärilläni on ihana. Rauhallisuutta, luonnon merellistä lumoavuutta. Kuinka hyvältä tuntuukaan antaa päivän pikkuhiljaa kulkea eteenpäin. Ei ole oikeastaan mihinkään kiire.Ajatukseni harhailevat verkkaisesti, musiikki ja luonnon kauneus vievät mua kohti haavemaailmaa. Aion nyt keskittyä tähän työhön minkä aloitan 3.5 ja yritän samalla nyt kesän aikana löytää mahdollisuuteni rakentaa elämääni eteenpäin ja miettiä mitä oikein haluan, mitä haluaisin tehdä. Kuitenkin niin toteutettuna että sopusointu, onnellisuus, tasapaino ja ennenkaikkea aikaa Jerrille ja Jessicalle riittäisi. Onpa mielenkiintoista odottaa syksyä, velkajärjestelyn loppua, kirjaani joka 20 vuoden odotuksen jälkeen ilmestyy. Onkohan siitä kukaan kiinnostunut? Koitan nyt nollata kaiken edellä tapahtuneen elämässäni, lähden rakentamaan uudelleen nyt täysin tyhjältä pöydältä voimatta tietenkään syrjäyttää ja unohtaa aikaisempia vuosia ja niissä tapahtuneita asioita, jotka olenkin tässä edellä kirjaillut ylös sellaisina kuin ne koin. Joten niitä ei tarvitse enään miettiä. Ajattelen tätä päivää. Tarvitsen työtä. Haluan olla hyvä isä, hyvä aviomies, haluan yrittää olla parempi ihminen kuin olen ollut. Uskoa elämän johdatukseen! Pitää yrittää olla valppaana kun mahdollisuuksia avautuu, kiitollinen ja nöyrä siitä mitä on, myönteisen positiivinen suhtautuminen ympäristöön ja ihmisiin, jotka antavat merkkejä siitä että kanssani kommunikointia haluavat.
Tänään täytyy yrittää levätä sillä huomenna alkaa sitten taas uusi työ. Aika jännittävää nähdä mitä se pitää sisällään, niinkuin yleensäkin seuraavat neljä kuukautta. Tunnen olevani jonkinlaisen uuden alun edessä. Tästä lähdetään elämään tätä kesää, päivä kerrallaan ja koitetaan nauttia sen jokaisesta hetkestä, annetaan elämänpuroni kuljettaa mua kuin kaarnanpalasta pikkuhiljaa virtaa eteenpäin ja katsotaan yhtyykö se isompaan jokeen. Uusi seikkailu edessäni. Kun tänään tunnen olevani yksin, melkoisen unohdettuna, on jännittävää nähdä muuttuuko se ja arvoton leima jonkun arvoiseksi. On myös katsottava voisinko siihen myös jotenkin itse vaikuttaa.
Päivällä tulee puhelu Firabelista, autokuski homma meni puihin, putoan kuin alas ammuttu kotka kesken liitelyni, voi helvetti, taas tyhjän päälle, arvoton, mihinkään kelpaamaton, roskis kamaa. Kahden tunnin mitättömyyteni keskeyttää puhelu Leijonajakelusta ja kuulen, että mulle on järjestetty jakohommia kesä, heinä, elokuuksi läheiseltä rivitaloalueelta. Kotka nousee taas siivilleen kohti korkeutta, kohti aurinkoa. Sain mahdollisuuteni takaisin, laittaa itseni hoikkaan kesän ruskistamaan kuntoon ja sainpahan taas tänään myös tilaisuuden ajella tunteiden vuoristorataa.
Aurinko paistaa, meri silmieni edessä välkehtii, ranta vierelläni on autio. Elvis laulaa nappikuulokkeissani. On taas rauhallinen ihana fiilis. Olen taas köyhärikas, tunnen auringonlämmön kasvoillani vaikka kello on vasta yhdeksän aamulla. Ajattelen, tämä on kyllä miellyttävämpää kuin olisi ollut se autokuskin homma. Jos tästä vielä maksettaisiin, niin voisin vilpittömästi sanoa tämän olevan mun kutsumus työni. On aika hurja ajatella kuinka me jokainen etsimme jotain ihmeellistä ja suurta elämäämme. Ihmeellisintä mulle on se, että mulle se on nyt ja tässä, saada tuntea auringon lämpöä, nähdä luonnon kauneutta ja saada istua ja nauttia tästä merellisestä auringon lumoavaisuudesta. Taidan olla vähän omituinen, mutta tää tuntuu niin hyvälle, tää on mun juttu. Rauhaa, lämpöä, meri lämpimän hyväilevän tuulen kera. Tunnen kyllä hiukan huonoa omaatuntoa voidessani toteuttaa sitä mitä niin kovasti haluan.
Uusi päiväni alkoi samoin kuin eilinenkin ja istun taas auringossa Haukilahden rannassa. Kaunista, ihanaa. Joutsenia ui edessäni, ruotsinlaiva lipuu kaukana horisontissa. Päivä on vasta alullaan. Linnut laulavat puissa selkäni takana ja Elvis laulaa sopivasti nappikuulokkeissani, tervetuloa maailmaani. Niin, toisaalta aika ihana kun ajattelen tätä päivää, selviän kyllä, mutta huominen? Voi hitto, koska oikein opin, vaikka olen lukenut muunmuassa oliko se Wayne Drayer, joka on kirjoittanut, elämässä on kaksi huoletonta päivää, eilinen ja huominen! Eilisestä tuli kyllä taas pieni muistutus kun uudessa Apu-lehdessä oli juttu Anitasta, jossa hän kertoo kärsivänsä lapsettomuudesta ja seitsemän vuotta kestäneestä avioliitostammekin on siinä jutussa.
Seuraava päivä on kuin paratiisista, aurinko paistoi täydeltä terältään lämpimästi ja puolelta päivin Jypekin saapui nauttimaan kanssani meren äärelle luonnon kauneudesta. Juteltiin paljon elämän fiiliksistä ja huomasin Jypenkin miettineen samoja asioita mitä minäkin olen paljolti käynnyt ajatuksissani lävitse. Taidetaan olla jo sellaisia ”ukkoja” että on aika jotenkin havahtua tähän loppuelämän kuvioihin, ei me eletäkkään ikuisesti, niinkuin nuorena aina tuntui ja on yllättävää kuinka nopeasti tämä elämä on kuitenkin kulkenut tähän päivään. Alan oikeastaan ymmärtämään mitä Tapani Kansa tarkoitti kun sanoi mulle, kun olin täyttänyt 50 vuotta. ”Harri, tämä tuli sittenkin liian nopeasti”! Nautiskelin tänään koko päivän rantaelämästä ja lähdin rannasta sen enempää tänään mietiskelemättä tulevia töitä, olin tässä ja nyt. Eikä mikään sitä olotilaa häirinnytkään. Elämä tuntuu edelleenkin olevan minulle suuri arvoitus, miten sitä elää. Täytyy vain uskoa johdatukseen, vaikka en kuitenkaan uskaltaisi antaa tätä yleiseksi neuvoksi, sillä minäkin kokeilen sitä vasta tämän elämäni kanssa, enkä tiedä miten se toimii.
Tänään ulkona on puolipilvinen päivä ja kymmenisen astetta viileämpi kuin eilen. Ajattelin kuitenkin mennä ainakin vähäksi aikaa istumaan rantaan. Käyn ostamassa patongin ja maitoa aamupalaksi, näillä eväillä toivotan päivän tervetulleeksi. Tunnen jotenkin sellaista väreilyä taas sielunelämässäni, tunnen, että mieleni täyttää ilo, sillä ymmärrän ettei mulla oikeastaan voi huonommin mennä, kuin on nämä viimeiset viisi vuotta velkajärjestelyn halvaannuttamana ovat olleet ja silti, olen ollut pääosin onnellinen, olen saannut ruokaa nälkääni, rakkautta ja lämpöä osakseni, vaikken olekkaan niin erinomainen. Olen voinut antaa aikaa ja huomiota lapsilleni puutteistani huolimatta, vaikka tunnenkin arvottomuuteni, tunnen kuitenkin elämän arvokkuuden ja siinä olevan mahdollisuuden, voida yrittää olla parempi ihminen kuin olen ollut.

KESÄ OVELLA JA MINÄ POSTILAATIKOLLA

Istun ja nautin jälleen uudesta päivästä Haukilahden rannassa, aurinko paistaa. Soitin Dannylle ja kuulin että hän on juuri matkalla Ruotsiin, Mauritzbergin linnaan, Liisa Lipsanen saa tänä viikonloppuna ansiomitalin kulttuurityöstänsä siellä. Kerron Dannylle tulevasta kirjasta ja toivotan hänet tervetulleeksi nyt mun kirjani julkistamistilaisuuteen, minähän olin keväällä hänen kirjansa julkistamistilaisuudessa.
Aamulla olin nähnyt Hesarista, että TV:stä tulee tänään dogumentti Bosse Högbergistä, ruotsalainen kohunyrkkeilijä, jonka kanssa nyrkkeilin monissa samoissa illoissa. Uskoisin dogumentissa esiintyvän muitakin tuttuja persoonia Ruotsin ammattinyrkkeily maailmasta, joihin silloin tutustuin ja joista jotkut ovat mukana nyrkkeilykirjani muisteluissakin. Lähetin kustantajalleni tekstiviestin asiasta ajatellen ohjelman olevan mielenkiintoinen hänellekin. Illalla Antti Heikkilä soittikin välittömästi ohjelman loputtua ja oli pitänyt kovasti dramaattisesta Bosse Högberg dokumentista. Juteltiin samalla kirjani julkistamistilaisuudesta ja tuntui hyvälle, kun olimme samaa mieltä, että ei tehdä siitä mitään julkkis-show tilaisuutta vaan yritetään tehdä se vaatimattomasti tyylillä tiedotusväelle, jos heitä nyt yleensä kiinnostaa kirjani. Niinkuin huomaatte, jotain on taas tapahtumassa, mulla on taas pieni unelma. Koitan tutkia sitä nyt rauhallisesti pala palalta, antaa sen pikkuhiljaa solista sitä elämänpuroa pitkin, löytääkö joen, meren ja siitä hyökyaaltoina keskelle elämän kiihkeää sykettä? Kun elämä on ollut jo monta vuotta niin kovin pienimuotoista ja olen ollut jotenkin ulkopuolinen normaalista elämänkuvioista, räpistellyt kaikenlaisia hanttiduuneja saadakseni muutaman markan taskuuni, niin se on ainakin opettanut suhtautumaan asioihin alistuneen rauhallisesti. Kun nyt ajattelen näitä kaikkia duuneja joita olen hetken tehnyt, niin joudun kyllä toteamaan etten niissä kovin hyvin viihtynyt enkä niistä paljon innostunut. Ajoin yhtenä kesänä yhden rekkahuoltamon varaosa-autoa hakien tavaraa pääkaupunkiseudulta, mutta yritykseltä loppuivat rahat, ei mun liksan takia vaan muiden kulujensa vuoksi. Seuraavaksi toimin muutaman kuukauden käyden esittelemässä hienoa ranskalaista tuotemerkkiä olevia salkkuja ym. tuotteita yritysmaailmaan saaden siitä jonkinlaisen kuukausikorvauksen, mutta kun se päätettiin lopettaa ja muuttaa provisiopohjaiseksi myyntityöksi kiitin menneestä ajasta. Kerran olin päivän torimyyjänäkin Hakaniementorilla, mutta ei ollut mun homma. Yhden kesän tein hommia vartijana tunnetun lääkefirman portilla kaksitoista tuntia per päivä ja olin kuolla henkiseen tuskaan, kun aurinko paistoi ulkona ja minä istuin kopissa enkä meren äärellä merituulen raikkaassa ilmassa, ei ollut mun homma. Ajoin autolähettinä joitakin päiviä.
Erikoisin homma, varmaan yhtä vanha, kuin se toinen ammatti, jota sanotaan maailman vanhimmaksi oli kun Joulukuussa 2000 olin joulupukkina keskellä kaupunkia forumin edessä ja jaoin lapsille namia ja mua kuvattiin kuin ennenvanhaan, kun ulkolaiset naiset halusivat itsestään kuvan joulupukin kainalossa. Muuten tässä hommassa ei ollut mitään järkeä, sillä siihen markkinointiin mihin joulupukki oli tarkoitettu, ei ollut mitään merkitystä. Joten tunsin itseni lähinnä hölmöksi pyöriessäni siinä joulupukiksi pukeutuneena kolmen viikon ajan. Onneksi tuli joulu ja sain armahduksen tästäkin hommasta. Vuodenvaihteen jälkeen teinkin sitten jälleen uuden aluevaltauksen, sain toimen koulun vahtimestarina akateemiseen maailmaan, josta neljän kuukauden pestini loppuessa ja rehtorin kysyessä ytimekkäästi, haluatko jatkaa, vastasin yhtä ytimekkäästi, en halua. Ei ollut tämäkään mun homma. Taitaa olla niin, kun kuitenkin olen ollut koko ikäni yrittäjä ja oma herrani tai narrini, mutta oman rytmini mukaan eläen, tuntuu vaikealta löytää mielekästä duunia ja sopivan rentoa ilmapiiriä siihen. Tässä nyt tuli vähän esimerkkejä viimeisen viiden vuoden räpellyksistäni, mutta nyt tälle pistetään stoppi, koitetaan ryhdistäytyä ja yritetään löytää taas jotakin missä on sykettä, glamouria, tapahtumia, fiilistä. Ei muuta kuin pidetään resiina liikkeellä ja jatketaan matkaa, pois sivuraiteilta, kohti vilkasliikenteisempiä raiteita. Nollataan taas peli ja jatketaan tästä. Katsotaan mitä elämä tuo tullessaan, onko leima arvoton pysyvä vai löytyykö vielä nousu mahdollisuutta. Miten olisi, vähän arvokkaampi, tulossa arvokkaaksi, hän on todella arvokas, voisinko sitten muuttaa nimenikin Arvo Arvokas! Nythän sopisi nimekseni Auvo Avokas!
Istun jälleen Haukilahden rannassa , aurinko paistaa hiukan pilvien välistä, meri kimaltelee taas silmieni edessä, kuuntelen Simon&Garfunkelin ihanaa musiikkia, tuntuu hyvälle. Kaunista ja rauhallista, koko rannalla ei näy muita ihmisiä, joitakin veneitä ajelee merelle ja kaukana horisontissa näkyy laiva joka on tulossa stadiin Ruotsista tai Virosta. Lentokone lentää yläpuolellani ja linnut sirkuttaa takanani. Olen taas paratiisissa. Tämä päivä oikeastaan aloittaa suunnittelemani kesänvieton. Viikon päästä aloitan sen Hesarin jaon aamuöisin ja henkisesti aloitan uuden rakentamisen, ei enään mitään poikkeamisia suunnitelmistani, on aika aloittaa täysi keskittyminen ja jättäytyminen johdatuksen huomaan. Nyt täytyisi vain löytää se tiikerinsilmä, tahtoa ja päättäväisyyttä. On vain kolme kuukautta aikaa kun velkajärjestelyni loppuu, kirjan ilmestymiseen syyskuun alkupäivinä. Hesarin jakoa eli työtä ja siitä tulevaa rahaa Elokuun loppuun. On älyttömän mielenkiintoista nähdä ja kokea mitä tapahtuu näinä kolmena kuukautena ja mitä sen jälkeen? Nyt unohdetaan surkuttelu, menneet epäonnistumiset, nyt on nyt, nyt on tänään, se on elämää, se on lahja, saada elää tänään, vailinaisenakin. On aika ryömiä, eikun reilusti astua ulos mustasta tunnelista, missä olen nyt muutaman vuoden ollut ja yrittää taas päästä mukaan elämään, yhteiskunnan täysivaltaiseksi jäseneksi. Juuri nyt tunnen leudon merituulen kasvoillani, joku purjevene lipuu taas silmieni edessä merelle, pari hurjaa on tullut uimaan, ajattelen, nyt en anna periksi, nyt on taas voitettava, heittäydyttävä täysillä peliin. Se ei tule olemaan helppoa, mutta ei kuitenkaan nyt tarvitse lyödä ketään kehässä eikä ulkopuolella, on vain voitettava elämä puolelleni, sillä liian usein on tuntunut viime vuosina, ettei se ole ollut puolellani. Mietteeni keskeyttää Jypen soitto kännykkääni ja kysymys, missä olet? Jype kertoo että hänellä on tässä vähän aikaa mennäänkö syömään jonnekin, tulen hakemaan sut sieltä. Jypeä odotellessani Cafe Melstenin ulkopuolella tapaan lapsuuden kaverini samoilta Ruoholahdenkadun kulmilta, Gugi Kokljushkin, joka oli ollut vaimonsa kanssa purjehtimassa, minäkin olen ollut heidän mukanaan kerran. Meillä on syntymäpäivätkin muistaakseni peräkkäisinä päivinä, kiva kaveri joka aina koulussa päihitti mut painiottelussa. Luulenpa kuuntelevani tänään vanhan Topmost älppärin ja Gugin laulun, merisairaat kasvot, se on klassikko nuoruudestamme. Olen sen levyn Gugilta saannut omistuskirjoituksella.
Istun jälleen rannassa, meri edessäni on täysin tyyni, aurinko lämmittää puolipilviseltäkin taivaalta, kaksi valkoista joutsenta on ihan edessäni työntäen pitkiä kaulojaan veden alle ruokaa etsien.
Rauhallista ja kaunista, suorastaan uskomaton näky, olen onnenpoika voidessani nauttia tälläisesta hetkestä. Pysähtyneeseen elämääni varsin sopiva parkkipaikka. Olen taas kerran ainoa ihminen tällä rannalla. Kyllä mun täytyy olla vähän pipi, kun kerran ei ketään muita ole nautiskelemassa tästä paratiisi paikasta. Puhelin pirahtaa keskeyttäen paratiisi leijailuni. Anne-siskoni soittaa, 30.6 on nyt sitten varattu matkaliput Espanjaan, äitini ja hänen Björninsä luokse. Äitini maksaa matkat. Viikon etelän loma, ihanaa! Jerri ja Jessica pääsevät nauttimaan etelän ilmastosta. Jessica onkin kysellyt jo monta kertaa, ”isi, koska me mennään etelään”? Nyt se sitten tapahtuu. Hei, elämässä alkaa taas olla sykettä, päästään reissuun ja paikkaan missä on palmuja, rantoja, uima-altaita, hotelleja missä turistien runsaus, kielten sekamelska, iloiset ja touhukkaat ihmiset tulossa ja menossa. Ah, kyllä minäkin olen kaivannut näitä fiiliksiä ja nyt pääsevät Jerri ja Jessica maistelemaan sitä. Kuukausi aikaa. Iltapäivällä kokkailin Jerrille ja Jessicalle ruokaa, hain Jessican hoidosta, syötiin yhdessä ja samalla kerroin molemmille tulevasta etelänmatkasta, tuntuivat olevan tyytyväisiä.Huomenna täytän 54 vuotta, jälleen vuosi lisää, olen jo tosi kaukana siitä, kun olin kaksikymmentä tai sanotaan tai sanotaan 16 vuotta, minkä ikäinen on Jerri nyt. Olin täynnä unelmia, odotuksia elämästä, nyrkkeilijänä nousemassa miesten joukkoon kamppailemaan mestaruuksista. Voi luoja, että se on kaukana. Kun kirjani niistä ajoista ilmestyy, niin sehän kertoo jo muinaishistoriaa. Minkähänlaiset ajatukset ja haaveet on Jerrillä elämästä, sillä hän on juuri siinä vaiheessa, kun pikkupoikanen on muuttumassa mieheksi ja niin hirvittävän paljon uusia asioita edessään. Toivottavasti elämä sujuu hyvin ja saa hyviä fiiliksiä. On tää elämä ollut kyllä mielettömän hieno juttu, vaikka musta tuntuu etten ole saannut niin yhtikäs mitään aikaan, monesti epäonnistuenkin jutuissani, mutta kuitenkin tunnen eläneeni sen lävitse niinkuin se olisi ollut eilen. Silti jonkinlainen tunne ja luottamus täyttää kuitenkin mut. Vielä on oltava jotain mullekin, eihän se voi vielä olla kaikki ohitse, olenhan vasta 54 vuotta. No, oli miten oli, jos se on ohi, niin nämä ovat olleet ainakin hienot vuodet, olen ollut elämän ”miljonääri”, välillä kaikki ”miljoonat” menneet ja taas saannut ne takaisin ja tänään taidan olla rikkaampi kuin koskaan, ihanat lapset, suurenmoinen naiseni, aika ihmeellistä, suorastaan hilpeätä, sillä rahaa mulla on tänään taas taskussa vain 24:-, mikä tietysti muistuttaa siitä, että olen aika surkea tapaus, mutta luulen tähänkin löytyvän jonkinlaisen hienon elämän viisauden, hienot sanat, mutta minä en niitä nyt tähän hätään tiedä, niinkuin en sitäkään miten tätä elämää olisi oikein elettävä. Mä olen elänyt sitä näin ja sillä siisti, hyvä tai huono, menestyksellinen tai menestymätön, rikas tai köyhä, 54 vuotta on huomenna takanani. Haluan olla kiitollinen siitä.
Taidan mennä vähäksi aikaa istumaan rantaan vaikka ulkona on hiukan viileätä. Eilen illalla juotiin synttärikahvit tosi pienessä piirissä. Vain Anne-siskoni oli meillä. Äitini soitti Espanjasta synttärionnittelut ja samalla juttelimme tulevasta lomamatkastamme ja kuulin että meille on varattuna kolmikerroksinen huoneisto käyttöömme ja jossa on pihalla myös uima-allas. Kuulostaa loistavalta. Kukaan muu ei mua enään muistanutkaan ja miksi muistaisikaan, enhän mä olekkaan enään mitään, eikä sellaisia suuria synttärijuhlia, joita järjestin silloin kolmenkympin ikäisenä usein, esimerkiksi Somerniemeltä vuokratulla mökillä. Suuret synttärijuhlat joissa oli vieraita 40-50 ihmistä. Oikeastaan muistan vieläkin Osku Kanervan 30-vuotis päivänä lausuman laulun (sävel Rosvo-Roope) ”Jos täytät kahvikuppini, niin voinkin kertoa, mä todellisen tarinan, joll ei oo vertoa, se on laulu poikaveitikasta, Harri nimeltään, joka leukaluita särki missä joutui kiertämään. Hän kaunis oli kasvoiltaan ja pieni “nenältään” ja opetuksen saannut oli omalta isältään, vielä nykyisinkin Harri häärii säkin kimpussa ja Lujan Kimmossakin (vain sparratessa) kiinni on kuin limpussa. Kolme vuosikymmentä on täynnä Harrilla ja lauluvuoro juhlissa nyt hovinarrilla, tään laulun laadin kuitenkin vuoks’ Harri ystäväin, jolle kertoa voin aina ilon kuin myös ikävän, ja lopuksi nyt onnen mä sulle toivon vaan, tää tavaks näyttää tulevan ett täällä juhlitaan, Harrin päivät kesän meille aina aukaisee, sen kunniaksi hei-huudot tää sakki laukaisee”. Hyviä muistoja, mutta näin se elämä muuttuu auttamatta, kun on menestystä, julkisuutta, niin jotenkin niitä ihmisiä tarttuu liepeisiin ja säpinää riittää, mutta kun se on kohdaltasi ohi, niin ei riitäkkään enään juhlijoita ympärilläsi. Tosin sillä ei mulle ole niin suurta merkitystä olekkaan, mähän olen palannut vain alkuaikoihin, silloin kun Ranen kanssa kuuneltiin voitettujen matsien jälkeen Eikka Grönin laulua, ei juhlaa merkittävää, ja mentiin Valionbaariin jätkille ja se oli siinä, enkä mitään ihmeellisempää kaivannutkaan. Ja jätski maistuu tänäänkin ja se on siinä.
Suraavana päivänä olen jo aikaisin Haukilahden rannassa. On tyyntä, on rauhallista, on kaunista ja harmonista, on ihanaa! Huomenna sitten alkaa se Hesarin jakohomma ja kolme kuukautta kirjan ilmestymiseen, Jype soittikin eilen ja aloitti puhelun, mitäs kirjailijakollega ja kertoi lähtevänsä maanantaina Lindansa kanssa Ischialle. Hienoa, muistan paikan. Oltiin siellä kerran yhdessä Muru, Jerri ja minä sekä Jype, Apa, Nina, Rami, Mari ja Esa, ihana pieni hotelli aivan meren rannassa. Kun olit syönnyt aamuaterian hotellin terassilla, saatoit astua suoraan rantaan ja aloittaa aurinkokylvyn. Ruoka oli loistavaa ja yhteiset ruokahetket ystäviemme kanssa ikimuistettavat, retket tarunhohtoisille Caprille ja Sorrentoon ja illat Ischialla unohtumattomat.
Kun seuraavana aamuna istun rannassa, aurinko paistaa ihanasti, on mukavan raukea olo. Huomaan nukahtavani rantatuolissani vähän väliä. Olen noussut tänä yönä ylös kello 01.45, eikä muutenkaan tullut kunnolla nukuttua, kun tiesin, että nyt se alkaa, se jakohomma! Tuntuu kuin kesä olisi nyt todella puhkeamassa, aamuyön viileys viisi astetta on nyt selvästi nousemassa, valkoinen joutsen ui taas editseni, joku purjelaiva lipuu merelle päin, lokkien kirkaisujen rikkoessa hiiskumattoman hiljaisuuden, meri on taas peilityyni, toinen joutsen ui editseni, täytyy tänään laittaa rantakassi autoon uintivarusteineen, olisi aika heittää ”talviturkki” pois ja aloittaa täydellinen kesän nauttiminen. Tämä onkin hyvä paikka tointua taas shokkihoidosta minkä sain aamuyöllä. Kaveri joka työkseen on hoitanut 16 vuotta näitä jakohommia, näytti kuinka homma hoidetaan. Tunsimpa taas itseni aika avuttomaksi. Olisinpa vielä 20 vuotias ja nyrkkeilijä, kyllä se oli silloin helppoa. No, ei auta, tästä että saan istua rannassa, nauttia auringosta ja kesästä, niin on vain yritettävä klaarata tää juttu. Katsotaan nyt vaan rauhassa, sunnuntaina on seuraava jako harjoitus. Toinnutaan nyt shokista ja valmistaudutaan uuteen. Mutta nyt enään tänään ei ole mitään hätää, senkun nautitaan kesän ensimmäisestä päivästä.
Heräsin tänä aamuna 01.45 toiseen Hesarin jakoon, harjoittelu aamuun. Pääsen tänään vielä kohtalaisen helpolla, koska olen ammattilaisen kyydissä ja johdatuksessa. Tänä yönä kuitenkin Hesarin tuotanto oli myöhässä, joten autoni kasattiin täyteen Hesareita ja mulle sanottiin, hoida sinä tuo alue, niin kohdataan sitten parin tunnin päästä siinä Nesteen kulmalla. Ei muuta kuin menoks. Siinä hien valuessa otsallani, yrittäen tunkea paksua sunnuntaihesaria postiluukuista, tajusin etten pysty selviytymään neljästä piiristä ja niinpä päätin suosiolla luopua parista piiristä, jotta jäisi ainakin mahdollisuus selviytyä jaosta määräajan puitteissa. Tiistaiaamuna se sitten nähdään, kuinka äijän käy. Silloin alkaa kolmenviikon jakoputki, sitten pieni loma välissä ja elokuun loppuun taas jakohommia.
Olen taas Ukkohauessa kahvilla vietyäni prinsessani hoitoon. taas on puolipilvinen, mutta jo hiukan lämpimämpi päivä kuin viime viikolla. Uusi viikko on alkanut. Tapahtuuko tällä viikolla mitään, olen odottavalla mielellä, kaipaisiko joku minua. Pöytäni on taas täysin tyhjä niinkuin taskunikin, täytyy todellakin yrittää miettiä miten pystyisin muuttamaan tämän negatiivisentalouteni kuin maineenikin positiiviseksi. Tässä sitä olisi vähän haastetta ja tavoitetta mitä tavoitella.
Aah, aurinko paistaa, selvisin jakohommasta yllättävän hyvin, tuntuu kuin tässä kahden piirin jakoalueessa olisi sopiva määrä mulle ja ehdin tekemään sen määräajan puitteissa. Annan elämänpuron nyt hiljalleen solista, otetaan rauhallisesti ja katsotaan mihin johdatus tätä elämää nyt kuljettaa. Nyt onkin hyvä lähteä rantaan aurinkoon nauttimaan ensimmäisestä päivästä jolloin tarkenee shortseissa meren äärellä.
Olen hyvin helpottuneena aamukahvilla, jako hoidettu. Eilen oli unohtunut pari luukkua, toivottavasti tänään osuin nappiin. Muuten oli helppo juttu, ei vaikeuksia selvitä aikataulun mukaisesti, vaikka jaoinkin tosi rauhallisesti. Pelkään kyllä, etten rahallisesti paljon kostu tästä 15 päivän jutusta ja vähän rassaa tämä pers’aukisena oleminen, onhan tässä oltu sitä jo reilut viisi vuotta. Toivottavasti syksy tuo ja tarjoaa muutoksen tilanteeseeni. Huomaan että minua vaivaa jälleen tänään se tunne etten ole oikein riittävä näihin yhteiskunnan ympyröihin, mutta tähän on tyytyminen, eikä päivä ole muuten ollutkaan hassumpi, aurinko on paistanut ja lämpöasteitakin on ollut lähelle 20 astetta. Aamupäivän rantaelämän jälkeen siirryin kotiin ottamaan pienet iltapäivä torkut sillä yöunenihan jää nyt vajaaseen neljään tuntiin. Kun jälleen heräsin söin parvekkeella mozarella ja paahtopaisti salaatin, join kahvia ja lueskelin Brigette Bardotin elämänkertaa. Kuninkaallinen fiilis, vaikka mistä minä tiedän minkäläinen fiilis on kuninkailla.
Istun jälleen rannassa, on uusi, kaunis ja lämmin aamu. Hesarit on jaettu, aamukahvit juotu. Luin Ilta-Sanomista että Ville Virtaselta tulee syksyllä esikoiskirja. Uskon että se tulee olemaan kovin kiinnostava, mietin vain, tuleekohan kukaan olemaan kiinnostunut mun kirjastani, tunnen taas, että olen solahtanut omaan yksinäisyyteeni eikä kukaan tunnu kaipaavan ja tarvitsevan minua, toisaalta funtsin, jos en löydä todellakaan jotain mielekästä työtä, mistä vielä ansaitsisi jotain, taidan jatkaa tätä Hesarin jakoa, niin saanhan ainakin olla omissa oloissani, kuitenkin on joku työ mitä tehdä, eikä siinä ainakaan ole tungosta kun sitä tekee. Eri asia onkin pärjäänkö mä siinä niin, että mulle riittäisi hommia. Suhtaudun jo selvästi kaikkiin tekemisiini varauksella, sillä enhän mä tiedä pärjäänkö mä enään missään. Jos tästä rantaelämästä saisi rahaa, niin tässä mä olisin aika hyvä. Tunnollinen, pysyisin ainakin työpaikallani.

AURINKOA, AJATUKSIA ELÄMÄSTÄ JA UNELMA JOSTAKIN PAREMMASTA

Ajatukset monenlaiset risteilevät mielessäni, etsivät jotain selitystä tälle kaikelle, miksi elämä on näin, miten sitä muuttaa, voisinko itse muuttua jotenkin, vaikka fiksummaksi. Tämä on nyt se tärkeä kysymys, ajatus johon yritän kesän aikana löytää vastausta. Vai täytyykö mun yleensä olla fiksumpi, miksen mä voisi olla vain mä, nauttia siitä mitä on ollut ja mitä on nyt. Koittaisin hoitaa sen Hesarin jako homman mahdollisimman hyvin, kehittyä siinä, onhan siinä joku juttunsa, kun kerran siinä on niin paljon porukkaa, jotka ovat tehneet sitä jo kahdenkymmenenkin vuoden ajan. Miksi funtsin koko ajan, mitä nyt, mitä tästä eteenpäin. Olisiko se alistumista, jos päättäisin vain elää kaikessa rauhassa keskittyen perheeseeni, saada aikaa itselleni kuunella musiikkia, lukea kirjoja, hoitaa vähän kotiaskareita, tavata niitä ystäviä, jotka katsovat mut sen arvoiseksi. Jos en enään millään tavalla suuntautuisi näkysälle, vaan eläisin vaatimattomasti ja olisin vain minä, entinen nyrkkeilijä, entinen playboy, entinen yrittäjä, entinen kuuluisuus ja nykyinen ihminen. Mieletöntä, kuinka elämästä voi löytää niin erilaisia vivahteita, näkökulmia, tapoja elää, siinä onkin se aarrearkun avain, kun sen löytää ja oivaltaa. Yritän tässä rauhassa selvitellä tätä itselleni ja jos keksin ratkaisun, kerron sen kyllä sinullekin, oishan se hienoa näin köyhän jakaa aarrearkun avaimia muillekin.
Uskomaton päivä tänään, istun Kaivopuiston rannassa. Olen tullut juuri kustantajani luota ja mulla on repussani kirjani tekstivedos. Katsottiin kuvia mitä tulisi kirjaan ja kanteen. Tunnen liikutusta kun luen lopputekstini, missä totean tämän kirjan olevan omistettu lapsilleni, viestikapulana lähteneenä isältäni. Tässä istuessani ja kirjailessani näitä fiiliksiäni, ilmestyy ajatukseni keskeyttäen Isto Lysmä paikalle pyörän kanssa ja kun legendaarinen, nyt eläkkeellä oleva toimittajamaestro istuu viereeni, en voi olla näyttämättä Istolle juuri kustantajalta saamaani kirjan oikovedosta ja olla sanomatta, ”tässä se nyt sitten on, syksyllä tulee ulos”. Luen Istolle pari juttua kuin maistiaiseksi, jutellaan tai lähinnä minä, elämän fiiliksistäni, luen vähän ajatuksia tästäkin, Iston on selvästi vaikea kestää näitä mun juttujani ja keskeyttää sanoen, ”ei tota sun kirjaas tule kukaan ostamaan, ei kukaan tunne enään Harri Piitulaista”. Kerron toisesta käsiksestäni, Elämän poltinmerkeistä ja Isto innostuu, ”nämä pitäisi panna yhteen, pitää olla enkeli ja pitää olla paholainen, sitä ihmiset haluavat, he haluavat lukea draamaa, tuskaa, epäonnistumisia, ei kukaan välitä tuollaisesta liian hienosta kirjasta, mitä tuo nyrkkeilyvuosistasi kertova kirjasi on, täytyy olla enkeli ja paholainen”, toistaa Isto Lysmä. Koitan selittää ettei mulle ole niin tärkeätä kuinka paljon kirjani myy, sillä asia on mulle sellainen, että haluan vain kertoa miten minä nämä boxaus vuodet koin, muisto isästäni, minkä voin näin tallennettuna välittää muillekin näine tunnelmineen ja jos joku siinä olevasta kertomuksesta saa hyviä fiiliksiä, niin se kyllä riittää mulle. Puhutaan vielä jonkunverran niitä näitä ja toivotan Iston tervetulleeksi joku päivä katsomaan joutsenia haukilahden rannalle. Kännykästäni löytyi viesti, jossa koulukaverini, niin olen käynnyt joskus kouluakin, vaikken sieltäkään paljon oppinut, mutta jäi kyllä erinomainen ystävä, Esa Malm, jonka kanssa diggailtiin Elvistä silloin ja nyt! Esa ja Pirkko kutsuivat ensi lauantaina viettämään Hawaijilaista iltaa heidän ihanaan kotiinsa. Hienoa!
Hesarin jako taas hoidettu ja itse jako sujui jo tuntia nopeammin, mutta alkaa vain vähän nyppiä, kun aamun tiedotuslistalla on turhan usein, että jostakin luukusta on jäännyt jakamatta Hesari, vaikka kuinka yritän olla tarkkana kuin porkkana, niin jossakin lipsahtaa joku luukku ohi. Taidanpa vaihtaa kohta alaa, kun vaan löytyisi joku yksinkertaisempi homma. Ehkä se olisi tämä kirjoittaminen, voin olla niin tyhmä ja yksinkertainen kuin haluan, nauttia yksinkertaisista asioista, rantaelämästä, syödä yksinkertaista ruokaa, kuunella yksinkertaista musiikkia, hei, tää onkin hyvä idea, elää yksinkertaista elämää, sehän on niin pirun yksinkertaista, ei enään mitään moninkertaista ja vaikeata, eletään vain tällä ajatuksella jatkaen matkaa yksinkertaiseen loppuun, joka kaikki loppujen lopuksi korjaa talteen olit sitten vaikka kuinka moninkertainen.
Luin eilen tarkistusmielessä Nyrkkeilijän unelman kirjavedoksen ja löysin muutamia vuosiluku ja nimi virheitä joita korjailin. Kun luin jälleen niitä tuttuja asioita, jotka olin kirjoittanut jo vuonna 1978, niin yllätyin kuinka paljon iloa ja tuskaa niihin edelleenkin mahtui. John H. Straceyn matsi repii edelleenkin sieluni vereslihalle ja se tuska siitä häviöstä koskee, koskee vieläkin niin saakelisti, se on pysyvä helvetin tuli, joka roihahtaa palamaan, kun ajatuksissani siihen palailen. Mutta kai se on niin, että ilman tuskaa on vaikea tuntea myös niitä onnellisuuden ihania hetkiä.
Tänään rannassa on taivas vähän pilvessä eikä joutsenia näy, mutta linnut laulaa, on vähän sumuinen näkymä, joka jotenkin sopii näihin mielialoihini, onhan mun elämänikin vähän niinkuin sumussa ja odotan sen kirkastumista. Pohdiskelen mielessäni rauhallisesti, ymmärrän ettei tästä kirjastani oltaisikaan niin kovin kiinnostuneita, tästä kaikesta on kuitenkin niin kauan, vaikka se on mulle niin suuri juttu, toivon sen kuitenkin joillekin aukeavan nuoren nyrkkeilijäpojan seikkailutarinana, joka oli upea, vaikkei kruunattuna loppunutkaan. Tuntuu kuin Murukin olisi hiukan kiinnostunut asiasta, vaikka niin Muru kuin Jerrikin ilmoittivat, etteivät sitten halua osallistua mihinkään perhejuttuihin Nyrkkeilijän unelman kohdalla, koska se ei liity mitenkään heidän olemassa oloaikaansa, mutta sitten toisen kirjan kanssa olisi jo kuulemma toinen juttu… Koska huomenna on vapaa aamu, niin katselin tv:tä vähän myöhempään ja kerroin iltasatuna Jessicalleni kuinka Minni ja Mikki lähtivät etelään Torreviejaan.
Vein Jessican hoitoon ja tulin taas kahville Ukkohaukeen, päivä on sateinen, niinkuin oli kaksikymmentä vuotta sitten 13.6.1981, kun Muru ja mut vihittiin Hyvinkään vanhassa kirkossa, kuinka mielettömän suloinen hän oli, kuva siitä on mielessäni, tästä päivästä ja onnellisuudesta, yhtä selvänä ja voimakkaana kuin on tappion tuska Lontoossa John H. Straceylle, tuskaa ja onnea, enkeli ja paholainen, näinhän Isto Lysmä haluaisi tämän kuvata… Muistan niin elävästi Aulangon päivät, kun ajoimme Hyvinkäältä viettämään hääyötä sinne, Rita Tainola oli antanut häälahjaksi viikonlopun hienossa sviitissä Aulangolla ja kun katson kuvia siitä niin Murun suloisuus on valtava, säkenöivä, aurinkoinen, seksikäs ja tietysti niin nuori ja kuitenkin samoja fiiliksiä tunnen tänäänkin katsoessani Murua, en ole pystynyt tarjoamaan niin hienoa ja loistavaa elämää hänelle kuin olisin halunnut, oikeastaan välillä elämä on ollut turhankin rankkaa, mutta olemme selvinneet eteenpäin ja on varmasti tuntunut elämältä ja onnenhetkiäkin on varmasti mahtunut näihin vuosiin, niin kuin sadetta ja aurinkoa, niin kuin kylmää ja lämmintä ja meillä on lapset, Jerri ja Jessica.
Seuraavana päivänä putosin, mieli koki taas vuoristorata-ajelua, Hesarin jako aamuyöllä oli sekava, saa nähdä tuliko virheitä… Annoin eilen Jerrille viimeisen kymppini, tuntuu paskamaiselta ja turhautuneelta olo tänään, kaksi markkaa taskussa, ikää 54 vuotta, tekee mieli sanoa, voi vittu, on tää elämää, ole nyt tässä sitten positiivinen ja iloinen, niinhän pitäisi tietysti ajatella, ei mitään hätää, on koti, on ruokaa, on lapset, on auto, olen elossa, mutta kuitenkin, mulla on paha olo, menen nukkumaan, ehkä näen unta paremmista ajoista.
Heräsin kun kännykkäni soi, ajattelen kauhuissani, en ole herännyt jakoon, olen nukkunut pommiin, etsin epätoivoisesti kännykkääni ja koitan herätä, ymmärtää mitä kello on, löydän kännykän… “Haloo”… “Marko Rokka moi”… Tajuan, että olen suorittanut tämän päivän jaon… “Moi Marko, huh helvetti, luulin että mulle soitetaan miksi en ollut hoitamassa jakoa, mä olin nukahtanut, kun olin vienyt Jessican hoitoon ja tullut takaisin kotiin.” Marko kertoi tulevansa Tapiolaan kahville. Antti Heikkilä soitti, että kirjan kansi oli eilen mennyt kirjapainossa työn alle, pehmeäkantisena, vähän normaalia kirjaa suurempana kokona… En tiedä onko pehmeä kansi hyvä vai huono, ja viekö se jotain sen arvosta, toisaalta teksti ja tarina on sama kannesta riippumatta. Resiina on kaikesta huolimatta liikkeellä, käsittämättömiä fiiliksiä, on niin kuin läsnä olisi Iskin sanoin enkeli ja paholainen…
Radoslaw Gryta lähettää tekstiviestin Sodankylän filmifestivaaleilta… Aurinko paistaa… Tasan ei käy onnen lahjat sillä tänään täällä on satanut koko päivän…
Hesarin jako jälleen hoidettu ja olen meriaamiaisella Haukilahden rannassa, kello on kahdeksan, aurinko paistaa jo ihanan lämpimästi, pikkulinnut laulavat, lokit kirkuvat, laineiden hiljainen liplatus rantaan on kuin musiikkia, meren auringosta häikäisevä pinta, ihana rauhallisuus, ei vielä ketään muuta nauttimassa tästä häikäisevän ihanasta aamusta, vaikka rahaa ei oo kuin muutama markka, niin luonnon kauneus tekee pennittömästä aistirikkaan… Kaksi ihanaa valkoista joutsenta ui taas silmieni editse. En voi muuta kuin nauttia aistieni luxusmatkasta, en ehkä kuitenkaan osaa sittenkään kuvata kuinka ihanana koen ja tunnen nämä hetket, mutta usko pois, olen aistitranssissa, tää on taas mega-aamu, olen aivan pirteä, vaikka olen noussut taas 02.00…
Loistava, aurinkoinen päivä huipentui kun lähdimme Esan ja Pirkon luokse kylään. Ilta jonka vietimme Esan ja Pirkon kotona oli ruhtinaallinen, ruoka ja juomat jälkiruokineen siirsivät minut taas ruhtinaskunnan täysivaltaiseksi jäseneksi. Esalla on sellainen ihana tapa, että laittaa kaikki jonkun verran osallistumaan illallisen laittoon ja tänään laitoimme eksoottisen illallisen, jonka kaikki tarvikkeet oli Esa jo esivalmistellut, niin ettei meillä ollut kovin ihmeellistä roolia tässä valmistusoperaatiossa, mutta Esa sai meidät tuntemaan, kuin me olisimme kaikki olleet luomassa tämän fantastisen gournament illallisen… Paistoimme wokissa broileria, joka oli ollut loistavassa marinadissa, nuudeleiden ja vihannesten kera, katkarapuja purjosipulin, viinirypäleiden ja vihannesten kanssa. Pirkko paistoi uunissa intialaista leipää ja tätä kaikkea oli paljon… Pepe vaimonsa kanssa oli myös mukana illassa, he olivat Esan ja Pirkon naapureita siitä läheltä… Söimme jokainen niin paljon kuin jaksoimme, lämmin tunnelma menestyneiden ihmisten seurassa toi jälleen kerran mieleeni Walt Disneyn elokuvaklassikon “Kaunotar ja Kulkuri” ja nautin illasta täysin siemauksin ja todella täysinäisin vatsoin, laihdutuskuurista ei ole kyllä nyt tietoakaan… Ja jälkiruoka, se oli myös ruhtinaallinen, jäätelöä, persikkaa, suklaatorttua, kermavaahtoa, mansikoita ja kahvia… Jessica joka oli myös mukanamme väsähti kellon ollessa 21.30 kuten myös minä, sillä olenhan taas noussut 02.00 jakamaan Hesaria ja se olisi taas edessä ensi yönä. Joten oli pakko kiittää Esaa ja Pirkkoa ihanasta illasta, jota olisin kyllä jatkanut pidempäänkin, sillä kyllä on huomattavasti mukavampi viettää ruhtinaallista iltaa ja tuntea olevansa ruhtinas, mutta oli vain repäistävä itsensä taas irti ja palattava takaisin omaan yksinkertaisuuteeni… Aamuyöllä 03.15 odotellessani Hesareiden tuloa niiden noutopaikalla lähetin tekstiviestin Esalle ja Pirkolle kiittäen illasta ja ystävyydestä. Tuntuu hyvälle kun on ystäviä ja täytyy olla kiitollinen siitä ja miettiä miten voisi olla myös heille hyvä ystävä, täytyy pitää huolta siitä, etten unohda sitä, sillä kun näin köyhällä on näin ihania ystäviä tekee se kyllä minustakin lähes ruhtinaan.
Tapaan päivällä rannassa muodin huippukuvaajan Kari Hautalan joka kuului viime talviseen kuntonyrkkeilyporukkaan, oli kuullut Jypeltä kirjasta ja sanoi odottavansa syksyä, että voi ostaa kirjan, yes, ainakin yksi joka on kiinnostunut… Käytiin Murun kanssa leffassa ja kun tulimme kotiin soitti Jype kysellen Dannyn puhelinnumeroa ja kertoi samalla että Suosikki-lehden 40-vuotisbileet olisivat elokuussa Ravintola Copacabanassa, hän haluaisi että tulisin sinne vähän touhuamaan.
On sateinen aamu, Hesarit jaettu paita märkänä, ulkona on kumminkin lämmin, olen aamukahvilla Ukkohauessa ja mietiskelen tätä elämän puroni hiljaista solisevaa kulkua, yksi jakoaamu ja alkaa parin viikon loma, tuntuu rauhallisen kutkuttavalta kirjan valmistumisen odotus, tuoko se mitään erikoista tullessaan ja ostaako sitä enemmän kuin kymmenen ihmistä, saako se arvostusta, pystyykö se tuottamaan mielihyvää antavia fiiliksiä lukijoille, samalla tavoin kuin boxauskin, minkä mä koitan välittää näine tunnelmineen mitkä silloin kauan aikaa sitten koin. Murukin on vähän huolissaan, kuinka kovaa mulla taas menee jos kirja saa huomiota sekä myyntiä osakseen… No, nou hätä… I’m cool, en antaisi sen kyllä vaikuttaa, seuraisin sitä vain näin tarkkailijan silmin, niin kuin tämänkin päivän elämää ja kirjailisin ylös fiiliksiäni ja tapahtumia ja muistaisin kuitenkin koko ajan mikä on tärkeintä, olla Isi, Jessicalle ja Jerrille, mies, tietenkin mieluiten sankarimies Murulle, oishan se hyvä jos siitä tulisi vähän rahaa, jolla voisin minäkin osallistua enemmän perheemme menojen hoitoon, täytyy kuitenkin nyt miettiä myös näitä muita töitä mistä lähinnä tienaisin leipärahaksi, sillä uskon kirjan toimivan lähinnä jonkinlaisena vanhana muisteluna nuoruudestani… Onhan se kiva taas heittää ilmaan illuusio unelmasta, mun elämähän on ollut täynnä unelmia, jotka ovat jonkin aikaa toteutuneet, mutta sitten murskautuneet jättäen vain muistot eletyistä hetkistä unelmaelämää, sitten se on hävinnyt kuin ihana uni joka häviää herätessä, mutta nyt olisi taas unelma – nyrkkeilijän unelma – heittäytyisinkö siihen ja nauttisin sen jokaisesta vivahduksesta, värinästä, sen mahdollisista laineista, kuohuista, räjähdyksistä, salamoista, jyrinästä, paukkeesta, häikäisystä, suurten aaltojen tuomista vaahtopäistä, höpö, höpö, ei enään mun kohdallani… I’m cool… Ja kuin vakuudeksi päivä oli hiljainen, kukaan ei kaivannut, kukaan ei tarvinnut… Sateinen sää vain jatkuu jo ties monettako päivää.
Olen nyt virallisesti lomalla ja istun tutussa aamukahvipaikassani. Lukiessani Ilta-Sanomat näin siellä jutun Las Vegasista, missä Osku Kanerva kertoo Oscar de la Hoyan jättäneen kauniit naiset ja palanneen takaisin askeettisen nyrkkeilyelämän pariin, “kultapoika” oli eksynyt välillä kauniiden mallien, missien ja laulajattarien seuraan ja tuloksena oli Suomessakin tuttu 1960-luvun Purtsi-Piitulainen-Nilsson –ilmiö… No, kyllä sillä Kanervalla oli myös sama ilmiö, joten terveisiä vaan Oskulle… Mietiskellessäni tänään taas näitä kuvioitani, totesin, että nyt täytyy vain ottaa asiat rauhallisesti, katsoa mitä elämä tuo tullessaan vai tuoko mitään, sanon itselleni, ei mitään pakkovääntöä, antaa asioiden kehittyä itsestään jos on kehittyäkseen…
On juhannusaatto. Olemme Murun kanssa Silja Symphonyn aurinkokannella, lähdössä kaksistaan juhannusristeilylle Tukholmaan, aurinko paistaa lämpimästi, lähettelen kännykälläni juhannustoivotuksia muutamille ystävillemme; hyvä fiilis istua kannella auringossa katsellen Suomenlinnan komeita maisemia sen ohitse lipuessamme, mentiin syömään seisovaan pöytään, oli herkullista ja jäin vielä tällä kerralla henkiin, laihdutuskuurista ei ole tietoakaan, kiva ilta Murun kanssa ja päädyimme aikaisin hyttiin… Seuraavana päivänä käveltiin kauniissa kesäpäivässä Tukholman puistoja ja rantoja sekä kaupungilla ja kun laiva Tukholmasta lähti istuimme kannella ihailemassa vertaansa vailla olevaa Tukholman saaristoa, käytiin syömässä ja mentiin nukkumaan kun kuulutettiin lastenshow’n alkavan yökerhossa…
Sunnuntaina Haukilahdenrannassa kesä on todellakin tullut Suomeen. Tänään on suorastaan helteinen päivä, olen jo pari kertaa pulahtanut mereen, ihanaa… Isto Lysmää ja hänen naureskeluaan uhmaten en voi olla huomaamatta kaunista näkyä kolmen valkoisen joutsenen uidessa rantaan lähelle rantaviivalla leikkiviä lapsia, lapset ja joutsenet, voiko viattomampaa elämästä kertovaa näkyä ollakaan… Muutenkin on rauhallinen, hiukan uninen tunnelma, perheitä lapsineen nauttimassa helteisestä kesäpäivästä lempeän kesätuulen hyväillessä ihoa, jota aurinko vähän kuumottaa… Ajattelen itsekseni kuinka viime viikolla aloin selvästi käydä ylikierroksilla kirjani takia, ihan turhasta, sillä mitäänhän ei ole vielä tapahtunut, mitään niin kovin suurta ja järisyttävää tulee tuskin tapahtumaankaan, nollataan nyt taas tilanne, ei päästetä fiiliksiä laukkaamaan, nautitaan tästä päivästä mitä siihen nyt sisältyy ajattelematta liikaa tulevia, se tulee mikä on tullakseen… Nyt on sovittu ensi lauantaina lähdöstä Espanjaan, koko perhe, hienoa… Sen jälkeen Hesarin jakoa 27.8. saakka, hienoa… Sen jälkeen kaikki on arvoitusta, jätetään se johdatukselle ja otetaan vastaan mitä on tullakseen. Nyt on kesä ja aurinkoa, merta sekä rakkautta, se riittää elämään tässä hetkessä, on se niin saamarin hienoa tää elämä silloin kun sinulla ei ole paljon mitään ja kuitenkin voi olla niin paljon. Vieläkin täytyy esittää se kysymys itselleni, onko se luopumista ja periksi antamista jos jättäydyn tähän nykyiseen elämäntyyliini, hiukan syrjään kaikesta hälinästä, julkisuudesta, nautin niiden ystävien ystävyydestä, jotka sitä osoittavat, en olisi mitään erikoista, tekisin jotain duunia mitä sattuu löytymään, koitan olla hyvä isä, tarkkailisin elämää yrittäen oppia ymmärtämään sitä paremmin, mitä olen toistaiseksi ymmärtänyt… Kännykkäni hälytysääni keskeyttää mietiskelyni, Topi Lindholm soittaa Hyvinkäältä ja kutsuu 50-vuotispäivilleen heinäkuun lopulla, jutellaan pitkät tarinat elämästä ja yrittämisestä, meidän isämme olivat ystäviä, Topin veli Markku Lindholm Suomen mestari ja maaottelumies nyrkkeilyssä, Topi itse on jatkanut leipomoyrittäjänä isänsä aloittamaa yritystä… Mennään ilman muuta synttäreille… Muru ja Jessica ilmestyvät rantaan ja käydään prinsessani kanssa yhdessä pulahtamassa monta kertaa… Myöhemmin iltapäivällä syömme kotona parvekkeella kanaa ja persikkasalaattia, siinäkin maistui kesä ja illalla koittelin shortseja Espanjan-matkaa varten, mahtuivat juuri ja juuri, joten dieettiviikko edessä…
Olen matkalla rantaan aamu-uinnille Haukilahteen, hellepäivä edessä, en ajattele tänään vaikeampia asioita kuin uimashortsien vaihtoa jalkaan ja aurinkoöljyn levittämistä iholle, “on aurinko noussut on kiire rantaan, ehkä se jotain elämälle antaa” tässä päivän mietelause, jonka kerran kymmeniä vuosia sitten lausuin Purtsille, kun herätin hänet Mallorcalaisesta hotellista. Mun on pakko taas vähän hehkuttaa, ei ainuttakaan ihmistä paikalla, meri on aivan tyyni, koskematon, linnut sirkuttaa, joutsenia ui lähistöllä, puisen laiturin vaimea natina rikkoo hiiskumatonta luonnon hiljaisuutta, jossakin hyvin kaukana lipuu jokin laiva, kuulen hyvin vaimeasti lentokoneen äänen, aika pysähtyy, kävelen puusillalle ja pulahdan tähän koskemattomaan mereen varovaisesti, etten rikkoisi tätä luonnon rauhaa… Nousen ylös, kävelen rantatuolilleni ja annan aamuauringon lämmittää ja kuivata ihoni, tämä on balsamia sielulleni, parasta hoitoa, kaikki kovat iskut joita olen vastaanottanut niin kehässä kuin elämässä tuntuvat tällaisena hetkenä kaukaisilta, en tunne tuskaa, en tunne kipua, tunnen hyväilevää lämpöä, näen kauneutta, aistin rauhaa, miksi on niin vaikeata ihmisten elää rauhassa ja rakkaudessa keskenään, tämä kauneushan on olemassa… Tiedän, että minua paljon viisaammat ovat ajatelleet tätä samaa jo kautta aikojen, tällainen henkeäsalpaava kauneus vain herättää tätä kysymään… Elämä on ihmeellinen mysteerio, tunnen kuinka haluan taas oppia siitä enemmän, löytää siitä jotain uusia ulottuvuuksia, yrittää olla parempi ihminen, parempi ystävä ystävilleni, haluan etsiä sitä elämänviisautta, joka saisi tuntemaan, että elän oikein. En tarvitse ylistystä, mutta haluaisin tuntea että voisin olla jollekin arvokas ystävä, en tarvitse enää menestystä valheellisuuden kustannuksella, pientä onnellisuutta vain mitä voisin jakaa muillekin, jotka sitä minulta huolisivat, ihana vaihe elämää, olen taas kuin tutkimusmatkalla, etsimässä jotain uutta, yksinkertaisuutta, rakkautta, onnellisuutta, tasapainoa, ystävyyttä… En voinut vastustaa kiusausta yrittää saanko Bertil Knutssonia “langan päähän”… “Bertil Knutsson”, vastaa tuttu ääni ja jotenkin vain tuntui, että olisimme olleet taas kuin eilen juttusilla, niin tutulta ja iloiselta, niin kuin aina, kuulosti Bertil taas puhelimessa. Koitin huonolla ruotsillani kertoa tulevasta kirjastani, jossa on iso osa Ruotsissa käymistäni otteluista ja muistoista, lupasin lähettää kirjan sitten, kun se on valmis, oli hienoa, että soitin ja sain puhua henkilökohtaisesti, vaikka niin huonosti ruotsia puhunkin. Pitäisi aina muistaa huolehtia ihmisistä, joiden kanssa on kokenut unohtumattomia hetkiä, osoittaa arvostavansa heitä ja olevansa heistä kiitollinen, sehän on ollut sitä elettyä elämääsi.
Kesäkuun viimeinen päivä, olen jälleen varhaisella aamu-uinnilla, ei ristinsieluakaan taaskaan paikalla, lokkien kirkaisut, merta silminkantamattomiin, aurinko lämmittää jo, annan sen hyväilevän lämpimän pienen tuulen kanssa kuivata mut, syön meriaamiaisen, joka on mukanani, upeaa, jakaisin tämän kyllä mielelläni muidenkin kanssa, mutta taitavat nukkua, niin kuin oma perheenikin jäi nukkumaan kun lähdin tänne. Voi veljet, mikä päivä, ei voi olla tottakaan, aion aamupäivän nautiskella näistä merellisistä tunnelmista ja sitten siirtyä kotiin valmistautumaan, aah, kello 15.20 tapahtuvaan lähtöön jolloin Airport-taxi tulee noutamaan Piitulaiset lentokentälle ja matka, niin matka, uskomatonta, etelään alkaa… Ai että tuntuu hyvälle, siitä onkin jo liian monta vuotta, mikä ihanuus edessä, ah, pitkästä aikaa lentokoneessa, lentoateria, kahvikupponen pilvien yläpuolella, eikä tarvitse perillä edes nyrkkeillä, no joo, siitähän on ikuisuus, kun mä tein sen, mutta se vain liittyy niin voimakkaasti edelleenkin mun fiiliksiini, tietysti nyt taas enemmänkin, kun on tulossa se “Nyrkkeilijän unelma”… Unelma… Unelma, kyllä se on ollut aikamoista unelmaa tää mun elämä ja olen ollut paljolti myös unelmieni murskaaja, vaikken olekaan tehnyt sitä välttämättä omasta tahdostani, ehkä kyvyttömyyttäni kylläkin, mutta enemmän löytyy kyllä plussaa kuin minusta, ainakin ottelulistoiltani…
I come back, siis takaisin Haukilahdenrantaan, takana loistokas viikko Espanjan Torreviejassa, äitini ja Björnin luona, palaan ajatuksissani vielä lähtötunnelmiin kun olimme Airport-taksilla ajaneet Seutulan lentokentälle iloisen lähtötunnelman väreillessä. Koneen noustessa kohti taivasta istun Jessican vieressä, hänen ollessaan nyt ensi kertaa lentokoneessa. Hän on selvästi jännittynyt mutta kuitenkin utelias miten tämä lentäminen sujuu. Hän istuu ikkunapaikalla ja vetää särmin ikkunan eteen, vaikka koitan houkutella, että katsoisi ulos ikkunasta koneen nousua ja näkisi kuinka talot pienenisivät ylöspäin noustessa. En saanut Jessicaa avaamaan särmiä, mutta vähän aina sitä raotti ja kurkisteli raosta mitä siellä ikkunan ulkopuolella oikein tapahtuisi. Istun lasteni keskellä sillä Jerri istuu toisella puolellani, aika makee fiilis… Takanamme istuvat Muru ja Anne-siskoni… Uskomaton, hyvä fiilis, niin monen vuoden jälkeen matkalla etelään, lapset pääsevät kokemaan uusia elämyksiä… Lento sujuu leppoisissa tunnelmissa ja illalla kello 22.30 laskeudumme Alicanteen. Matkatavarat saatuamme siirrymme paikalliseen Aeroport-taksiin joka odotti meitä. Ulkona oli pimeää, mutta se etelän pehmeä lämpö, sai lapsetkin sen toteamaan… Ajettiin Torreviejaan ja Chapparalliin missä äitini ja Björnin Espanjan-asunto sijaitsi sekä meille vuokrattu asunto uima-altaineen ja kun olimme saaneet vietyä matkatavaramme asuntoomme menimme tervetuliaiskahville ja iltapalalle äidin ja Björnin kovin kauniiseen ja tyylikkääseen kotiin. Tästä alkoikin ihana lomaviikko, jonka aikana tutustuimme Torreviejaan sekä Benidormiin, vietettiin kuumia päiviä uima-altaalla, kuumia öitä asunnossamme, ruokailimme hyviä ruokia niin ravintoloissa kuin äitini luona, Jerri ja Jessica nauttivat kumpikin matkasta ja sen tuomista elämyksistä täysin sydämin… Elämä oli taas lahjaa, voin vain taas olla tässä tutulla rannallani nöyrästi kiitollinen ja näen mielessäni lasten onnelliset ilmeet uima-altaalla heidän siellä telmiessään ja tuntui hyvältä kun Jerri vielä koneessa totesi, “Oli hieno kokemus tämä matka” ja kun koneemme laskeutui taas turvallisesti 04.15 Seutulan lentokentälle oli taas viikko unelmaelämää takana… Jerri, Jessica, Muru ja Anne-siskoni saapuivat iloisina kotiin matkalta ja minä taas tutusti aamu-uinnilleni Haukilahdenrantaan… Näin palaili elämäni taas tutuille uomille, pikkuisen elämänpuron vietäväksi, mutta eiköhän tässä ollut jo aikamoinen vierailu suuremmille vesillekin… Hesarin jakokin alkaa taas tällä viikolla ja mua askarruttaa otinko turhaan yhden piirin lisää, sillä tunnen epävarmuutta siitä, klaaraanko sen tarpeellisessa ajassa… Toivottavasti isot rakkulani molempien jalkojeni pohjissa puhkeaisivat, ne tulivat Benidormissa päivän kävelyurakasta uusilla sandaaleilla ja ovat nyt vielä kovin arat, kuin kaksi pientä palloa jalkapohjissani… Viikon aikana luin kahdesta yllätyksestä lehdistä, Virpi Miettinen oli eronnut kymmenen kuukautta kestäneestä avioliitostaan ja Kikka Isoviita seurustelee taiteilija Juhani Palmun kanssa, yllättäviä juttuja, mutta kuitenkin, vain elämää, ei sen enempää… Nyt mennään taas hyvin rauhallisesti eteenpäin ja katsotaan mitä tämä elämä taas tuo eteeni, ei pakkovääntöä, I am cool, koitetaan nyt vain selvitä Hesarin jaosta ja nautitaan kesästä, joka onkin nyt huipussaan täällä Suomessakin, lämpimän merituulen hyväillessä ihoani ja rauhallisuuden täyttäessä mieleni, kyllä tämä elämä on aika suloista…
Päivät kulkevat kovaa vauhtia kohti syksyä, kuusi viikkoa Hesarin jakoa jäljellä, kirjaprojekti seisoo nyt paikallaan, en ole kuullut siitä mitään, olen taas pudonnut pieneen mitättömyyteeni… Huomenna alkaa taas jakohommat… Mikä aamuyö, heräsin vähän ennen kahta, lähdin ajoissa jakoon, mutta lähtö tyssäsi auton akun ollessa tyhjentynyt, kun olin unohtanut valot päälle illalla… Mietin vähän aikaa mitä tehdä, mutta tajusin soittaa Leijonajakeluun, josta lähettivät päivystysauton antamaan mulle virtaa ja kun HS:n tuotantokin oli tunnin myöhässä, niin töppäilyni ei päässyt vaikuttamaan mihinkään katastrofaalisesti ja loppujen lopuksi pystyin vielä selvittämään jakourakkani määräajan puitteissa vaikka lähdinkin tuntia myöhemmin liikkeelle. Oli aika lohduttava tunne, että klaaraan nyt tämän lisääntyneenkin jakohomman, niin etten mä ihan “rävelö” taidakaan olla… Jaon jälkeen ajoinkin suoraan aamu-uinnille rantaan, ihana fiilis, join kahvit rannassa uinnin jälkeen termarista aamuauringosta nauttien, ihan yes aamu. Iltapäivällä käytiin Murun kanssa kaupungilla kävelemässä, syömässä Burritosit, kahvilla Strindbergin terassilla ja kauppatorilla ostamassa mansikoita, jossa tavattiin myös herrasväki Tony Halme… Mukava päivä Murun kanssa ja illalla Jypekin soitti ja kutsui huomenna kylään, tulikin mulle aika mennä nukkumaan, olinhan noussut tähän päivään jo 02.00…
Ollaan puolessavälissä heinäkuuta, kuusi viikkoa viiden vuoden velkajärjestelysessionin loppumiseen ja kirjan julkistamispäivään, kuuden viikon odotus ja nollapiste lähenee, tuntuu kuin olisin aloittamassa jälleen uuden vaiheen elämääni, mutta mitä, mikä on tämä kolmas vaihe, jännittäviä, pulppuavia ajatuksia mielessäni, ensimmäinen tavoitteeni on tavoittaa jonkinlainen taloudellinen tasapaino, työllistää itseni jollakin tavalla, olisiko se säännöllinen Hesarin jako, ei tunnu mahdottomalta ajatukselta, olisi ainakin aikaa itselleni ja lapsilleni ja myös Murulleni, olisi aika riippumatonta, itsenäistä työtä, missä ei kukaan kuolaisi niskan takana eikä yrittäisi osoittaa ylempiarvoisuuttaan… yritän rakentaa taas uudelleen ystävyysja ihmissuhteitani, on aika tulla ulos tästä omasta “mustasta tunnelista” missä olen paljolti ollut nämä viimeiset viisi vuotta, sillähän on kyllä nimikin, velkajärjestely, joka ainakin mun suhteen tässä iässä on ollut melkoisen halvaannuttava kokemus joka poisti tulevaisuuden moniksi vuosiksi ja kun en muutenkaan ole enää niin nuori kundi, niin kovin paljon ei tulevaisuudesta ole enää odotuksiakaan, mutta kaikesta huolimatta, joka päivä on lahjaa elämältä, haastetta, täytyy vain yrittää selviytyä, uskoa johdatukseen… Yritän isänä olla lapsilleni huomaavainen ja hellä, tukeva ja kannustava, Jerri ja Jessica, niin tärkeät, niin merkittävät lahjani elämältä, niin ja se kirjaprojekti, antaa sen kehittyä omalla painollaan… Oikeastaan tunnen taas elämää, sykettä, odotuksen kutkuttavia ja haaveellisia fiiliksiä, uskomaton arvoitus tämä elämä, olen köyhä, olen epäonnistunut niin paljossa, en ole oikeastaan mitään ja kuitenkin tämä elämä tuntuu niin hienolta jutulta, jännittävältä, arvokkaalta ja rikkaalta, olen siitä kiitollinen, en tiedä ansaitsenko sen, mutta otan sen kaikesta sydämestäni vastaan ja aion nauttia siitä ja sen tuomista sykähdyksistä, värinästä, räjähdyksistä, sen tuomista mahdollisista menestyksistä, mutta varautuen jo kokemuksesta myös sen tuomiin mahdollisiin pettymyksiin, epäonnistumisiin, sillä nekin tuntuvat kuuluvan elämään, koitetaan vain tulla näiden asioiden kanssa toimeen, niin kauan kuin olen elämässä mukana… Illalla Radoslaw Gryta soitti, oli tullut Puolasta, missä oli saattamassa äitinsä sille viimeiselle matkalle, sinne missä kaikilla on toivottavasti hyvä ja tuskattoman rauhaisa olo, vai onko edessämme jokin uusi elämä jossakin uudessa muodossa, en tiedä, enkä ole niitä paljon vielä funtsaillutkaan, tämänkertaisessakin elämässä riittää ihan tarpeeksi mietittävää, Radekin äiti pääsi joka tapauksessa lepoon ja kärsimys sairaudesta on ohi… Radek kertoi lähtevänsä laittamaan näyttelyä Hampuriin ja tulevansa takaisin elokuussa, jolloin taas tapaamme…
Olen jälleen rannassa, on pilvinen, mutta helteisen pehmeä päivä, nousin taas 02.00 ja hoidin salamoiden räiskyessä, ukkosen jyrähdellessä, sateen kastelemana jakohomman ja olin 06.00 täällä aamu-uinnilla, arvaatte varmaan, että olin ainoa, sumun leijaillessa meren päällä lintujen sirkutellessa pulahdin mereen, kuivasin itseni ja join rannan hiukan aavemaisessa, merellisessä tunnelmassa kupin kahvia, vau, mikä aamu, keskikesä, lämmintä vaikkei aurinko paista, tuntuipa hienolta taas tänään… Aamukahvilla, ties kuinka monennella, sillä ensimmäinen aamukahvi tuli juotua taas 02.00, jako tuli hoidettua, yhdet aamukahvit sen jälkeen 07.00 ja vähäksi aikaa nukkumaan ja jälleen aamukahvit 08.30 parvekkeella ja seuraavaksi aamun virallinen kahvi 10.00 Ukkohauessa, fantastisen pitkiä nämä kesäaamut, nyt olen menossa uimaan rantaan ja jään sinne nauttimaan helteisestä päivästä, onkin aika toivottaa hyvää huomenta ja aloittaa päivän tuomat elämykset… Tänään on ehkä kesän lämpimin päivä ja nautin siitä täysin, ruumiini ja sieluni retkahtaessa levälleen Haukilahden rantaan, vaivuin aurinkotranssiin eikä mua häirinnyt tänään mikään eikä kukaan, olin taas elämänmiljonääri, aah, tuntuupa hyvälle… Iltapäivällä kun ajattelin lähteä kotiin syömään puhelimeni pirisee ja päivän ainoa soittaja Jype pyytää mut mukaansa “Borneoon” Jypen Tikkurilalle antama nimitys, niinpä hyppäänkin Lindan ja Jypen kyytiin heidän hakiessaan mut rannasta ja seuraavat neljä tuntia viihdyinkin miellyttävässä seurassa ja heidän palautettuaan minut takaisin ajoin ostamaan päivän mansikat, on taas hirveä jäätelö/mansikkaputki päällä, pitäisi löytää “katkaisuhoito” ennen kuin halkean, painoni menee ylös, kun pitäisi mennä alas… No, jos selviän taas tämän mansikka-ajan ohitse, niin aloitan kyllä laihduttamaan, en taida kyllä ehtiä siihen syksyyn niin kuin olin suunnitellut, mutta rusketuksen olen kuitenkin hankkinut, toiset hankkivat taloja, autoja, veneitä, minä hankin aina kesällä rusketuksen, jotain se pystyn hankkimaan minäkin ja kun talvi tulee, niin sen myös menettämään… Mutta kuitenkin, kaikista päivistä on eniten hukkaan kulunut se jolloin ei ole nauranut, tämä viimeinen oli nyt jo jonkun minua viisaamman ajatuksia, mutta ei huono ollenkaan… Illalla ihana ruskeasilmäni Jessica soitti Tammelasta ja kertoi saaneensa ongella kalan, vau, ja Muru kertoi joutuneensa ensimmäisen kerran tappamaan sellaisen ja perkaamaan sen, yes, tytöt elää erämaaelämää… Yöllä pamahti hurja ukkonen salamoiden hurjasti räiskähdellessä yön pimeyden valaisten hetkeksi ja pimeyden palattua ukkosen jyrähdykset saivat tuntumaan kuin maa olisi halkeamaisillaan, niinpä yritin työntää Hesarit postilaatikoihin ennen kuin se tapahtuisi…
Aamulla kun taas juon kolmatta kertaa aamukahviani parvekkeella, katson ja teen havaintoja, lämmin puolipilvinen päivä, ei ole mitään kiirettä rantaan, linnut sirkuttavat pihapuissa, oravat juoksentelevat pihamaalla, kahvi maistuu, on vähän raukea, rauhallinen olo, lueskelen vähän lehtiä, olen todellakin aika rentoutunut ja tuntuu taas ihan hyvälle, ei hassumpaa elämää, mulla on pieni duuni, pieni elämäni, ihana perhe, suurenmoisia ystäviä, mitä puuttuu, no, ei oikeastaan “paskaakaan”, se glamour ja tähtielämäkin on tullut käytyä joskus silloin ammoisina aikoina läpi, enkä kyllä tunne sitä enää tarvitsevani enkä kaipaavani, näin on hyvä, jotain tälläistähän mä haaveilin elämästä silloin kun olin nuori poika ja elämä kaikkine sen prameiluineensa oli edessäni… Seuraavana päivänä istun iltapäivällä Haukilahden rannassa, ihana, helteinen päivä, jako aamuyöllä sateessa taas hoidettu, tässä nyt istuessani tätä kirjoittamassa tulee yksi kaveri kysymään kirjoitanko muistelmia, tavallaan ja kerron tulevasta “Nyrkkeilijän unelma” –kirjastani, hän sanoo jäävänsä mielenkiinnolla odottamaan syksyä, se kirja on ostettava, taas ainakin yksi kiinnostunut… Päivä solisee eteenpäin ja käyn tänään illalla hakemassa suloiset tyttöni Tammelan mökiltä taas sivistyksen pariin, ollessani lähdössä tapaan Ruben Stillerin rannan parkkiksella ja Ruben kysyy missä mulla on nykyisin sali, hän haluaisi oppia nyrkkeilyä. Kerron ettei mulla ole enää salia enkä tiedä tuleeko enää olemaankaan tai tulenko yleensä vetämäänkään kuntonyrkkeilyä…
Hyvää huomenta, Hesarin jako suoritettu, aamu-uinnilla käyty, olisiko jo aamukahvin aika tai oikeastaan päiväkahvin sillä mulle kävikin vähän hassusti kun aamu-uinnin jälkeen kävin pitkäkseni rantaan aamuauringon kuivateltavaksi, nukahdin autiolla rannalla ja kun heräsin oli ranta täynnä ihmisiä, oli siinä vierellä olijoilla ollut ihmettelemistä, elävä rantapummi, syvässä rusketuksessaan nukkuu keskellä rantaa, mutta mitä siitä, oli ihana kuunnella aaltojen loisketta, tuulen huminaa puissa, lokkien kirkaisuja, lintujen viserrystä ja tuntea kuinka uni vie mennessään lämpimän tuulen toimiessa hyväilevänä peittona… Iltapäivällä soitinkin mainiolle optikkomestarille Raymond Anderssonille, “Moi mulla on pudonnut ruuvi, se mikä on päästä, sille ei ole enää mitään tehtävissä, mutta eilen lähti aurinkolaseistani ruuvi, sille sinä pystyisit vielä tekemään jotakin”… Ajoin Lauttasaareen Raymondin optikkoliikkeeseen missä silmälasitohtori paransi lasini ja otin Raymondin mukaan kahville rantaan nauttimaan hetkeksi merituulesta ja palautin tunnin päästä takaisin työpaikalle, sitten olikin aika minunkin palautua kotiin, josta olin lähtenyt 02.30, Muru oli laittanut ruoan valmiiksi, ja totesi tullessani “Sinä haiset, käy ensin suihkussa, ennen kuin tulet syömään”… Tällaista se on työmiehen elämä, mutta kyllä se siitä… Jype soitteli, oli tyytyväinen kun alkaa loma, fiilisteli vähän puhelimessa juttuja, joista meillä on niin samanlaisia fiiliksiä, niin se on Jype, juuri niin kuin taas tänään sanoit, on ollut elämää, on ollut fiiliksiä, on ollut kohokohtia, ei pelkkää paskaa, ei pelkkää kurjuutta, kyllä niillä elää vielä tänäänkin vaikkei paljon enää olisikaan tarjolla, mutta enpä voi valittaa tämänkään päivän fiiliksiä…
Hoidin aamuyöllä taas sen Hesarinjaon ja tulin aamu-uinnille rantaan, ja usko tai älä, Isto, joutsenet nukkuivat rantahietikolla ja heillä oli kaksi pientä poikasta tai tyttöstä, mistä mä sen tietäisin, menen varovaisesti, hyvin hiljaa heidän ohitseen etteivät heräisi, kävelen laiturin päähän ja molskahdan veteen, noustessani ylös, nyt Isto, ole tarkkana, kaksi pupua juoksee peräkanaa pitkin rantaa, seuraan niitä katseellani, katson joutsenia jotka ovat heränneet ja seuraavat myös kaula pitkällä pupujen juoksemista, olipa tämä taas näky, näin stadilaiskundille, minä ja joutsenet ja nyt myös puput, eiks tässä Isto ole jo jotakin, niin, niin, tiedän, se paholainen puuttui, jäin vähäksi aikaa istumaan aamua rantaan mikä venyikin kokonaiseksi rantapäiväksi, yhden tipusen, Murun tullessa myös rantaan… Ja kun menimme kotiin laitoimme perunoita, katkarapuja, lohta, silliä, makrilliä, sörsseleineen sisältävän, loistavan, kesäisen kala-aterian mikä maistui taivaallisen hyvälle, taivaallinen päivä, taivaallista elämää…
Erikoinen päivä tänään, vapaapäivä, ei Hesarinjakoa, kävin kuitenkin aamu-uinnilla nauttimassa taas kauniista aamusta… Aamupäivällä lähdettiin, Jessican ja Murun kanssa Serenan vesipuistoon vähän pulikoimaan. Itse paikka oli hirveä massaämpäri, pukuhuoneet “tuhannelle” ihmiselle, kyllä oli kulttuurishokki meikäläiselle, joka on fiilistellyt Haukilahden paratiisirannalla, joutsenilla, pupuilla, lokeilla ja muilla linnuilla sekä ainutlaatuisilla luonnonkauniilla hiljaisuuden hetkillä, minkä on rikkonut vain laineiden liplatus, lintujen viserryksineen, olin todella pöyristynyt, mutta yhdellä tapaa tai sen takia päivä oli siedettävä, sillä Jessica viihtyi ja laski sata kertaa vesiliukumäkeä ja pulikoi mun kanssa altaassa ja sain halailla ja pitää sylissäni pikku prinsessaani altaassa telmiessämme. Kotiin tullessamme olimme ostaneet mansikoita ja Muru teki mansikkakakun ja jäi valmistamaan ruokaa, kun minä lähdin käymään pulahtamaan mereen Haukilahteen ja palauttaakseni itseni taas oikeisiin atmosfääreihin…
Jako tehty, aamu-uinnilla käyty ja nyt juuri meriaamiaista nauttien aamuauringossa, kello on seitsemän. Jaon aikana sattui aika huvittava tapaus, lähdin autosta viemään läheisiin postilaatikoihin lehtiä, kun kuulen läsähdyksen takanani, käännyn salamana ja näen kuinka autoni yläpuolella olevalla parvekkeella, joku nainen häipyy juuri sisälle, tämä “fiksu” naisihminen on heittänyt kananmunan autoni katolle, minkä sisältö valuu pitkin kattoa etuikkunaan, kello on 03.20, olen usein huomannut, että siinä huoneistossa palaa aina tähän aikaan valot... No, nyt sekin kyllä selittyi, sillä siellä taitaa asua joku hiukan häiriintynyt ihmispoloinen, mutta kokemuksena tämä oli itse asiassa riemastuttava, sillä koskaan ennen ei ole päälleni heitetty kananmunaa ja kun jatkuvasti tulee viestiä että joku luukku on jäänyt väliin, niin ansaitsenkin, tietenkin, tämän tästä esityksestä…
Jako ok. Ei kananmunia tänään. Aamu-uinti 06.30 ja nukkumaan takaisin, uni tuntuu painavan tänä aamuna silmäluomia. Puolitoistatuntisen jälkeen olin valmis palaamaan rantaan päivän aurinkokylpyyn, sillä helteinen, aurinkoinen sää sen kuin jatkuu, alkaa olla jo uskomattoman pitkä helteinen jakso näin Suomen oloissa, heinäkuu lähenee loppuaan, tällä hetkellä tuntuu kaikki elämä pysähtyneen helteisiin päiviin ja kesän viettoon, kirjaprojektini on pysähdyksissä ja on odoteltava sinne elokuun alkuun niin silloin kirjan kansikuvakin kuulemma valmistuisi ja onhan se mielenkiintoista nähdä mitä muita kuvia on valittu kirjaan mukaan… Elämänpuro solisee nyt pikkuhiljaa, kaikki tuntuvat olevan nyt lomalla, kukaan ei ainakaan tunnu kaipaavan mua, rahat alkaa olla taas vähissä, enkä tiedä tuleeko Hesaristakaan monta satasta tähän tiliin, kun oli se lomapaussi siinä välissä, mutta tilanne helpottuu kun pääsen pari viikkoa eteenpäin, niin sitten rahaa tulee syyskuun puoleenväliin ainakin jonkin verran, parin viikon välein säännöllisesti, mutta siitä eteenpäin ei olekaan vielä tietoa, joten kovin ihmeellisissä kantimissa ei elämä vielä ole… Jääpähän tässä taas vähän mietittävää, kun nämä aurinkopäivät täällä rannalla loppuvat, nyt ei oikein ehdi miettiä, täytyy lähteä välillä Jessican kanssa uimaan…

NYRKKEILY ON KUIN MIELENI VARJO

Olen aamu-uinnilla jälleen rannassa, Hesarit jaettu, päivä edelleenkin helteinen ja aurinkoinen, tästä lähdetään päivään katsomaan, onko sillä mulle varattuna mitään vai leijuuko päivä ohitseni lämpimän tuulen viemänä… Luin tässä yhtenä päivänä ajatuksen, “Uskalla luopua, kun ovet sulkeutuvat takana, toiset avautuvat edessä”. No, mulla ainakin kaikki ovet ovat sulkeutuneet ja olen joutunut luopumaan lähes kaikesta, katsotaan nyt mikä ovi avautuu ensimmäiseksi. Jäinkin aamutorkuille rantaan ja juuri uneen vaipuessani ajatukseni tavoitti ajatuksen, täällä rannassa ei ainakaan ole ovia ja vaivun horrokseen leppoisan merituulen hyväillessä ja ihanan lämpimän auringon lämmittäessä kroppaani ja sieluani…
Istun parvekkeella, Elvis laulaa cd-soittimesta, ulkona on puolipilvinen, mutta helteinen sää. Hesarin jako taas hoidettu, huomenna olisi taas vapaapäivä. Eilen taisi olla viimeinen aamu-uinti, sillä elokuu vaihtuu ja Murun ja Jessican loma loppuu, niin seuraa taas rytminvaihdos päivieni viettoon. On ollut todella fantastinen kesä, olen saanut olla rannassa ja auringossa, yksi kuukausi velkajärjestely on ohi, kirja ilmestyy, tosin nyt on vähän sellainen tunne kuin koko projekti olisi unohtunut, kun arvon kustantajista ei ole kuulunut mitään ja en tiedä onko mikään hommassa mennyt eteenpäin. Kyllä on odottavan aika pitkä, sillä mitä lähemmäksi syksy nyt tulee, niin sitä malttamattomampana sitä odottelen, odotan jotain konkreettista, käsinhypisteltävää, ihan kuin merkkinä todellisuudesta, että tämä on totta, tämä ei ole pelkkä illuusio, kutkuttavaa odottelua, tämä päättää jälleen yhden ajanjakson, periodin elämässäni, monella tavalla rankan, nöyryyttävän, joutuneena toteamaan omien kykyjensä voimattomuuden yrittäessäni ratkaista työtilannettani ja tulevaisuuttani, ei ole ollut paljon vaihtoehtoja, en ole voinut uskoa enää muuhun kuin antaa elämäni näiltä osin johdatuksen johdatettavaksi, uskoa että mullekin on vielä jotain varauksessa tai sitten ei, ei auta ruikuttaa tilannettani ja tulevaisuuttani, olen niin paljon itsekin syypää asioihini, kun en ole vaivautunut pohtimaan asioita tarkemmin niihin heittäytyessäni, mutta olen toisaalta saanut niin paljon, kokemuksia, fiiliksiä, tunteita, menestystä, onnistumisia, tappion ja epäonnistumisen katkeraa, kaikki voimat imevää yllätyksellisyyttä ja olen kuitenkin elänyt ja olen elossa…
Elämälläni on selvästi uusi periodi edessäni ja se on varmasti myös erilainen, nyt 54-vuotiaana on vaikea löytää enää mitään sellaisia nuoruuden unelmia jostakin supermenestyksestä, elämä opettaa, haave työstä josta pitäisin, tasapainosta, perheen rakkaudesta, ystävien ystävyydestä, tekstiviesti tulee kännykkääni, Radek Gryta lähettää terveisiä Hampurista, on rakentamassa siellä näyttelyä, siellä on ollut tulvia, mutta nyt on taas kaunista ja vedet laskeneet… Hampuri, 1969, ottelu Willy Quatoria vastaan nousee mieleeni, ensimmäinen tappioni todella kovassa ottelussa, niin se boxing, se on kuin mieleni varjo joka seuraa mukanani ja löytäessäni yhdistävän sanan työntyy esille, boxing is my life…
Tänään taivaankansi aukesi ja vettä tuli kuin saavista kaataen ja ukkonen jyrähteli voimalla. Minäkin odottelen että jo nyt jotakin tapahtuisi ja räiskähtäisi ilmoille, vaikka vielä ei ole mitään valmista eikä edes ajankohtaista, ota nyt äijä vaan iisisti, elä tämä päivä sellaisena kuin se on tarjolla, etsi siitä hyvät hetket, ole myönteinen, hyväntuulinen, ei pakkovääntöä, asiat menee niin kuin on tarkoitettu, joudun sanomaan itselleni…

KESÄN LOPPU-ILLUUSIO

Aamupäivä on tänään ollut rauhallinen eikä kukaan ole kaivannut minua, uskomaton tunne velloo sisälläni, huomenna alkaa vihdoinkin elokuu, 31 päivää velkajärjestelyn loppuun… Sinusta saattaa tuntua siltä että toistan sitä usein, mutta voin kertoa, kun elät viisi vuotta täysin sellaisen asian halvaannuttamana, kuin häpeäpaalussa, odottaen että se päättyy ja pääset häpeäpaalusta eroon, jutusta joka nakertaa ajatuksiasi päivittäin et oikein uskalla, eikä ole edes voimia, suunnitella mitään, tunnet olevasi melkoisen “ulkona” normaalielämästä, normaalimahdollisuuksista yrittämiseen, en kyllä tiedä onko musta yleensäkään kaiken tämän kokemani jälkeen enää mitään yrittämäänkään, sillä turpiinhan on kyllä tullut jo tarpeeksi, mennään nyt vain eteenpäin pikku onnistumisien kautta. Ensimmäinen mulle on nyt tämä Hesarin jako, siitä tuleva palkka… Muuta katsellaan sitten pikkuhiljaa, mikä on seuraava, onko kirjaprojektista johonkin, myös aineelliseen tulokseen johtavaa… Niin kuin olen tuonut aikaisemmin ilmi niin täysin nollapisteestä lähdetään tätä elämää rakentamaan, joka ilmeisesti on kuitenkin jo täysin erilaista kuin kaikki aikaisempi eletty elämäni ja tässä onkin sen mielenkiintoisuus, mitä se on, mitä se tuo tullessaan, viisikymmentäneljävuotiaan näkökulmasta katsottuna tuntuu aika hurjalta, kun elämä yleensä on jo pitkälle valmiille raiteille loksahtanut, niin mä joudun edelleen etsimään uutta raidetta tullakseni “varikolta” pois ja jatkaakseni matkaani tuhoisan törmäyksen jäljiltä… Tässä sitä on vanhalla veturilla vetämistä, laitetaan vanhat salonkivaunut kuntoon ja toivotetaan niin vanhat kuin uudetkin matkustajat tervetulleiksi…
Ensimmäisenä päivänä elokuuta on kuin taikasauva olisi taas muuttanut tämän kesän päättyneeksi. Olen puolenpäivän aikaan taas rannalla, ei ainuttakaan uimaria, joutsenet kuitenkin uiskentelevat tässä lähellä, muutama ihminen on kuitenkin ottamassa aurinkoa, joka paistaa lämpimästi pilvenhattaroiden välistä niiden liikkuessa ja jättäessä vapaan väylän auringolle, paratiisimainen, rauhallinen tunnelma, raukea olo, sillä Hesarin jako oli taas tänään aamuyöllä hoidettu… Jessica aloitti eskarin, oli intoa täynnä jo eilen illalla, jännä kuulla mitä oli tykännyt, kun haen hänet myöhemmin iltapäivällä sieltä pois… Jessican ensimmäinen eskaripäivä uudessa hoitopaikassa sujui hoitopaikan tädin sanoin kuin vanhalta tekijältä… Illalla oltiin Murun kanssa vähän aikaa rannassa ja syömässä pussillinen Brunbergin lakuja, makea, kaunis, aurinkoinen ilta…
Tänään on astetta kylmempää, pilvistä, jako hoidettu, aamupäivä huilailtu, mietitty vähän näitä pieniä asioitani, niin kuin ettei rahat meinaa millään riittää kaikkiin pieniin maksuihini, mitä pitäisi maksaa, parin viikon päästä ehkä vähän helpottaa, sillä silloin saan täyden kahden viikon palkan tästä jakohommasta… Tällaista se on kun elämä on loksahtanut pieniin uomiinsa, pohdit tässä muutamaa satasta ja kuukauden päästä, onko yleensä edes hommia, edes näitä pieniä tuloja, kiduttavaa, jonkinlainen yksinäisyys myös raastaa, sillä tunnen jatkuvasti olevani jotenkin niin pirun syrjässä kaikesta normaalista elämästä, oikeastaan, enhän mä edes tiedä mikä on normaalia, mähän oon ollut lähes koko elämäni epänormaaleissa tilanteissa, pystynkö tästä nousemaan ja löytämään toimeentuloni jostakin jossakin muodossa, jonkinlaisen paikkani tässä yhteiskunnassa, tuntea olevani ihminen ihmisten joukossa, voisiko arvoton muuttua vielä jonkun arvoiseksi, saada vielä pientä kunnioitusta ja arvonantoa, tunnen menettäneeni nämä kaikki viimeisen viiden vuoden aikana… Luin jostakin myös hyvän viisauden, “Jos kukaan ei soita, soita itse”, tässä olisi nyt ratkaisu tähän yksinäisyyden tunteeseeni, mutta luulen, että se on syvemmällä sisälläni ja mun täytyy taas kerran käydä se lävitse, “Ymmärrän, ettei aina tarvitse helistä ja soida, elämä kasvaa yksinäisyydestä ja oleminen on luovaa hiljaisuutta”, niin, näistä asioista on aina kirjoitettu niin hienosti hienoin sanoin, mutta itse asia ei ole ollenkaan niin upea, sillä kyllähän se pitää sisällään myös paljon jo koettuja epäonnistumisia, kuin myös pelkoa ja toivottomuutta tulevaisuudesta, omaan itseensä pettymistä, oman itsensä etsimistä, kun antaudut yksinäisyyteesi täytyy sinulla myös olla itseluottamusta siihen, että todella nouset sieltä pois, surullisiakin esimerkkejä löytyy turhan paljon elämästä, kuinka elämän raastava yksinäisyys on repinyt henkisen minäsi kaikki voimat ja paluuta elämään ei tapahdukaan… Yllätyn aina kun tutkiskelen tätä elämää ja sen kulkua ja voin aavistella, etten ole näiden asioiden kanssa yksin, mutta kuitenkin, todella harvoin, jos koskaan, muistan keskustelleeni näistä asioista kenenkään kanssa, taidan nyt kuitenkin lähteä rantaan nauttimaan tästä yksinäisyydestäni vaikkei mikään rantapäivä olekaan, mutta maisemat ovat joka tapauksessa silmiä hivelevät ja elämän kauneutta on ainakin siinä aistittavissa…
Rannassa on vain muutama ihminen ja kun aurinko peittyy pilvien taakse, viileys täyttää ilman ja on vaikea tarjeta t-paidalla, on vedettävä collari päälle, silti tunnen saavani hyvän ja rauhallisen olon… Aloitin juuri lukemaan jälleen uutta elämänkertakirjaa, nyt Jim Morrisonista ja The Doorsista ja jo heti ensi sivuilta tunnen tempautuvani mukaan Doorsin ja Jim Morrisonin elämään, mikä menestys, mikä tragedia, on kuin edellä olevat ajatukseni olisivat esivalmistelleet mut kohtaamaan Jim Morrisonin, jonka elämä ahmaisi, hienon runoilijan ja upean tyypin, yksinäisyyteen, josta ei ollutkaan paluuta elämään, vaikka kaikki mahdollisuus ja menestys olivat edelleenkin olemassa, mutta Jim Morrison oli liian syvällä noustakseen elämään takaisin… Kotona en voinut olla lähettämättä tekstiviestiä kustantajilleni, “Onko kirjaprojektista mitään uutta?”. Vastauksena tuli “Maanantaina menee painettavaksi”… Lähetin yhden sanan vastaukseksi, “Jättefint”, Luojan kiitos, se projekti etenee sittenkin, vaikka tuntui jo välillä elämäni pysähtyneisyys pysäyttävän jo tämänkin uuden aluevaltauksen jo alkutekijöihinsä, sinnehän se oli pysähtynyt jo kahdeksankymmentäluvun alussa, nythän se voi romahtaa sitten myöhemmin, kun kukaan ei osta sitä, oli joka tapauksessa mukava mennä nukkumaan tällaisen tiedon kanssa, kirjani käsikirjoitus on menossa painettavaksi… Vau…
Seuraava päivä luisteli omalla painollaan ja normaalikuvioin. Herätys 02.00, Hesarin jako, vähän huilia sen jälkeen kotona, rantaan aurinkoon missä lisäkseni oli vain muutama ihminen. Soittelin sieltä Leijonajakeluun ja sanoin olevani valmis jatkamaan syksyllä vastaavanlaista jakohommaa jos löytyy. Eivät osanneet vielä sanoa löytyykö, joten kaikki on avoinna kun syyskuu vaihtuu, pöytä on tyhjä ja myös rahaton, ei ihme että mietiskelen taas mitä syksyllä voisi löytyä, mistä muutaman markan saisi, kirjasta ei ainakaan vielä tule mitään, jos tulee ollenkaan, kunhan nyt yleensä tulee myyntiin, mikään ei kohdallani ole niin yksinkertaista ja varmaa, kuin epävarmuus, mutta tässä sitä on taas selviytymistaistelua, näähän onkin muotijuttuja tässä ajassa…
Olen Haukilahdenrannassa, on puolipilvinen päivä, kuitenkin lämmin, olen henkisellä keitaallani ammentaen taas kerran rauhaa, hyvää tasapainoista mieltä, meri on taas niin kaunis kuin olla voi, kimallellessaan auringonpaisteessa, rannalla vain muutama ihminen lisäkseni, aaltojen hiljainen liplatus rantaan, tuulen humina puiden katveessa, luonnon hiljaisuus näiden luonnon omien äänien kanssa, annan taas ajatusteni lipua hiljalleen… Jako aamulla hoidettu, vähän aamupäivällä nukuttu, tänään kirjan pitäisi sitten mennä painettavaksi, koskahan saan ensimmäisen painetun kappaleen, aika tavalla mieltä kutkuttavaa… Nyt kun syksy lähestyy ja edessäni on tyhjä kattamaton pöytä ilman mitään evästä, ilman mitään sovittuja asioita, ilman tietoa mitä teen syyskuussa ja siitä eteenpäin, tuleeko mitään tarjouksia, jatkuisiko Hesarin jakohomma, vahtimestarihommat, mistä en niin välittäisi, kuntonyrkkeily, pitäisi löytää kunnon paikka, missä sitä tehdä, mutta ei ole tiedossa sellaistakaan, se olisi tietenkin lähinnä sydäntäni, kirjasta ja kirjoittamisesta ei ole elinkeinoksi, vaikka onkin mielenkiintoinen harrastuksena meikäläiselle, kertoa harrastuksena itsestään ja elämästään, aika omituinen harrastus, mutta niin kai on kirjoittajakin, saas nähdä miten äijän käy… Tässä vähän päivän hiljaisia mietteitä, koitan olla pahemmin nyt stressaamatta itseäni näillä ajatuksillani… Uskon johdatukseen, täytyyhän mullekin olla jotain varattuna, jotain muruja pöydälleni, nyt tällä hetkellä suurin harmini lähestyy oikealta puoleltani, suurena, tummana, ihanan auringonpaisteeni peittäen, nautinnon hetkeni ilmeisesti keskeytyy, ajaudun tummaan tuntemattoman kohtalon keskelle ja huudan valoa, aurinkoa, onnistumista elämälleni…
Tänään kävin kustannusyhtiö Rasalasin toimistossa, näin kirjani kannen kopion, kirjassa olevat kuvat teksteineen, ai, ai, kuinka tuntui makeelta… Kuulin, että tekstiäni oli luetettu nuorilla, keski-ikäisillä, vanhoilla, naisilla ja miehillä… Ja tykätty oli, oli kuulemma poikkeuksellista jännitettä ottelukuvauksissa, hyvä etteivät sanoneet, vähän poikkeuksellinen oli toi nyrkkeilijä joka on tässä kirjoitellut, puhuttiin vähän kirjan markkinoinnista, kirjan julkistamistilaisuudesta, joka olisi sitten syyskuun ensimmäisellä viikolla, elokuun loppupäivinä saisin sitten valmiin kirjan, lämpimäisen, niin kuin alalla sanotaan… Tästä päivästä viikon päästä lähtee tiedotukset lehdistölle tulevasta opuksesta, kutsut julkkaritilaisuuteen, Maarit keskittyy markkinoimaan lehdistölle kirjaa ja saamaan ennakkojuttuja muutamiin lehtiin… Yes, pientä yritystä, lisäksi Maarit oli sitä mieltä että heillä on hyvä tuote, se täytyy vain markkinoida tietoisuuteen, koitan uskoa edellämainittuun, vaikeaahan mun olisi olla toista mieltäkään… Uskomatonta, olen tuntevinani että elämänpuroni olisi saanut lisää virtaa ja vauhti olisi kiihtymässä, katsotaan nyt vaan rauhallisesti mitä tapahtuu, pallo on heitetty peliin ja olen taas pelissä mukana, nyt kertomassa siitä “pelistä” mikä päättyi tappioon pirstoen mut miljooniksi pirstaleiksi, nytkään ei ole aavistustakaan, miten tässä käy, tuleeko kunnon peli, onko voittopanos kunnollinen vai onko se tappiollinen, joka jatkaisi tappiollista sarjaa yrityksissäni tässä elämässä vai onnistuisinko vihdoinkin voittamaan ja saamaan takaisin sitä sankarin, voittajan kunnioitusta ja arvostusta ja arvoton leimasimeni lentäisi roskikseen…
Hesarin jako on taas aamuyöllä tehty, joten jotain konkreettistakin on tänään tehty, eikä vain unelmoitu… Vaikka kirjan nimi onkin nyrkkeilijän unelma… Olen pitkästä aikaa Ukkohauessa aamukahvilla ja lueskelen iltalehdistä suurta näkyvyyttä saanutta pohdiskelua onko Danny professuurin arvoinen, hiukan pahalta näyttää ystäväni puolesta, grouppierin pallo pyörii pelilaudalla, mihin pysähtyy, täysosuma vaiko ohi…
Hyvä fiilis, kun olen nukkunut vaihteeksi koko yön, impulssit virtaavat suonissani, sillä tulevan, kohta ilmestyvän kirjan läheisyys saa sen aikaan, olisiko syytä muistaa, I am cool, jatkaa vain päivä kerrallaan rauhallisesti tätä eloa. Jype oli tullut Nizzasta ja soitti illalla, ensi viikolla on Suosikin 40-vuotissyntymäpäiväjuhlat Ravintola Copacabanassa, Jype haluaa mut viereensä ovelle ottamaan vastaan vieraitaan, sehän on selvä kunniatehtävä mulle, hienoa voida olla ystävänsä vieressä tällaisena päivänä, Jypellä on aikamoinen menestyksellinen ura lehden poikkeuksellisen pitkäaikaisena päätoimittajana. Puolenpäivän aikaan istuskelen taas Haukilahden rannassa, ihana päivä, joutsenet taas liikkeellä, mikä saa mut muistamaan Isto Lysmää, päätänkin ilahduttaa häntä soitollani, “Joutsenrannasta Piitulainen, mitenkä voit”… Päivä on mennyt vilahtamalla vaikka aloitin sen jo kahdelta aamuyöllä hoitaen taas jakohommat, kävin stadilla moikkaamassa tuttuja, tulin kotiin laittamaan Jerrille sapuskaa, haen Jessican hoidosta, kohta Murukin tulee töistä ja koko perhe on taas koossa, kyllä se elämä on antanut mulle paljon vaikka turpiinkin on tullut niin fyysisesti kuin henkisesti ja aineellisesti, mutta kuitenkin olen saanut hirvittävän paljon, olen kiitollinen, toivoisin voivani jotenkin jakaa sitä kiitollisuutta, tunnetta, fiilistä läheisilleni, vaikka muillekin ihmisille, mutta en taida olla kuitenkaan tarpeeksi suuri ihminen siihen laajempaan sektoriin, mutta omassa vaikutuspiirissäni voin ainakin yrittää…

TUNTEIDEN VUORISTORATA

Istun tuulisella Haukilahdenrannalla iltapäivällä, ei ketään muita ole enää nauttimassa tästä paraatiisista, tuuli tuo aaltoja rantaan ja merellinen musiikki on taas ihanaa, on puolipilvistä, mutta kohtalaisen lämmintä, ei kuitenkaan enää tarkene shortseilla ja t-paidalla, päälläni on collegepuku, joten mieleni ja fyysinen minäni voi ihanan lämpimästi, ajattelen hiukan eilistä iltaa, huono ilta minulla, olin väsynyt jatkuvista yöherätyksistä ja yritin mennä aikaisin nukkumaan. Jessica ja Muru tulivat ulkoa, Jessica kiukutteli ja syytti mua hampaansa hukkaamisesta, joka oli lähtenyt edellisenä iltana, kiukuttelun ja itkun jatkuttua leimahti vanha temperamenttini, joka nuorena leimahteli useinkin, mutta nyt nykyisin enää kovin harvoin, karjahdin, “Että on se perkele, ettei tässä talossa tule hiljaista, jotta saan nukkua” ja paiskasin oven karmeja vasten niin, että hyvä ettei karmit lähteneet mukana, tuli hiljaista ja uni häipyi, sen tien multakin ja mulle tuli paha mieli, en muista, olenko ennen karjunut Jessicalle näin, Jessica jäi olohuoneen tuolille varmaankin vähän järkyttyneenä istumaan ja ihmettelemään isin tunteenpurkausta, mietin asiaa aikani sängyssä, uni ei tullut silmiin, olen 54-vuotias, pitäisi sitä jo osata hillitä itsensä eikä huutaa näin ihanalle, suloiselle pikkuprinsessalleni, nousin ylös mennäkseni pyytämään anteeksi käytöstäni ja huutamistani, mutta pikkuiseni oli nukahtanut tuolille, nostin hänet syliini ja kannoin sänkyynsä nukkumaan, riisuin päällysvaatteet pois, peitin hänet, annoin poskelle monta pusua ja silitin hänen päätänsä ja kaduin käytöstäni, sillä minähän rakastan lapsiani aivan mielettömästi ja haluan olla hyvä, hellä ja kiltti isä, käyn myös uudelleen nukkumaan ja isompi tyttökin on tietysti loukkaantunut mulle, joten hyvän yön toivotuksia ei vaihdeta… 02.00 nousen taas ylös, parin-kolmen tunnin yöunen jälkeen, jaan Hesarin ja istun juomassa seitsemän aikaan kahvia ja katson Edmontonin MM-kisoja tv:stä, Muru herää ylös, tulee olohuoneeseen ja käy vielä vähäksi aikaa sohvalle pitkäkseen, ei puhuta vielä mitään, Jessicakin herää ja tulee sohvalle äitinsä viereen, sanon, “Moi Jessica, isillä on sinulle asiaa, anteeksi että isi huusi sinulle eilen”… Voi kuinka kaunista voi olla elämä näine pienine asioineen, mutta yksi ihanimmista hetkistä, en unohda sitä enää ikinä, en halua unohtaa, toivottavasti Luoja suo sen minulle, Jessica ottaa käteni pieniin käsiinsä, laittaa sen poskellensa, silittää kättäni, pieni poski sitä vasten ja katsoo ihanasti minua, ei tarvita sanoja, eilisellä ei ole merkitystä, suloinen prinsessani on antanut anteeksi ja osoittaa ihanalla tavalla sen mulle, kaunista, pienen pieni väläys elämässä, mutta kuinka paljon tähän pieneen hetkeen taas mahtuikaan, sain taas niin paljon elämältä, ajattelen tätä eilistä tässä kauneuden keskellä, aurinko lämmittää, meri kimaltelee ja kännykkäni soi ja Jype soittaa, ihailemamme ranskalainen näyttelijä Jean-Paul Belmondo on halvaantunut, voi veljet tätä elämänkulkua, mihin tässä ollaan menossa ja miten tässä käy vielä itse kullekin, siksi onkin tärkeää tänään rakastaa ja olla hyvä läheisille ja ystäville, kun kukaan meistä ei tiedä kuinka paljon aikaa siihen on varattuna…
Illalla en saanut unta vaikka yritin kaikki keinot, luin, katsoin tv:tä, koitin taas nukkua, kaksi tuntia vielä aikaa nukkua, ei unta, odotusta, oli kuin kello kulkisi hidastettuna kun vihdoinkin koitti aika, kello oli 02.15, oli lähdettävä hoitamaan jakohommat… Aamuyöllä satoi kuin saavista kaataen, ukkonen jyrisi, salamat iskivät tasaisin välein valaisten hetkeksi ympäristön, jossa liikuin. Kolmen ja puolen tunnin päästä olin läpimärkä, silmälasini sumeessa sateesta, että hyvä kun postilaatikot näin, puoli seitsemän tulin kotiin, kävin suihkussa, vaihdoin kuivat vaatteet päälleni, valmistin aamuaterian Jerrille ja herätin hänet ylös, hänen jalkapallojoukkueellaan on sellainen kevyt aamuharjoitus valmistautumisena iltapäivällä alkavaan peliin. Vein Jerrin niihin harjoituksiin ja jäin odottelemaan autoon raukeana kuunnellen Stevie Wonderin nuoruudenaikaisia lauluja, olen aika väsynyt, lyhyet yöunet taitavat alkaa käydä voimilleni, mutta koitetaan vaan jaksaa, vielä pari viikkoa, 27.8. on viimeinen jakoaamu, mutta sitä ennen alkaa jo mahdolliset laineet kirjastani lyömään, saa nähdä tykätäänkö siitä, ei tykätä, tykätään, mistä hitosta mä sen tietäisin, väsyttää, nukuttaa…
Lauantaina lähdettiin Murun kanssa dallaamaan stadiin (kaupungille kävelemään) makee city, Espan puiston kohdalla vastaan tulee Rita Tainola sympaattisen merikapteeninsa Jukan kanssa, jatkamme kävelyä kauppatorille, joka on ihanan täynnä turisteja ja muitakin sunnuntaikävelyllä olevia. Kävellään Senaatintorin kautta Kolmen sepän patsaalle, johon jäädään vähäksi aikaa penkille istumaan ja kuuntelemaan jonkun Etelä-Amerikkalaisen intiaaniryhmän soittoa ja laulua, joitakin tuttuja menee ohi, ah, kyllä tuntuu taas ihan stadilaiselta elämältä… Kävellään vielä kierros rautatieaseman ja Ateneumin ohitse, Mikonkatua pitkin Espalle, siitä Stockalle ja sen herkkusosastolle, ostetaan maitoa, patonkia, juustoa ja jätskit meille, mitkä mentiin syömään Espan puiston aurinkoiselle penkille ja ihailen nyt tätä nyky-Espanpuistoa, kaunista, tyylikästä, ajattelen kuinka valtavasti on tämä kaupungin ydinkeskusta muuttunut, esimerkiksi niistä kirjani kertomista vuosista, niin, näin se elämä jatkuu sen monissa muodoissaan ja kun ajattelen sitä, niin kyllähän minäkin olen todella sieltä toiselta aikakaudelta, enkä voi kyllä tässä valossa odottaa kirjalleni kovin suurta myyntiä ja huomiota… Tämän päivän nimiä ja suuria sellaisia ovat muun muassa Mika Häkkinen, Mika Salo, Kimi Räikkönen, Jari Kurri, Teemu Selänne, Jari Litmanen, Mikael Forsell, Sami Hyypiä sekä hiton paljon uusia tyyppejä, joiden nimiä mä en edes muista, niin ole nyt sitten kiinnostava näiden menestyvien, rikkaiden ja komeiden joukossa, mahdotonta, niin kuin huomaatte ymmärrän tilanteeni, I am Mr. Nobody, mutta yksi asia on kuitenkin ihan ok. Sainpahan minäkin joskus nauttia oman nuoruuteni ihan sellaisena kuin halusin ja oikeastaan saan tehdä niin tänäänkin, vaikka se on hiukan pienimuotoista, mutta se on kuitenkin mun elämää ja mä rakastan sitä, se tuntuu hyvälle, se tuntuu jännittävälle, se on selviytymistaistelua edes jonkinlaiseksi ihmiseksi… Iltapäivällä jatkan elämäni pohdiskelua Haukilahden rannassa, ihan meren rantaviivalla, kuuntelen aaltojen loisketta, nautin auringonpaisteesta, hiljaisuudesta rannassa, missä ei ole muita ihmisiä vaikka päivä on taivaallinen. En voi olla antamatta ajatuksieni vielä lipua tätä elämän mysteeriota, miksi kaivata niin paljon huomiota, mihin tarvita sitä yletöntä menestystä mitä niin usein etsimme, tuoko se onnen, kun seuraa tätä elämää, lukee näitä elämänkertakirjoja niin ei nämä tähdet ja megamenestykset yleensä ole löytäneet onneaan, sillä menestyksellä tuntuu kyllä aina olevan oma hintansa, kuitenkin itse kukin juoksemme menestyksen perässä ja jos on mahdollista, julkisuus, yksi suurimmista huumeista maailmassa, kun olet maistanut sitä, haluat sitä lisää, haluat sen säilyvän siinä huipussaan, missä se kenelläkin on minkin uran kohokohdassa, mutta kuitenkin siihen täytyisi suhtautua kuin koko elämään, se muuttuu, asiat muuttuvat, parempaan tai huonompaan, et voi olla ikuisesti nuori, edelleenkin, ehkä enemmän kuin koskaan mietin mitä tämä elämä on, miten se olisi paras elää, miten voisin olla merkittävä ihminen lähimmäisilleni, pystyisinkö antamaan jotakin elämäniloa, tunteita, onnellisuutta… Kirjani julkaisu on tietysti mulle hieno juttu, muistona jutusta johon heittäydyin kuin muuta elämää ei olisi ollutkaan, tiedän että kirjani tarvitsisi julkisuutta, mutta tarvitsenko minä, haluaisin ainakin uskoa etten, mutta tässä on jo nyt tullut muutama innostuminen liikaa, sanon nyt taas kerran itselleni, I am cool, antaa johdatuksen hoitaa tääkin juttu, niin se menee niin kuin on tarkoitettu, tyydyn kohtalooni, etsin edelleenkin sitä elämän täyttävää ja tyydyttävää yksinkertaisuutta, mahdollisia hetkiä olla hyvä ihminen lähimmäisilleni, unohda mennyt, älä ajattele tulevaa, elä tänään, nyt, sillä tämä on ainoa todellinen konkretisoitunut hetki elämänkellossasi, joka käy ja tikittää väjäämättömästi eteenpäin, siis juuri nyt, tämä on se hetki, mä yritän löytää kovasti miten sanoa tämän vielä hienommin, haluaisitko olla elämänkellossasi tuntivai minuuttiviisari, kokea elämää harvemmalla tahdilla vai tuntea sen sykähdykset jatkuvina sykähdyksinä vain eläen elämää sellaisena kuin johdatus sen tarjoilee, olen valmis tyytymään siihen mitä mulle on varattuna, toivoisin kuietenkin olevani minuuttiviisari… Olen puhunut tyhjästä pöydästä joka on edessäni, joudun heti muuttamaan näkemystäni, sillä pöytähän on täynnä ruokaa, rakkautta, ystäviä, vähän töitäkin, toivoa, loppujen lopuksi vain raha-astia on tyhjä tai sanotaan, vain muutama kolikko astiassa, mutta muutenhan pöytä on katettu ihanasti, vieläpä auringonpaisteellakin, miten olen voinut jatkuvasti nähdä että pöytäni on täysin tyhjä ja kattamaton, yes, kyllä tämä kesä on tehnyt taas hyvää kun olen koettanut selvittää itselleni tätä elämäntilannettani Boxing Centerin jälkeen ja kun olen siinä niin monta kertaa antautunut omaan surkeuteeni ja toivottomuuteeni, niin nyt kun tässä tutkailen sitä, huomaan enemmän myönteisyyttä, positiivisuutta, toivoa… Suosittelen, jos on mahdollista, joskus tällaista hoitojaksoa merenrannalla, jos elämä tuntuu tuskaiselta, yksinäiseltä, toivottomalta…
Flunssa painaa päälle, olen vilustunut ja aamuyöllä nenä vuotaen ja vilusta väristen jaoin Hesarit, jaon jälkeen aamulla en saanut unta, mutta nukahdin sitten lopulta ja kun iltapäivällä puoli kaksi heräsin, tunsin nousevani tosi syvältä ja laitoin BB Kingin bluesmusiikkia soimaan ja houkuttelemaan mut hereille, kävin suihkussa, tein pari voileipää, keitin kahvia ja katselin ikkunasta ulos, aurinko paistaa olisi syytä siirtyä ulos potemaan flunssaa… Maarit Heikkilä soittaa ja kertoo kirjani julkistamistilaisuuden olevan 5.9.2001 kello 14.00 Hotelli Tornissa näköalaravintolassa, hyvä, olen paikan sijainen kohdalta ainakin huipulla… Kun Muru tuli työstänsä kertoi hän mulle mielenkiintoisen uutisen, hänen Tampereen konttorinsa työkaveri oli käymässä stadissa ja kertoi nähneensä Aamulehdestä viikonloppuna, miehesi on tehnyt kirjan, vau, ensimmäinen kerta kun joku siitä julkisesti puhuu ja siitä on oikein lehdessä… Taas yksi askel kirjaprojektissa, kuulenkohan vielä joskus, että se on nyt valmis ja sitä on ostettu ainakin yksi kappale, vau, oli pakko lähteä katsomaan tätä ihmeellisyyttä Tapiolan kirjastoon, näkemään se omin silmin. Löysin sen sunnuntain Aamulehdestä, missä oli iso aukeama tulevia syksyn kirjoja, olin siellä mukana, vau, sitten siinä oli kymmenkunta kirjaa vielä jossakin erikoisessa pakinamuotoisesti laaditussa syynissä, olin siinäkin mukana, vau, otsikolla Pakkanen & Piitulainen ylen sympaattisia herroja, vau, Jukka Pakkanen, vau, ihana Italialaisen jalkapallon fani ja asiantuntija, hei, minäkin olen Italialaisen jalkapallon fani, Paolo Rossi, Roberto Baggio, Alessandro Del Piero, pelimiehiä taivaasta, yes, itse teksti jutussa näistä kirjoista oli täysin käsittämätön, mutta ei tietystikään ihme, olenhan kirjallisuuden maailmassa ensi kertaa mukana. Luettelossa uskomaton määrä kirjailijoita ja minä, suuria nimiä ja minä, yläpuolellani Kalle Päätalo ja alapuolella minä, vau, tunnen taas vähän säväreitä, fiiliksiä, on se vaan niin, kun olet monta vuotta ollut Mr. Nobody Life-over -man ja nyt taas mukana, vaikkakin vain mukana, merkityksellisten, menestyksellisten ihmisten joukossa, voin tuntea melkein ihmiseksi itsenikin…
Jako taas hoidettu, vähän aikaa lepäilty ja nyt siirryn kolmannelle aamukahville parvekkeelle. Tästä lähtee taas päivä liikkeelle, tervetuloa perjantai, 10 päivää kun kirjani tulee ulos painosta, 14 päivää kun velkajärjestelysession on finito, 19 päivää kirjan julkkareihin, deadlinet lähestyvät… Iltapäivällä vein Murun ja Jessican Tammelaan viettämään vielä yhtä lämmintä viikonloppua maalaiselämään ja takaisin stadiin (lue Espoo) ajaessani kävin ostamassa kaksi litraa jäätelöä ja kilon Brunbergin lakuja. Illalla oli vähän vaikea saada unen päästä kiinni, kun vatsa tuntui niin täydeltä, voin alkaa unohtaa puheeni Slimmy Harrystä, muttei mun tarvitse muuttaa kuin Slimmy sanan tilalle Fat, niin se on siinä, sanois Kyllönenkin…
Hesarin jako ok. Syötiin aamupala yhdessä Jerrin kanssa, jonka jälkeen vein hänet Espoonlahteen, lähtevät pelireissulle Vammalaan… Itse lähdin Haukilahdenrantaan nauttimaan aurinkopäivästä, joka onkin tänään taas loistava ja lämpötila helteinen. On hetki antaa elämänaaltojen liplattaa päälleni samalla kun kuuntelen meren pientä pärskähtelyä… Kelailen ajatuksiani, olen tällä hetkellä liian innostunut kirjasta, pohdin liikaa tiedotusvälineiden, toimittajien mukanaoloa markkinoinnissa, eihän se loppujen lopuksi ole mun asia vaan kustantajan, riittää kun olen valmis hyvään yhteistyöhön heidän kanssaan, mitä he sitten haluavatkin… Huomautan itselleni, ei ole tarkoitus uudelleen markkinoida Harri Piitulaista parrasvaloihin vaan kirja nimeltä Nyrkkeilijän unelma… Hyväksyttävä rooli mulle tässä jutussa on olla ikään kuin ulkopuolinen tarkkailija, kirjasta ja kirjan saamasta huomiosta, jos joku tykkää tekstistä ja tuntee, että tarinani antaa fiiliksia, nostalgisia muistoja, se on hyvä, ei muuta… Tähän päivään lopetan taas kaiken turhan kelaamisen ja hössötyksen, täytyy nyt pitää vain kovasti kiinni siitä mitä olen etsimässä ja jättää asiat johdatukselle ja kustantajalle, uskoen siihen, että se on tapahtuakseen ja tullakseen, mikä on mulle tarkoitettukin… Ai, ai, että ihmismieli osaa olla herkkä ja lähtee niin helposti väärille raiteille, parasta jatkaa matkaa vain varovasti resiinalla eikä kuvitella turhia, elämä on tässä ja nyt… Ja se on niin kaunis, kun katson edessäni avautuvaa näkymää, aurinko kimaltelee meren pinnalta, purjeveneitä näkyy horisontissa, on ihana rauha, tämä kannattaa säilyttää, nuuskitaan vain varovasti tätä elämää, ei heittäydytä enää siihen itseäni altistaen, täytyy varoa sitä mitä Isto Lysmä sanoo, täytyy olla enkeli ja paholainen, mulle riittää kyllä pelkkä enkeli ja kuin näiden ajatuksieni pisteeksi kännykkäni soi, “Sävelradiosta Juha Laukkanen morjens”… “Sopisiko sinulle puhelinhaastattelu 17.20 tulevasta kirjasta ja elämästäsi”, No, niin, kyllähän se käy, olenkin juuri saanut selvitettyä itselleni miten suhtautua asioihin, joten enköhän malta ottaa nyt rauhallisesti… Juha Laukkanen hoiti Sävelradion haastattelun lonkalta ja koitin kiperiin kysymyksiin elämästä heitellä kepeästi vastauksia ja pieni maininta tulevasta nyrkkeilyelämästä kertovasta kirjastakin päästettiin eetteriin…

ELÄMÄNI EI OLE OLLUT PELKKÄÄ KURJUUTTA

Seuraavana päivänä eli sunnuntaina istun keskipäivällä taas rannassa, aurinko paistaa, on hellettä ja silmiä hivelevän kaunis maisema, tänään aamuyöllä paksu sunnuntaihesari taas jaettu ja mikä oli jakaessa kun sielläkin oli lista syksyn kirjoista ja esikoiskirjojen joukossa Nyrkkeilijän unelmani, tosin tätä en tiennyt vielä luukuttaessani niitä postilaatikoihin, mutta kotona jaon jälkeen kahvin kera Hesaria lukiessani tämän totesin… Vau, eiköhän joku jo kohta kysäise, tai tokaise, Ai, sinulla on tulossa kirja… Viikonlopun jälkeen, jälleen rannassa, ihme on tapahtunut, aurinko ei paista, mutta onneksi ilma on edelleenkin lämmin ja olen ypöyksin rannassa ajatuksieni kanssa, tunteideni, jotka ovat taas ajelleet vuoristorataa eilisillasta lähtien, Hesarin jako oli tullut hoidettua parin tunnin yöunella, ajatukset kieppuivat päässäni taas kuin sähkövirrat ja juuri kun luulin pääseväni uneen, viuh, sieltä se taas tuli, onko tämä kirjoittaminen nyt todellakin mun mahdollisuus palata takaisin jonkinlaiseksi “kelpo” ihmiseksi, onko väärin, että haluan kääntää negatiivisen imagoni positiiviseksi, vaikkakin se toisi tullessaan taas julkisuutta, mut näkysälle, huomiota, arvostusta, tiedän ettei sitä saisi enää nousta niiden tappioiden jälkeen entisenlaiseen elämää ja ihmisiä rakastaviin fiiliksiin, paljastamalla oman vaillinaisuuteni ja puutteellisuuteni ja kuitenkin, olin joskus sankari, gladiaattori, joka oli valmis kuolemaan taistelussa voitosta ja maineesta, kuinka monta kertaa olenkaan itsekseni heittänyt ajatuksen ilmaan, olisinpa kuollut, jäljelle olisi jäänyt vain legenda, joka kuoli matkalla huipulle, kaikki tämä elämän nöyryytys olisi jäänyt väliin, omien voimien ja tahdon murskautumisen kivulias kokeminen, en olisi ehtinyt huomata kuinka puutteellinen olen, olisi jäänyt sädekehä pään päälle, ajattelen Jypen sanoja, “elämähän ei ole ollut pelkkää kurjuutta”. Niin nämä tunteet ihmisen sisällä ovatkin tosi outo juttu, kun nekin taitavat olla niin eri amppeerimäärillä ladatut, joka välittää, tuskan, onnen, pelon, toivon, toivottomuuden, elä sitten näiden kanssa… Ei pitäisi kertoa näistä mun VIUF-tunteiden sähkövirroista, jotka viuhahtavat lävitseni jättäen viillon, pienen tuskanvärähdyksen niiden viuhahtaessa lävitseni, toivottavasti en ole ajatuksineni liikaa läheisilleni ja järkytä heidän sielunelämäänsä olemalla minä, tunteideni kanssa… Tuli kutsukirje kustantajalta, teksti siinä aivan ihana, en voi olla tuntematta onnea ja iloa… Olen joskus naureskellut miksei mun faija voinut onnistua siinä nyrkkeilyhommassaan niin, että olisi ollut sen jälkeen rikas ja olisi voinut antaa mulle lahjaksi Porchen, rivitalon, matkalaukullisen rahaa, mutta nyt kun olen jo näin pitkällä tätä elämää, niin voin todeta, kiitos faija, annoit mulle elämän nyrkkeilyineen, kyllä se on ihan okey, kyllä se on tuntunut ja tuntuu tänäänkin, varsinkin taas tänään, koittakaa ymmärtää, koittakaa kestää, se menee kyllä ohi taas, rakastan teitä, tässä tunnekuohussani voin kuitenkin tuoda ilmi, ettei kukaan kuitenkaan ole tänään kaivannut mua, joten nämä tunteeni ovat ainoa iloni tässä ja nyt, autiolla rannalla, lokkien, mitä lie huudellessa mulle… Iltapäivällä tapaan kirjailijan, jolla on jo yhdestoista kirja tulossa, suuri työ, kunnioitettava aihe, elämän todellisista gladiaattoreista, Marskin ritareista, se taistelu mihin he joutuivat ei ollut valittavana eikä henkiinjääminen ollut suinkaan varmaa, hurjia, rohkeita, ainutlaatuisia kundeja, kunnioitusta, kiitollisuutta, rakastan tätä maata, kiitos siitä… Niin kirjailija Seppo Porvali, kymmenien yhteisten harjoitus- ja näytösotteluerien vastustajani ja ystäväni, tuntui hyvältä, juotiin kahvia Haukilahden Café Melstenin terassilla, annoimme ajatusten soljua hiljalleen moniin yhteisiin hetkiin, kokemuksiin nyrkkeilystä, tässä iässä on se kummallinen juttunsa, koetulla elämällä ja hetkillä on arvonsa… Illalla laittaessani Jerrille jauhelihapihvejä soi kännykkäni, Danny soitti ja kertoi terveiset Unkarista, missä oli katsomassa Mika Häkkisen ajoa ja haistelemassa formulamaailman ilmapiiriä…
Oltiin tänään kahden Jessican kanssa, Muru oli työtilaisuudessa purjehtimassa, kun käytiin taas nukkumaan yhdessä pikku prinsessani kanssa, se oli ihanaa, ei ollut epäilystä mikä on parasta elämässä ja kuinka paljon olen saanutkaan elämältä, olen kiitollinen, hyvää yötä…

MR. NOBODYN COMEBACK

Oli syksyn häivähdys ilmassa jakaessani taas Hesaria aamuyöllä, tuli kyllä lämmin jakaessa, mutta päivällä rannassa istuessani oli jo viileää, vaikka päälläni oli jo ulkoilutakkikin, kesän loppu lähenee, niin kuin myös mun rantaelämäni mahdollistanut kesäduunini, vielä viisi jakoaamua, sitten olen käytännöllisesti taas työtön tai voin tietysti sanoa, että olen kirjailija, tosin hiukan köyhänpuoleinen, ei markkaakaan vielä siitä tienannut, mutta samana päivänä kun jakohommat loppuu, pitäisi kirjan tulla ulos painosta, olisi tässä johdatuksella vähän hommia, järjestellä vähän taas jostain duunia tai ainakin fyrkkaa aluksi, niin sekin olisi ihan ok. Jype soitti tänään ja kertoi saaneensa tyylikkään kutsun, hyvä fiilis, Jype ioitsee tästä kanssani ja kertoi jutun, kuinka sain ensimmäisen odottamiani kommentteja, “ai, kirja tulossa, kuka sen on kirjoittanut”… Jypen vastaus, “Harri itse”, “Ei voi olla totta, kuka sen on oikein kirjoittanut, kuka sen kustantaa”… Epäuskoa, ei voi olla totta, ei voi mies taas nousta näkyviin, ei voi, ei voi… Joo, hitto vie, kyllä mä taas yllätän muutaman epäuskoisen ja todistan kaikesta huolimatta vielä taistelevani paikastani tässä yhteiskunnassa, en ollutkaan vielä lopullisesti tyrmätty, noustaan ainakin vielä kerran kanveesilta…
Seuraavana päivänä syksyn tulo tuntuuu viileänä, vaikka yritin kurkistella tulisiko sieltä pilvien raosta edes pieni hetki aurinkoa, Maarit Heikkilä soittaa ja kysyy sopisiko mulle lähteä kirjavälityksen kirjakauppiaille suunnatulle messukiertueelle syyskuun loppupuolella… Tottakai mulle sopii, kaikki missä voin olla avuksi ja hyödyksi kirjani markkinoinnissa… Muuten onkin aika lupsakka olo, istun rannallani, kuin tatti pellossa ja odotan, että joku tulisi ja noukkisi, ennenkuin syyssateet liottavat sen niin hauraaksi, ettei kelpaa enää kenellekään ja murenisi omia aikojaan…
Vapaa aamu, oli ihana nukkua yö, lähdin liikkeelle samaan aikaan Murun kanssa, Muru töihin, minä viemään Jessican eskariin ja kauppaan Tapiolaan… Kävellessäni Tapiolassa kuulin, että Sävelradiota oli kuunneltu ja kirjaa nimmareilla toivottiin ja yksi kommentti oli aika hyvä…”Hyvä haastattelu, niinkuin kunnon pelimies osaakin”…
Hesarin jako tuli taas eilisen vapaapäivän jälkeen hoidettua hiukan sekavissa ajatuksissa, joten en ole varma, kuinka monta luukkua jäi tänään väliin, sillä ainakin Hesareita jäi reilusti yli, mitä ei pitäisi jäädä… No, huomenna sen sitten näkee tiedotuksina, puuttui, puuttui, puuttui, tuttu sana, löytyy moneen juttuun tässä elämässä, ajatukset poukkoilevat, kun yritän mielessäni löytää ratkaisua, miten edetä, miten yleensä löytää ne askelmat, joita pitkin voisi nousta tästä talousrotkosta ylöspäin, negatiivisen ilmaston muuttaminen positiiviseksi on kyllä alkanut ja aion tehdä sen rehellisesti olemalla aidosti minä, ajatuksieni ja periatteitteni takana, mistä olen kirjoittanut, ei bluffia, ei valheellista menestyskuvaa, vain rehellisyys kelpaa, toi se sitten menestystä tai ei, toi se sitten rahaa tai ei, totuus, siitä pidetään kiinni, jos olen surkimus, niin olen, jos menestyn, niin se ei ole ainakaan bluffia, enkä edes tarkoita menestyksellä mitään ihmeellistä, kunhan pärjään, saan vähän fyrkkaa, olen hyvä isä lapsilleni, mies Murulleni, ystävä ystävilleni ja läheinen läheisilleni…
Edellä olevien kommenttien jälkeen olikin varmasti syytä pitää päivän paussi ja antaa ajatuksille hiukan vapaata, mutta tänään keskiyöllä herätessäni 00:30 ajattelin välittömästi, on se päivä jolloin kirjani Nyrkkeilijän unelma tulee painosta, saas nähdä… Keskipäivään mennessä ei ole vielä mitään kuulunut, kiduttavaa odotusta… Lähdin käymään Tapiolassa heikintorilla ja tapasin suuren jalkapalloihanteeni, maestron, virtuoosin ja ystäväni Kaitsu Pahlmanin, meidän isät olivat jo kavereita, näytin Kaitsulle kopiota kirjan kannesta ja sanoin, sinäkin olet kirjassani, yhdestä illasta Yrjönkulmassa, olihan siellä useitakin, mutta nyt vain tämä yksi, tuntui hyvältä nähdä Kaitsu, elämä jatkuu, sanat jotka kuulin Kaitsulta useinkin menneinä vuosina hänen ilahduttaessa puhelinsoitollaan.. Olen palannut takaisin Haukilahden rantaan, tuuliseen ja pilviseen päivään, meri velloo editseni, mutta kännykkäni on hiljaa, kenelläkään ei ole asiaa minulle, eikä varsinkaan ole tullut soittoa, että kirja olisi nyt noudettavissa, oikeastaan tuntuu nyt taas siltä, ettei siitä kukaan tule välittämään mitään, eikä todella ole mahdollisuutta vakavasti ajatellen kirjailijaksi, se on varmaan turha illuusio, mikä ravistuu pois kuin tämä merivesi vesilinnun höyhenistä, ei menestystä, ei kunniaa, ei glamouria, ei suitsutusta, ei arvostusta, ei parempaa ihmisarvoa, mitä mä sillä oikeastaan tekisinkään täällä rannalla yksin istuessani, vähemmälläkin maineella täällä voi istua ja nauttia luonnon uskomattomasta kauneudesta, lokit lentelevät ympärilläni, sorsat uivat edessäni, niilläkin tuntuu olevan ihan oma maailmansa ja hyvin tuntuu toimivan, ei mitään hätää, otetaan rauhallisesti vaan, saanhan juuri nytkin tehdä sitä mistä niin kovasti pidän, olen onnenpoika…Iltapäivällä myöhemmin kuitenkin kännykkäni soi ja 7Päivää -lehden Ilkka Janhunen soittaa, “Minulla on nyt edessäni sinun käsikirjoituksesi, luen sen parin päivän aikana, voitaisko tavata perjantaina haastattelun merkeissä”… Tottakai se käy… Anne Pennanen myös Seiskasta soittaa ja sanoo tulevansa julkkareihin ja kertoo soittavansa Olkku Kaskisuolle, jotta saavat Seiskaan kunnon paparazzi-kuvat, tehdään siitä näyttävä juttu… huh, huh, kuvat Olkulta, mitähän on tulossa, ei ainakaan perheenisä-juttua, tosin kirjakaan ei kerro ihan normaaleja perhejuttuja, niin että, antaa mennä vaan…
Illalla soittaa Seuran Jari Kupiainen, sopisiko, että tehtäisiin haastattelu hyvän ruoan parissa, esimerkiksi Mika Salon uudessa Eatz-ravintolassa ja kysyy, “olitko muuten avajaisissa siellä”... Hah, hah, minäkö Mika Salon ravintolan avajaisissa, mr. Nobody, Life-over-man, Jari ei tajua, ei sellaisia kutsuta avajaisiin, vaan menestyneitä ja tämän hetken tähtiä ja julkimoita, enhän mä kuulu enää kumpiinkaan, mutta nyt kuitenkin pääsen sinne syömään, ihanaa, loistavaa… Jari varaa kuulemma kabinetin meille… Se onkin hyvä, ettei tarvitse ihan tavallisen rahvaan kanssa istua samassa klöntissä… hah, hah, haa…
Torstaina tehdään kirjasopimus Rasalasin kanssa, haluavat kuulemma option seuraaviin kirjoihin, tässä vaiheessa olikin syytä lähteä nukkumaan prinsessani kanssa ja illan satuna tänään kuunneltiin keisarin uudet vaatteet, toivottavasti mulle ei käy samoin…
Istun Melstenin kahvilan sisällä, ulkona myrskyää, meri lyö isoja vaahtopäitä rantaan ja laituri on kovilla myrskyn kourissa, vettä suorastaan ryöppyää ulkona… Kuulin radiosta ajaessani tänne, että viime yönä kymmeniä puita oli kaatunut Etelä-Suomessa ja olikin todella aikamoinen aamuyö jakaessani Hesaria, nyt toiseksi viimeistä kertaa, pimeää, tuuli vinkui puissa ja talojen nurkilla muoviset puutarhatuolit kulkivat tuulen tuomina pitkin katuja, kummitusmainen tunnelma, oikeastaan on hyvä kun huomenna on viimeinen jakoaamu, sillä alan olla kohta niin tämän kirjani pyörteissä, sen nostattamien aaltojen kyydissä, etten kohta osuisi edes niihin postilaatikoihin mihin Hesari pitäisi tökätä, tuntuu kuin raketti olisi kohta lähdössä lentoon, nouseeko korkeuksiin, jätetään johdatukselle, minähän hoidan vain tämän maanpäällisen markkinoinnin ja siihen liittyen Iltalehden Antti Arve soittaa ja ehdottaa haastattelua torstaina, oli juuri lukenut vetävän kirjani käsiksen yhteen pötköön… Okey, torstaina Café Carusellissa. Me ei olla taidettu koskaan tavatakaan, sanoin… “Olemme, kerron sinulle sitten torstaina”… vastaa Antti Arve… aika mieletöntä taas, eikö totta, vuosia hiljaiseloa, ei mitään, on tuntunut, etten kelpaa enää mihinkään, nyt taas on tapahtumassa jotakin Very Special Life-juttua ja raketin moottorit käyvät jo lämpöisinä… 1, 2, 3, 4, 5, 6, 7, 8, 9 ja BUM, 5.9.2001, Nyrkkeilijän unelma –kirjani julkistamistilaisuus, kaikki tämä on valmistelua, moottorien lämmittelyä siihen, uskomatonta, minä olen kuitenkin se sama surkimus, sama Harri, mikä olen ollut niin pirun monta vuotta, velkajärjestelyn loppuun kolme päivää, yksi elämän kivuliaimpia jaksoja päättyy, huh, kuinka olen tuntenut olleeni huono, epäkelpoinen, joutuessani siihen silloin, kuitenkin elämä on jatkunut, paljon ihaniakin hetkiä on siihen kuulunut, aika on parantanut vuotavia haavojani, jotka eivät ole kuitenkaan vieläkään täysin umpeutuneet, aiheutin pettymyksen ystävilleni, läheisilleni, menettäen varmasti myös osan luottamuksesta minuun ja tuskin sitä koskaan enää saan takaisin, mutta täytyy vain yrittää kestää, jatkaa matkaa sekä muistaa perusajatukseni, edellä olevasta huolimatta, antaa raketin mennä menojaan ilman, että vangitsisi sieluani mukaan, go, go…
Kesän viimeinen jakoaamu, liitelin kuin kotka koko jakokierroksen, olen lähdössä uuteen nousuun, korkeuksiin, kirkkauteen, pari pirun päivää ja velkajärjestelyni on ohi, on aamut vähissä aamukammassani, seitsemän päivää kirjan viralliseen julkistamispäivään, jaon jälkeen pursusin hyvää fiilistä, täynnä odotusta sekä tyytyväisyyttä siihen, että olin klaarannut ihan kohtalaisen hyvin tämän kesäduunini, mutta olen kuitenkin helpottunut päästessäni taas nukkumaan kunnon yöunia sillä kyllähän 4-5 tunnin yöunet ovat jatkuvana liian vähän ja syö energiaa. Katsoessani Aamu-TV:tä Murun herätessä ja tullessa olohuoneeseen olin vielä täydessä liitelyssäni ja ajattelin ääneen, kuinka tästä päivästä lähtien keskittyisin täysillä olemaan kustantajani, kirjakauppiaiden ja median käytössä kirjani markkinoinnin puolesta koko syyskuun ajan, en oikeastaan ehtinyt jatkaa pidemmälle, sillä tämä kotka ammuttiin alas, “No, sitten ei ole tuloja”… Putoan alas ja jatkan taaperrusta hanhena, mutta ei, haluan olla kotka, nousta ylös, kohti kirkkautta, aurinkoa, El Condor Pasa melodia kuuluu jo korvissani, sielussani, tunkee jokaiseen ihoni huokoseenkin, antaa mennä, go, go, ei almuja, ei kituelämää, I am a fighter, I am a player, olen unelmieni toteuttaja, elämän kokija, riskinottaja ja sitäpaitsi, melkein mikä tahansa onnistuminen on enemmän kuin nyt montunpohjalla eloni, en tarkoita tällä perhe-elämääni, kodin turvaa ja lämpöä mikä mulla on koko ajan ollut, tarkoitan tällä ihmisen, Harri Piitulaisen omaa rikkoutunutta sisintä, itsetuntoa, ihmisarvoa, sen takia mun on noustava, oltava kotka, liideltävä korkeuksiin, aurinkoon ja kun laskeudun, niin kotka laskeutuu ruokkimaan perheensä, aineellisesti, rakkaudella, lämmöllä, turvaamaan elämän, tästä on kysymys, en halua olla hanhi, joka taapertaa perheen perässä, jota perhe joutuu syöttämään ja holhoamaan, El Condor Pasa, kotka liitää aurinkoon, olen nousussa, uskokaa tai älkää, olen kiipeämässä montun pohjalta, en tosin ole vielä edes reunalla, mutta kohta kurkistan reunan yli, katson ympärilleni, onko siellä normaalimaailmassa mullekin jotain… Puolenpäivän aikaan mua kuvataan Seura-lehteen Haukilahden rannalla, kuvaaja Kari Santala ajaa mut sen jälkeen keskustaan ja kävellessäni Mika Salon uutta ravintolaa kohden tulee vastaani Anneli Saaristo, halaamme ja vaihdamme pikaisesti kuulumisia, näytän Jerrin ja Jessican kuvia, Anneli on nähnyt Jerrin ihan pikkupoikana, oli kovin mukava kuulla, että tällä korkeatasoisella taiteilijattarella oli kaikki hyvin, on töitä, on mielenrauhaa, on energiaa, se on yes… Ravintola Eatzissa tapaan Seuran Jari Kupiaisen, joka on varannut käyttöömme kabinetin, nimeltään Temppeli-jotakin, kaksi ja puoli tuntia juteltiin, käytiin läpi elämääni, itse asiassa aika rankkaa, haavat sisälläni muistuttavat taas olemassaolostaan, toivottavasti ei tule liian rankka juttu lehteen, pyysin Jaria soittamaan ja lukemaan jutun, jos siinä olisi jotain mitä pitäisi muuttaa, jotta asiat ja fiilikset tulisivat oikein. Ruoka mitä söimme oli luksusta, hieno hetki miehelle “montun pohjalta”, muistutti kyllä elämästä joskus aikaisemmilta vuosilta…
Haastattelun jåälkeen mentiin Murun kanssa elokuviin, ennakkonäytökseen, katsomaan Suomalainen leffa, “Leijat Helsingin yllä”, jossa Pirkka-Pekka Petelius oli ihan hyvä, mutta filmin tarina karmea, viina, huumeita, kuolemaa, huh, huh… Kun muutenkin oli jo haavat sielussani auki, niin tällainen raskas tarina tuntui kyllä olevan liikaa, tuntui hyvältä kun pääsimme ulos, aurinkoon ja raittiiseen ilmaan… Näin, että kustantajani Antti Heikkilä oli soittanut kännykkääni ja niinpä soitin hänelle ja kuulin, että huominen sopimus olisi kunnossa ja allekirjoittaessani sen saisin myös vähän rahaa, joten se siitä,etteikö syyskuussa olisi tuloja, El Condor Pasa melodia soi taas korvissani, olen lähtemässä lentoon, mutta illalla tämä vanha kotka meni nukkumaan prinsessan kanssa kello yhdeksän satua kuunnellen, hyvää yötä, huomenna jatketaan liitämistä…
Heräsin 02:30, vaikka olisin saanut nukkua, mutta rytmi mihin olin viimeaikoina tottunut herätti mut sisäisellä kellollani hereille ja täytyy hiukan epäillä että velkajärjestelyn loppumispäivän läheisyys, kirjan jo nyt tuoma pieni säpinä varmaankin saivat sisäisen kelloni pirisemään ja valmistautumaan tänään edessä oleviin hetkiin ja sykähdyksiin. Vietyäni Jessican eskariin tulin kuitenkin vielä pariksi tunniksi kotiin takaisin koettamaan jos saisin vähän nukuttua, mutta eipä tullut uni silmään, joten liikkeelle vain ja bussilla stadiin, pieni kävelyretki kaupungilla, vähän aikaa istuskelin Kolmen sepän patsaan edessä auringonpaisteisella penkillä, kaupunki näyttää tänään ihanalta, kauniilta ja jollain lailla lupauksia ja toivoa antavalta, vielä huominen ja elämä alkaa ihan kuin uudelleen, vaikka tätä samaa elämäähän tämä kaikki on ollut, erilaisia jaksoja vain, onnistumisineen sekä pettymyksineen… Noin tunnin päästä allekirjoitan kirjasopimuksen, olen virallisesti esikoiskirjailija, saan siitä rahaa, tästä se taas alkaa, tämä on alku, tämä on mahdollisuus…Kahden tunnin päästä kävelen kirjasopimus mukanani kohti kaivopuistoa ja Café Carusellia, missä tapaan Antti Arven ja kuulen missä olemme tavanneet ja koska… Kohtaamme toisemme, ikäiseni, vuotta minua vanhempi, minua hiukan pienempi, miellyttävän ja humaanin tuntuinen kaveri, kätellään ja Antti pamauttaa, “Moi, mä oon Asko Partasen kaveri”… Nyrkkeilijän unelma –kirjassani kerron kuinka tulen muistamaan Asko Partasen nimen aina, koska hän oli ensimmäinen nyrkkeilyvastustajani, silloin 13 vuoden iässä… “vau, sehän osui, varmasti hymähdit lukiessa kirjani”, mutta Antti pamauttaa uudelleen, “minä ottelin kanssasi harjoituksissa sinun tullessa ensi kerran stadionille Viipurin nyrkkeilijäin harjoituksiin, ennenkuin olit vielä otellut matsia Askoa vastaan ja löin sut takapuolellesi ja isäsi kävi kuumana”… Tämän jälkeen olikin helppoa keskustella Antin kanssa nyrkkeilystä, sillä hän ainakin tiesi lajin, olimme tunteneet toistemme hien ja voiman… Ja tapasimme taas, 41 vuoden jälkeen ja hiukan oli elämässä ehtinyt tapahtua tällä aikaa ja siitä juteltiin ja siitä jatketaan vielä huomennakin…
Tänään on se päivä, vihdoin viimeinen päivä velkajärjestelyssäni, eräs musta tunneli on kuljettu lävitse, en taida enempää kelatakkaan sitä asiaa, se on ohi, huomisesta alkaa taas uusi taival, uusi aikajakso, uudet tavoitteet, menen hyvin rauhallisesti etenpäin, koitan käyttää, mikä on tietysti vaikeaa kohdallani, harkintaa, ajatella mitä teen… Aamupäivällä kuvattiin Iltalehden Antti Arven juttua varten Tapiolan Tuulimäen nyrkkeilysalissa hiukan nyrkkeilyaiheista kuvaa… Sen jälkeen ajoin Haukilahden rantaan, jonne juuri kurvaa 7 Päivää lehden kuvaajan auto, mukanaan lehden nuori toimittajakaveri. Istutaan Café Melstenin terassilla ja Ilkka Janhunen heittelee kysymyksiä ajalta, jolloin ei ollut vielä syntynytkään. Hän kertoo lukeneensa käsikirjoitukseni vain nopeasti ja pintapuolisesti. Koetin parhaani mukaan vastailla kysymyksiin ja samalla katseltiin Olkku Kaskisuon ottamia kuvia, tuttuja ihmisiä, tuttuja hetkiä, juuri niistähän kirjani kertoo… Otettiin taas vähän kuvia musta ja tunnen hiukan epämiellyttävästi, että tässä on nyt taas jotain toistumassa, yritän karkoittaa sen pois ajatuksistani ja ymmärtää, tää nyt vaan kuuluu tähän kirjamarkkinointiin, yritä nyt vain käyttää vielä kerran saamasi tilaisuus nyt sen negatiivisen kääntäminen positiiviseksi…
Illalla menin aikaisin nukkumaan lukien prinsessalleni iltasatua ja sitten uneen vaipuen nukuin velkajärjestelyni viimehetket ja aamulla herätsesäni, se oli ohi, se siitä, paska juttu, mutta se on ohi, mielessäni tietenkin ne asiat säilyy, niinkuin Stracey matsikin, ja tuntuu varmasti loppuelämäni ajan, epäonnistumisena, koitan vain työntää tämän asian niin syvälle sieluuni kuin mahdollista, sillä mun on taas aika jatkaa elämääni, olen taas mukana elämässä, mulla on mahdollisuus tehdä jotakin, katsoa mihin suuntaan lähtisin, en oikein tiedä, tuolla on ovi, siinä lukee nyrkkeilijän unelma, ovi missä lukee Muru, Jerri, Jessica, olen myös näkeväni oven, jossa lukee rehellisyys, rakkaus, hellyys, välittäminen ja siinä lukee myös: avaa tämä ovi, tässä on uusi mahdollisuus…
Ihana rauhallinen päivä, sunnuntai, kokkailemme aamupäivällä ruokia valmiiksi, ystäviämme varten, jotka ovat tulossa meille syömään, tunnen olevani kaikesta kuin vapaapäivällä, ei mitään ihmeellisimpiä tunnekuohuja, syvällisiä ja rauhallisia keskusteluja Murun kanssa, ja totesin taas kertaalleen, kuinka tärkeää on mulle ollut elämän kokeminen hänen kanssaan menestyksineen ja menetyksineen, kuinka tärkeät ovat Jerri ja Jessica, sekä perheen yhteenkuuluvaisuus… Vieraiden saavuttua ja ruokapöydässä jo istuessamme sanon heille, “Ihminen voi menettää paljon elämässään, mutta jos hänellä kuitenkin on perhe ja ystävät, niin se on suuri rikkaus”…Päivä meni nopeasti, ihanissa tunnelmissa, lämmön ja ystävyyden ilmapiirissä, juteltiin elämästä, kuunneltiin musiikkia, rauhaa ja onnea, hyvää ruokaa, tiedän, että olen nyt noussut sieltä omasta henkisestä montustani ja se fyysinen päivämäärä ylitetty, silti mitään järisyttävää ei tänään tapahtunut, elämä on ihan niinkuin pitääkin, edessäni vielä täysin kulkematon tie ja taas monta risteystä, täytyy nyt vain yrittää valita oikein…
Tänään on sateinen aamu, olen Ukkohauessa kahvilla, odotan soittoa kustantajaltani, että voisin tulla hakemaan kirjani lämpimäisen, ajattelen taas tänään kuinka tärkeätä on nyt säilyttää rauhallisuus, tasapainoisuus normaalielämään kodin ulkopuolisen elämän suhteen, en anna kirjasta tulevan pärinän vaikuttaa siihen mihin pyrin nyt elämääni rakentamaan, tehdään se mitä täytyy, mutta pysytellään itse ulkopuolisena tarkkailijan kirjan johdosta tulevissa julkisuuskuvioissa, on mietittävä mistä löytäisin sopivaa työtä, jatkaisinko Hesarin jakoa lokakuussa vai tulisiko jotain uusia mahdollisuuksia työkuvioihin… Elämän nollaus nyt tähän päivään on tosi tärkeää, ei enää pidä muistella menneitä, ne on mennyttä aikaa, sitä ei voi enää muuttaa, ne on ymmärrettävä ja hyväksyttävä sellaisina kuin ne olisivat, on parempi unohtaa epäonnistumiset, negatiivisuudet, ei kannata antaa katkeruuden siemenelle mahdollisuutta itää ja kasvaa, vaan etsiä ilo elämästä, riemuita ystävien ja läheisten menestyksestä, etsiä elämästä, jos se on mahdollista, puhtaudesta, rehellisyydestä, lähimmäisen rakkaudesta, yritän olla nöyrä ja hyvä ihminen, kuitenkin ilman nöyristelyä, tarvitsen voimaa ja rohkeutta olla minä… Kännykkäni soi keskeyttäen mietteeni ja Maarit Heikkilä soittaa, kirjani olevan nyt noudettavissa… Saapuessani Rasalasiin oli paikalla myös Antti Heikkilä, oli hienoa tuntea kustantajapariskunnan innostus kirjasta, sain sen käteeni, hypistelin ja selailin sitä ja ajattelin, tässä se nyt vihdoinkin on, kaksikymmentäkaksi vuotta sitten kirjoittamani, kansien välissä, boxingia, elämää, voittoja, tappioita… Tämä on taas tänään voitto, voitto pitkästä, pitkästä aikaa, tuli tästä vähän tai paljon rahaa, tämä on taas voitto-ottelu elämälleni. Kiitin Maaritia ja Anttia kirjoittamalla yhteen kirjaan, siihen ensimmäiseen, “toteutitte yhden unelmani, toivon olevani sen arvoinen, lämpimästi Maaritille ja Antille”…

ENKELI VASTAAN PAHOLAINEN

Kyllä on nimeni saanut jos jonkinlaista hehkutusta kuin myös lokaa osakseen, nyt alkaa taas uusi vaihe, tuleeko ruusuja vai piikkejä vai molempia, kohta nähdään…Seuraavien kuukausien aikana selviää kääntyykö negatiivinen positiiviseksi, vai voittavatko negatiiviset voimat.. Luulen, että tässä on jonkinlainen taistelu edessä, enkeli vai paholainen, Isto Lysmä pitäisi varmasti asetelmasta…
Kävin näyttämässä kirjan äidilleni, tietysti, ajoin kotiin laittamaan ruokaa Jerrille ja kun hän tuli annoin kirjani hänelle, pojalleni… Keitin Jessicalle vähän makaronia valmiiksi, hän rakastaa sitä, hain hänet hoidosta, tyttäreni, prinsessani, Muru tuli kotiin, olimme koko perhe kotona, soitin siskolleni Annelle, kirjailijaveljen lämpimäinen olisi kahvin ja mustikkarahkapiirakan kanssa tarjolla, Anne-siskoni tuli ja luki vähän alkua, vähän loppua, kyyneleet vuotaen ja nauraen sanoi, “en mä voi lukea, sillä luen mä sitten alkua tai loppua mua alkaa itkettää, mä luen sitten kotona kun saan oman kappaleeni ja vollotan rauhassa”… Sain Annelta paksun beigen värisen bossiksen, sellaisen kirjailijalle sopivan, sanoin Annelle, “voisimmepa lähettää tämän kirjan sinne ylös, isällemmekin, luulen että hän olisi tästä onnellinen, joka tapauksessa hänen lapsensa ajattelivat tänään isäänsä yhdessä lähettäen rakkaudella ja kiitollisuudella ajatuksia, joiden toivoin lentävän perille jonnekin… Vasen, vasen, oikea suora vastaan, niin tuttua, voin melkein kuulla faijan äänen, voin melkein nähdä hänet kehäkulmassani, ryntäämässä erätauolla ylös, kasvot aurinkoisina, nauravina, jakkaraa nostaen kehäköysien ylitse, asettaen sen siihen kehänurkkaukseen, loistavaa Harri, tämä on nyrkkeilyä tai toisinaan hän vihaisen näköisenä kovalla äänellä, “istu ja kuuntele, poika, ryhdistäydy, taistele tai sie häviät ottelun, siehän oot kuin kankea puuhevonen, nyt hurttihuumoria, liiku, väistele, lyö vasenta suoraa, oikea vastaan, älä anna nyt periksi, kaverisikin Helsingissä odottaa siulta voittoa, no niin, anna mennä nyt”, kello kilkattaa erän alkamiseksi… Ihanaa, kyllä ne oli hyviä ja jännittäviä hetkiä, se oli meidän juttu… Mutta tänään on nyt ja pitää sisällään toisenlaiset kuviot, ja mä oon nyt isä, kahdelle ihanalle lapselleni, hitto, kuinka tärkeä tehtävä, miten olla hyvänä esimerkkinä, miten saada kerrottua kuinka tärkeätä on rakastaa lähimmäisiään, kuinka tärkeätä on pyrkiä olemaan hyvä ja rehellinen ihminen ja kuinka vaikeata se on ja tulee aina olemaan, mutta ei pidä antaa periksi vaan pitää ottelu voimassa, positiivinen vastaan negatiivinen, enkeli vastaan paholainen.
Kun näinä päivinä olen lukenut esimerkiksi tämän neljän nuoren surmajutusta, tunsin ampujan, hänen isänsä, rukoilen Jumalalta voimia ystävälleni, jonka kanssa olemme kymmenet kerrat istuneet yhdessä, juoneet kahvia jäähallien kahvioissa, poikiemme pelatessa samassa joukkueessa, jutelleet pojistamme ja tiedän hänen rakkautensa poikaansa, tässä konkretisoitui paholaisen voitto, mutta uskotaan, että enkeli vielä voittaa tämän lopullisen ottelun, toivon sitä sydämestäni, että tällä surun ja murheen hetkellä, elämä antaa vielä positiivisen rakkauden huuhtoutua ystäväni päälle… Kyllä osaa olla elämä joskus kovaa ja lohdutonta, niin ennalta arvaamatonta, kukaan, ei kukaan voi varmuudella tietää mitä huomispäivä tuo tullessaan, joten kyllä on parasta rakastaa tänään, antaa anteeksi tänään, olla hyvä tänään, sillä huomista ei ole, jos Luoja ei sitä sinulle suo….
Seuraavana päivänä tapasin Iltalehden Antti Arven ja luin tulevan jutun elämästäni ja kirjastani, niin oli oikeastaan aika kovaa tavaraa, paljon asioita mistä ei olisi niin väliä puhua, mutta liittyvät elettyyn elämään, joten vaikea sivuuttaakaan, koetan kyllä asennoitua raajaamaan keskusteluaiheen tulevista haastatteluista kirjaa käsitteleviin vuosiin, huh, huh, se taitaa taas alkaa, julkisuus, positiivinen vastaan negatiivinen.
Kamppailun alku on lähellä, yksi yö ja puoli päivää, lähtölaskenta aloitettu, raketti nousee ilmaan, kohoaako korkeuksiin? Heräsin aamuyöllä jo 02:00, eikä tullut enää uni silmään, oli pitkä yö valvoa ja odottaa aamua… Vein Jessican hoitoon ja menin kahville Ukkohaukeen, sieltä pariksi tunniksi nukkumaan ja valmistautumaan kirjani julkistamistilaisuuteen…
5 tuntia… Hotelli Tornissa oli lämminhenkinen tilaisuus, ei mikään suuri mediatapahtuma, mutta minulle kuitenkin merkittävä, läheisiä, yhteisten koettujen aikojen ystäviä ja toimittajia, se oli yes, pieni lämminhenkinen tiedotustilaisuus tyylikkäässä paikassa, keskellä Stadia, kattojen yläpuolella, siellä oli kaunista, siellä oli tunnetta, isänikin henki oli läsnä monien puheissa ja muistissa… Ilta-Sanomissa, aamukahvilla ollessani seuraavana päivänä oli yllätysjuttu, kun toimittajaveteraani Esa Sulkava kirjoitti oikeastaan hienon jutun kirjasta tai lähinnä musta ja faijasta, meistä oli kuva vuodelta 1969. Se mikä hiukan hymyilytti kun Esa kirjoitti miksi muistelmat vasta nyt, 30 vuotta myöhässä, ei kukaan tunne Harri Piitulaista enää, mutta hyvin se Esakin vielä muisteli juttuja ja totesi tekstin olevan sujuvaa kirjassani ja sen olevan nyrkkeilyhistoriallisesti kyllä hyvä lisä kertomaan menneistä ajoista….
Molemmissa iltapäivälehdissä oli kuva eilisestä kirjan julkistamistilaisuudesta otsikoilla nyrkkeilylegenda kirjoitti kirjan… Muuten päivässäni ei ollut kummempia värinöitä, se päivä jolloin kirja ilmestyi on nyt ohi, muutama lehtijuttu tehty, nyt vain rauhassa tarkkailen mitä tuleman pitää, elämä on duunin kanssa edelleenkin täysin avoin, sen suhteen tyhjä pöytä, minkä yhdessä kulmassa lepää kirja, Nyrkkeilijän unelma… Olen antanut kirjaan perheenjäsenille, lähimmille ystäville, kaikki ne kirjat, joita mulla kustantajan antamana oli…
Velkajärjestelyn loppuminen, kirjan ilmestyminen, hienoja asioita, mutta ei kuitenkaan elämän suuria asioita, niin kuin rakkaus, niin kuin ystävyys, niin kuin terveys, mietin taas kerran, meillä ei ole takuu paperia huomisesta, tänään on oltava se päivä, jolloin annat, pyydät, saat, viet, tuot, otat, lahjoitat, rakkautta, ystävyyttä, läheisyyttä, lämpöä, tukea, välittämistä, se on tänään, huomisesta et voi tietää, nämä ovat mun mielestä elämän suurimpia asioita, tänään…
Se on sama, olet rikas, köyhä, kuuluisa, tuntematon, jokainen omalla sektorillaan, omalla mahdollisella vaikutuspiirillään, nyrkkeily oli tärkeää, mutta ei kuitenkaan tärkeintä mullekaan… Elämän yllätyksellisyys, dramaattisuus jatkui, kun lehdet kertoivat Spede Pasasen kesken golf-peliään saaneen sairaskohtauksen ja menehtyneensä siihen… Äitini täytti 76 vuotta, hitto, että vuodet kulkevat nopeasti eteenpäin, vaikea uskoa, äitini 76 vuotta…
Viikonloppuna oli Iltalehdessä todella suuri juttu musta kirjan tiimoilta ja vähän sitä kertomista tästäkin päivästä, hieno juttu, Antti Arve, olisinpa niin hyvä ja arvostettu persoona, mitä juttu antaa ymmärtää… Muutamia onnittelusoittoja tuli tänään kirjasta. Hälytyskellot ovat soineet jo pitkään, epätoivoa, pakoa tästä maailmasta, ihmisten itse lopettaessa elämänsä epätoivoisuudessaan, tappavat toisiaan saadakseen rahaa, missä on hyvyys, missä on halu olla hyvä ihminen, järkyttävää, yrittääkö urheilukin kasvattaa nuoria maailmaan, jossa on vain vahvoja ja voittajia, tästäkö johtuu, että urheilijoiden pitää vetää nykyään jotain mömmöjä, pillereitä, menestyäkseen, eikö todellakaan enää riitä, olla vain hyvä urheilija, taitava pelaaja, voi hitto, yök, mikä maailma, taidan lähteä rantaan katsomaan joutsenia ja kuinka ne neitseellisen viattomina, puhtaan valkoisina uiskentelevat ja näyttävät kauniilta ja kilteiltä… Sunnuntaipäivän vietin leppoisasti ajatellen taas näitä elämän kuvioita niin kuin yleensäkin tätä elämänmenoa. Juttelin muutaman ystäväni kanssa puhelimessa ja sain viestejä kirjani kiinnostavuudesta ainakin oman ikäluokkani puitteissa. Olkku Kaskisuo sanoi, että nyt hän ymmärtää hyvin miltä musta tuntui nyrkkeilyn loputtua: ”Olit rakentanut pyramidin ja viimeistä kiveä rakentaessasi paikalleen koko pyramidi sortui maan tasalle”, näin hienosti kuvasi tunnelmiaan Olkku, luettuaan kirjani… Näinhän se oli ja aloin rakentamaan elämääni, kun olin sen taas melkoisen valmiiksi rakentanut ja uusi pyramidini, Boxing Centerin ja sen romahtaessa kuin jälleen pyramidini maan tasalle. Kun nyt ajattelen näitä edellä olevia tapahtuneita, tuntuu kuin olisin monien vuosien jälkeen tilanteessa, jolloin voin alkaa taas rakennustyöni, en enään pyrikkään saamaan aikaiseksi pyramidia, vaan pienen, kunnon perustalla olevan tavallisen, normaalin rakennuksen, jossa olisi rakkautta, lämpöä, turvallisuutta, välittämistä, ei huippua, ei edes harjakattoa, vain hiukan kalteva katto, jotta vesi ja lumi valuisi pois, ettei katto vioittuisi… Kun näitä asioita ajattelee ja katselee tätä elämää, draamaa, kuolemaa, murhia, tappoja, huumeita, viinaa, avioeroja, en voi olla ihmettelemättä, kun katson TV:n lähettämiä elokuvia, täynnä väkivaltaa, täynnä draamaa, eikö tätä ole jo tarpeeksi normaalissa oikeasssa elämässäkin, missä on TV:n yhteiskunnallinen vastuu, missä on moraali, eikö nyt olisi aika alkaa tarjoamaan jotain kaunista, jotain missä olisi sanomaa hyvyydestä, rakkaudesta välittämisestä, jotain missä näytettäisiin, että ihmiset voisivat olla toisillensa myös hyviä, tuntuu pahalta tänään, koska lapseni ja myös muiden lapset joutuvat elämään tällaisessa hirvittävässä yhteiskunnassa, jossa vain vahvat ja häikäilemättömimmät pärjäävät, eikä edes heistä kaikki…
Ei voi sulkea enää silmiänsä, ei voi olla näkemättä missä tässä elämässä mennään, elämä on tällä hetkellä todella hurjenemassa, olisi aika meidän jokaisen vähän miettiä sitä, eilen Jehovan todistajat jakoivat lehteä, jonka kannessa luki ”Onko paholainen olemassa?”, olisiko Isto Lysmä siirtynyt kyseisen lehden päätoimittajaksi, oli kuitenkin aiheeseen sopiva kysymys, olemmeko ihmiskuntana ruokkimassa ja antamassa paholaiselle enemmän ja enemmän valtaa, kannattaa miettiä, haluatko olla enkeli vai paholainen… Huh, huh, aika rankkoja ajatuksia, joilta on vaikea välttyä, kun on seurannut viime viikkojen tapahtumia median välityksellä…
Eilisen jälkeen rauhallinen päivä, ei mitään kuulumisia kirjan tiimoilta, niin paitsi ihana sähkösanoma Pirkolta ja Esalta, paitsi, että ex-vaimoni Anita oli soittanut tuohtuneena kustantajalleni väläytellen tuomariakin kunnes Maarit Heikkilä oli saanut suunvuoron ja rauhoitellut Anitaa ja kertonut, ettei kirjassani ole mitään negatiivista suhteestamme, oli antanut Anitalle puhelinnumeroni…
Päätin olla nopeampi, ottaa aloitteen, sehän oli aina matseissakin tärkeätä, ottaa aloita, yliote vastustajasta, henkisesti, vaikkei nyt kylläkään ollut kyse vastustajasta vaan läheisestä, yhteisiä vuosia, yhdessä elettyjä, nuoruudessamme… Juttelimme ensimmäisen kerran kunnolla kahdeksaantoista vuoteen, silloisen suhteemme perusta, ystävyys, välittäminen, ymmärtäminen tuntui kaikesta huolimatta olevan kunnossa, surullista oli kuulla Anitan yksinäisyydestä, mikä jälleen kerran osoittaa todeksi sen, ei niin suurta menestystä, ei niin suurta suosiota, joka voisi paikata todellisen rakkauden sekä normaalin elämän todellisuuden puutteen, kontrasti ihaillun tähden ja yksinäisen ihmisen välillä on valtava, syvä rosoinen, pohjaton kuilu, valitettavasti hyvin monet asiat ovat summana omista valinnoista, voit valita oikein, voit valita väärin, mutta kuka hitto on niin viisas, että osaisi valita aina oikein ja elämä olisi aina kaikessa muodossa onnistunutta, sekä onnellista, menestyksellistä ja merkityksellistä, toivon Anitalle, niin kuin meille kaikille muillekin, onnea, rakkautta, lämpöä, tunnetta, että joku välittää meistä, me kaikki tarvitsemme sitä, joten otetaan aloite ja tarjotaan sitä jokainen lähipiirissämme, kun annamme, niin myös saamme, uskokaa tähän, otetaan aloite, välitetään toisistamme, kerrotaan se toisillemme, niin se antaa jokaiselle vähän uskoa ja motivaatiota tähän muuten aika rankkaan elämänvaiheeseen, jossa elävät nyt hyvin monet, liian monet, jotta voisimme puhua mistään ihanneyhteiskunnasta…Mihin hittoon kaikki on oikein menossa, eihän tämä maailma ole nyt ollenkaan valmis ottamaan vastaan lapsiamme, jotka siihen kohta joutuvat mukaan taistelemaan olemassaolostaan, erittäin kovaan tuloshakuiseen maailmaan, tulos tai ulos… Pelottavaa… Pelottavaa…
Olen taas Ukkohauessa kahvilla, vein prinsessani taas eskariin, olen hiukan ihmeissäni kuinka kovasti tunnen mieltäni vaivaavan tällaiset elämän asiat, tunnen kuinka ne suorastaan ravistelee ajatuksiani, tuntuu, että törmään niihin ihan tarkoituksella, olenkohan jotenkin muuttumassa, ehkä hiukan kasvamassa henkisesti, se olisi tietysti mahtavaa, saada elämänymmärtämystä lisää, enpä tiedä, mutta haluan kuitenkin taltioida näitä tunteitani ja ajatuksiani ylös paperille ja jättää ne jollekin minua viisaammalle analysoitaviksi, jos niistä löytyisi jokunen ajatuksen muru… On ihmeellistä, kun olen miettinyt ja katsonut mitä ympärillä ja maailmalla tapahtuu, ihmetellyt tätä ihmiselämän arvoituksellisuutta, sitä kuinka meillä kenelläkään ei ole elämän takuupaperia huomisesta, on kuin maailma ja sen meno vain hurjenisi, niin kuin eilinenkin täysin järjetön, tunteeton, viattomien ihmisten murhaaminen terroristi-iskussa New Yorkissa, järjen vastaista, sydämetöntä rakkaudettomuutta kanssaihmisistä, ei ole aiheetonta olla huolissaan lastemme tulevasta maailmasta, tuntuu kuin maailma kovenisi kovenemistaan, taistelu vallasta, olemassaolosta, huomisesta elintilasta, sai eilen historian yhden synkimmistä muistutuksista. On pelottavaa, että on olemassa ääripäitä, jotka oman asiansa, uskomuksensa vuoksi ovat valmiita tappamaan, murhaamaan ihmisiä, naisia, miehiä, lapsia, kun meidän kaikkien pitäisi rakastaa toisiamme, olla toisillemme hyviä, ymmärtää ja auttaa, kannustaa ja tukea, voi hitto, mikä maailma, ja sitten jotkut ”nerot” vielä miettivät, että nyrkkeily on vaarallista ja pitäisi kieltää, sillä muisti saattaa vähän huonontua nyrkkeilijöiden tullessa vanhoiksi, voi olla, että olisikin armeliasta voida unohtaa tämän kaltainen paha ja pahansuopa maailma ja kuka pystyy antamaan sen takuupaperin, että ehtisimme edes unohtaa, sillä niin paljon epävarmemmalta tuntuu nyt elämänmeno, nyrkkeily on vaarallista, hah, mikä vitsi, kenelle, no sille nyrkkeilijälle itselleen, mutta kuka suojelee meitä maailmalta, välinpitämättömyydeltä, rakkaudettomuudelta, yksinäisyydeltä, kuka auttaisi heikompia tässä maailmassa, apua tarvitsevia, kuka pystyisi estämään huumeiden leviämisen, estämään rikollisuuden, kuka voisi opettaa meitä rakastamaan toisiamme niin, että avioliitot pysyisivät koossa, lapsilla olisi turvallinen, rakastava koti ja yhteiskunta, jossa kaikilla olisi hyvä olla… On todella syytä havahtua huomaamaan, mitä jätämme lapsillemme, lastemme lapsille, ajattele, mitä haluat jättää heille, minkälaisen maailman, minkälaisen kertomuksen, mikä on se viesti minkä haluat jättää heille, enkeli vai paholainen…

KIRJAILIJAN KIRJAMESSUKIERTUE JA BUFFET-PÖYDÄT

Iltapäivällä Jomi Limmonen soittaa mulle, ”kirjailija Piitulainen” hän halusi tehdä jutun Suomi Nyrkkeilee lehteen, puhumme kirjasta ja sanon kirjan tietysti olevan mulle hieno juttu, viimeinen kunnianosoitus isälleni, sille meidän jutulle, sekä lämmin muisto teistä silloisista kavereistani, on hienoa voida sanoa miten teidät näin ja kuinka se oli pala elämää, elämää, jossa oli paljon ihania tapahtumia, pieniä ja suuria… Kun iltapäivällä kävimme Radek Grytan kanssa Cafe Successissa kahvilla ja syömässä korvapuustit, kävelimme Korkeavuorenkadulta Stockan Akateemiseen kirjakauppaan Espan ja Keskuskadun kulmaan ja siellä niitä oli, urheilukirjat -osastolla, Harri Piitulaisen Nyrkkeilijän unelma –kirjoja. Nyt sekin on sitten nähty, kirjani on myynnissä kirjakaupassa, mennään äkkiä ulos sanon Radekille, ennen kuin joku huomaa, että olen pälyilemässä omaa kirjaani… No, se on nyt jokatapauksessa tosiasia, kirjani on myynnissä kirjakaupassa, seuraavaksi haluaisin kuulla jonkun ostaneen sen kirjakaupsta, lukeneensa sen ja pitäneensä siitä, jännittäviä ja mielenkiintoisia pieniä vaiheita tässä kirjaprojektissa, jonka eri vaiheita pääsen näin kokemaan ja maistelemaan. Illalla saan onnittelusoiton kirjastani rock-manageri Rami Räsäseltä, hänen pitäessä melkoisena yllätyksenä puoleltani kirjankirjoittamista luvaten käydä ostamassa kirjani…
On rauhallinen aamu kotona Jessican jäädessä viettämään päivää kanssani pitäen vapaapäivän eskarista, joten mulla on tänään prinsessapäivä, aion nauttia siitä ja viettää kivan päivän tyttöni kanssa… Käytiin Jessican aikaisemmassa hoitopaikassa moikkaamassa Jessican kavereita ja hoitotädit olivat innoissaan kirjastani ja lupasivat ostaa sen, lapsetkin väittivät nähneensä kuvani lehdessä ja Patrick 5v. halusi nyrkkeillä kanssani. Sen jälkeen ajettiin Tapiolaan McDonaldsiin hampurilaiselle, käytiin kirjastossa hakemassa piirrettyjä videoita, sekä satukirjoja Jessicalle ja mentiin kotiin niitä katsomaan… Takaisin Tapiolaan, missä tavattiin Muru, joka oli päässyt töistä, käytiin kaupassa ja taas takaisin kotiin. Tässä vaiheessa isi alkoikin olla jo ihan ventti, sillä prinsessapäivä ei ole ihan kevyt juttu, vaikkakin ihana…
Lauantai-aamuna herätään taas yhtä aikaa Jessican kanssa, siirrytään olohuoneen puolelle katsomaan piirrettyjä, syödään aamupalaa ja samalla lueskelen aikakausilehtiä, juttuja tutuista, kaikilla oma juttunsa, joillakin näyttää menevän hyvin, joillakin huonosti, on juttua terroristi-iskuista, on yhtä sun toista draamaa elämästä, ei voi välttyä taas ihmettelemästä tätä elämän raadollisuutta, Murukin heräilee, Jerri nukkuu ja tulee nukkumaan vielä pitkään… Anne-siskoni soittaa, lähtevät Jessican kanssa uimaan, me lähdetään Murun kanssa stadiin dallaaman, käydään Suomalaisessa kirjakaupassa Kolmen Sepän patssaan vierellä, katsomassa löytyykö Nyrkkeilijän unelma –kirjoja myyntitiskiltä, yes, äkkiä ulos ennen kuin joku huomaa, että olen tsiigaamassa onko omia kirjojani näkysällä… Muru kertoo lukeneensa, että Jari Tervo kertoo vähääkään häpeämättä ylpeänä käyvänsä katsomassa kirjakaupoissa kirjojansa, vastaan siihen, että hänhän on kirjailija, mähän oon nyrkkeilijä, joka on kirjoittanut urastaan kirjan, enkä tiedä ostaako sitä kukaan, kyllä kai minäkin jos sitä myytäisiin niin kuin Jari Tervon kirjoja, kävelisin kirjakaupoissa kuin kukko tunkiolla, viisaan ja akateemisen näköisenä. Lähdettiin Pohjola-stadionille katsomaan Atlantis-KUPS jalkapallo-ottelua, takanamme istui pääministeri Paavo Lipponen, joka oli vihkimässä Pohjola-stadionin uuden katsomo-osan, Lipponen, joka aamulla oli televisiossa juuri puhunut monista hyvistä asioista muun muassa TV:stä liikaa tulevasta väkivallasta, en saanut tilaisuutta morjestaa häntä ja kertoa arvostuksestani ja kuinka mukava on huomata hänen onnellisuutensa perheestään lapsineen. Sitä vastoin morjestan maajoukkueemme loistavaa valmentajaa Antti Muurista, palloliiton Pertti Alajaa, sekä VPS:n valmentajaa Jukka Ikäläistä, ja heidän kanssaan vaihdettiin kuulumisiakin ja olivat kuulleet kirjastanikin… Kiva matsi, hyvä stadion… Matsin jälkeen ajettiin kotiin ja laitettiin Wieninleikkeet koko perheelle, syötiin yhdessä, vietettiin iltaa kotona katsellen telkkaria, ja nautittiin olemassaolostamme…
Tänään lähdin kirjavälityksen kustantajille tarkoitetulle kirjakiertueelle. Sovittiin treffit Maarit Heikkilän kanssa Fredan ja Linja-autoaseman kulmaan, mistä hän noukki mut kyytiin autoonsa. Matka Kuopioon sujui leppoisasti ja nopeasti mun lukiessa näitä juttujani ja elämästä puhuen… Kuopiossa majoituimme Scandic Hotelliin Kallaveden rannalle. Tunnin päästä siitä alkoi elämän ensimmäiset kirjamessut, puku päälle, kravatti kaulaan ja rintapieleen lappu, kirjailija Harri Piitulainen. Jouduin kirjailija-haastatteluun, vähän jutustelua kirjakauppiaiden kanssa ja sitten ihana, loistava ja maistuva illallinen loistokkaasta buffet-pöydästä, kraavilohisalaatti, nam, nam, neljä muuta salaattia kastikkeineen, kanaa ja riisiä, ihanaa, en ollutkaan ehtinyt vielä syödä tänään, joten kellon ollessa nyt yli kahdeksan illalla tuppasi olemaan jo nälkäkin, jälkiruoaksi kahvia ja suklaaleivoksia kermavaahdon kera, saivat kirjamessut maistumaan hyvälle ja kun ilta oli ohi, niin olipa mukava mennä nukkumaan masu täynnä, mieli onnellisena ja soitettuani Jessicalle, Jerrille ja Murulle, jokaiselle erikseen ja kerrottuani rakastavani heitä… Hyvää yötä, kirjailija käy nukkumaan…
Heräsin 05:45 pirteänä hyvin nukutun yön jäljiltä, kohta voin alkaa katselemaan aamu-TV:tä, uutisia maailmalta, onko tänään läsnä enkeli vai paholainen… Aamuaterialle menin heti seitsemältä ja kuulkaahan, oli hyvä, ihana, loistava, maistuva aamuateria, todella maistuvaa, olla kirjamessukiertueella, oli pakko mennä vähän vielä huilimaan, vatsa oli niin täynnä, saa nähdä mahtuuko puku päälle vielä tänään… Illalla siirrymme kirjashown kanssa Jyväskylään… Kello yhdeksän tuli Savon Sanomien toimittaja Tomi Turunen, jonka veli pelaa korista Äänekosken Huimassa, kuvaaja mukanaan tekemään haastattelua ja tarjosin kundeille aamupalaa itse maistellen ikään kuin seuraksi vain vähäsen… Tomi oli lukenut yöllä kirjani ja pitänyt siitä, oli syntynyt samana vuonna kuin minä ottelin viimeisen kerran, kiva hetki kundien kanssa boxingista ja elämästä jutellen, pieni pala taas elämäni uutta rakentamista ja kirjan markkinointia, päivä ulkona on ihanan aurinkoinen, kaunis lämmin syyspäivä, ihan hyvä ja rauhallinen mieli, tästä on hyvä jatkaa päivää… Lähdimme Kuopiosta tietysti Kuopion torin kautta, torikahvit possumunkin kera juoden, ajoimme Jyväskylään tai tarkemmin Jyväskylän lentokentälle, josta haimme kustannusyhtiön toimitusjohtajan Antti Heikkilän, joka saapui lisäämään meidän kirjamessujoukkueen vahvuutta arvovaltaisella persoonallaan. Veimme kamat hotelliin ja lähdettiin Memphisiin, ei, ei sinne mistä Elvis on kotoisin, vaan Ravintola Memphisiin ja taas syötiin ja hyvin, erittäin hyvin, kyllä kirjamessut maistuu, sitten tunnin torkuille hotelliin ja sitten pelipaikalle Jyväskylän messupaviljonkiin, tavattiin kirjakauppiaita ja kuulin taas kirjani löytyvän myyntitiskeiltä, se kuulostaa hyvältä, niin meinasinkin unohtaa, joku oli lähettänyt mulle Lahden paikallislehdessä olleen kirja-arvostelun ja ei ollut hullumpi ollenkaan, joten ihan hyvältä näyttää, ja elämä Heikkilöiden seurassa kirjamessuilla tuntuu suorastaan loistavalta, fiilistä lämpöä, ystävyyttä ja ennenkaikkea tyylitajua löytyy, tuntuu taas ihmeelliseltä, monen ankaran vuoden jälkeen kokea tätä hengen ja materiaalin luksuselämää, syötiin taas hyvä illallinen buffet-pöydästä messutilaisuuden päätteeksi ja tultiin hotelliin, juotiin kahvit ja syötiin jäätelöt, sitten taas täydellä masulla nukkumaan, kunhan ensin soitin Jerrille, Jessicalle ja Murulle, jokaiselle erikseen ja kerroin rakastavani heitä, ihanaa olla isi, Jessica halusi jotain tuliaisia kun huomisen illan jälkeen palaan taas kotiin…
Olen Jyväskylän torilla aamukahvin ja aamuaterian jatkoilla, olen ennenkin juonut Jyväskylän torilla aamukahveja, kerran Tare Uusivirrankin kanssa, palasin Hotelliin sillä mulla oli sovittu haastattelu Keski-Suomalaisen ja sen toimittajan Petri Heikkisen kanssa, joka tuli valokuvaajan kanssa paikalle. Petri oli eilen illalla lukenut kirjani ja teki kysymyksiä sen pohjalta, taas kerran sympaattisia kavereita, mukava juttutuokio, tuloksen näen huomenna tai ylihuomenna…
Lähdettiin ajamaan kohti Kouvolaa, seuraava messukaupunki, matka sujui hyvien fiiliksien merkeissä ja uskaltaisin jo näillä kokemuksilla suositella kirjallista uraa tekeville kustantajiksi Heikkilöitä, jos pidätte hyvästä, lämpimästä kohtelusta, pidätte lakusta, jäätelöstä ja ruoasta, näitä asioita ei ainakaan puutu, kustannuspuolesta en osaa vielä antaa arviota, olenkin vielä niin kokematon siinä, mutta edellä mainituista kokemusta kyllä riittää… Majoituimme pariksi tunniksi keskustan Cumulukseen ottamaan pienet nokoset, puku päälle ja kravatti kaulaan ja Kouvolataloon hoitamaan taas illan kirjamessut sekä ennen kaikkea syömään paikallinen buffet-illallinen. Sitten lähdettiinkin ajamaan kohti stadia ja Matinkylää, kotia, Murua, Jessicaa ja Jerriä, ihanaa, olen ollut kotoa poissa kolme päivää, se on paljon mulle. Kotiin tullessani tytöt nukkuivat, mutta Jerri oli hereilllä ja katseli Mestariliigan matsia Liverpool ja jotain, joka päättyi 0-0, eikä Litmasta näkynyt edes vaihtopenkillä, olisi kyllä tarvittu sillä peli oli tylsä ja syötöt keskikentällä epätarkkoja…
Vähän raukea aamu kotona, kaikki lähtivät asemapaikkoihinsa Muru töihin, Jerri kouluun ja Jessica, kun oli avannut tuliaisensa, eskariin, minä jäin kotiin lepäilemään vähäksi aikaa ja sitten lähdin stadiin ja kauppatorille kahville ja lihikselle, kävelin aseman kautta ja ostin Keskisuomalaisen ja luin Petri Heikkisen jutun musta ja tuntui kuinka se kaikki viiden vuoden arvottomuuden ja epäkelvon ihmisen olotila velkajärjestelyssä yhteiskunnasta syrjäytyneenä kompensoitui Petri Heikkisen kauniisiin sanoihin musta, tunne että mullakin olisi ihmisarvo oli sisimpäni nurinkääntävä, en tiedä pystynkö sitä oikein kuvaamaankaan, kyse ei ole julkisuudesta, mutta kuitenkin julkisesta minästä, ihmisen kuvasta, viestistä, haluamatta nousta millekään jakkaralle, ei edes matalalle, mutta saada mahdollisuus kertoa mitä tunnen, mitä ajattelen… Kauppatorilla tapasin Heikki Sarmannon, säveltäjämestarin, lämpimän ja humaanin kaverin, juuri isäksi tulleen ystäväni, tällaisia ihmisiä maailma tarvitsisi enemmän, sellaisessa maailmassa olisi hyvä elää… Iltapäivällä sain taas tilaisuuden paistaa pihvit Jerrille ja mulle, syötiin yhdessä, tuntui taas normaalilta päivältäni… Sitten olikin taas aika lähteä Helsingin messukeskukseen, näin on kirjat, kirjamessuille markkinoimaan kirjaa ja syömään taas buffet-illallinen… Loistava fiilis… Messujen päätyttyä lähdimme sieltä ratikalla stadin keskustaan kustantajieni kanssa, olivat menossa Kluuvikadun Fazerille jätskille, suosittelin heille paikkaa ja minä perheeni luokse Matinkylään… Fyysisesti en ole sen ihmeellisemmässä tilanteessa kuin aikaisemminkaan, mutta henkisesti tämä on ollut mulle suuri viikko, olen löytänyt tällä viikolla pienen osan ihmisarvoani takaisin, kysymys ei ole mistään suuresta ja laajasti näkyvästä, mutta se tuntuu lähinnä sydämessäni, ajatuksena tämä tuo mieleen, ettei meidän kenenkään pitäisi koskaan antaa periksi vaan elää tänään kaikesta sydämestään ja uskoa huomiseen, uskoa parempaan, eläen niillä eväillä, kun on itse kullakin käytettävissä, sitähän emme tiedä mitä elämä on varannut huomiseksi…
Tänään rauhallinen aamupäivä mun miettiessä vahvasti kuinka pitää asiani nyt tasapainossa, ei leijumisia kirjan vuoksi tulevista jutuista, oikeus tietysti nauttia niissä olevan ihmisarvon nosteesta, mutta varauksella, niinpä soitinkin Leijonajakeluun ja sovin jakohommia lokakuun alkupäivinä alkavaksi, pitää sopivan nöyränä ja maan päällä muistuttaen elämän todellisuudesta ja sen tarpeista, niin kuin, että olisi työtä ja palkka… Jype soitteli vuosittaisen gaalaillan tiimoilta sen pitämisestä taas kerran ja illalliskorttien myynti tulisi taas mun hommakseni… Rasalasista soitettiin että olisin 7.10. Ison Omenan Suomalaisessa kirjakaupassa kirjakaupan kirjailijavieraana.
Rauhallinen aamu pikkuprinsessani kanssa tutuin kuvioin. Jessica lähti Annen kanssa johonkin ja me Murun kanssa Habitare-näyttelyyn jossa olimme noin 20 minuuttia uskomattomassa tungoksessa, oli pakko lähteä ulos, saamaan ilmaa, näkemään aurinko. Mentiin kahville Töölöntorille, jossa oli useita tuttuja, hyvää fiilistä, onnitteluja kirjasta, ihminen Harri Piitulainen taas selvässä nousussa, mentiin keskustaan kävelemään, sama juttu, paljon tuttuja, onnitteluja kirjasta, hyvää fiilistä, ihminen Harri Piitulainen nousussa… Oli hyvä mennä kotiin syömään, Jessica tuli kotiin niin kuin myös Jerri, koko perhe koossa kaikki hyvin… Tänään avataan täällä Matinkylässä Iso Omena, uusi ja suuri kauppakeskus, mutta en ehdi tutustua siihen koska lennän Ouluun, jossa alkaa tänään kirjamessukiertue nro 2… Bussilla stadiin ja steissiltä ostin lauantaisen Kouvolan sanomat missä toimittaja Markku Lintula on tehnyt hienon jutun meikäläisestä ja kirjasta, uskomattoman hienoja juttuja, olen yllättynyt, ottelu positiivinen vastaan negatiivinen hyvässä mallissa, muutama erävoitto positiivisuudelle… Bussilla lentokentälle ja buukatessani itseäni sisään sanoi Finnairin virkailija, ikäiseni mies, “pyytäisin nimmarin kirjaasi jos olisin ehtinyt ostaa sen…” Niinpä niin, ihminen Harri Piitulainen nousussa… Ei täysin arvoton, nyt voin kyllä juoda taas hyvällä fiiliksellä kahvit odotellessani koneen lähtöä, tunnelmassa häivähdys jotain kauan sitten koettua…
Lento Ouluun sujui hyvin ja Oulussa kävelin auringonpaisteessa läpi kaupungin hotelliini. Kävin pizzalla ja sen jälkeen pienet iltapäivätorkut, puku päälle, kravatti kaulaan ja kustantajieni kanssa Oulun musiikkitalolle markkinoimaan kirjaa kirjakauppiaille. Jouduin taas kirjahaastatteluun minkä piti entinen urheilutoimittaja Pali, joka kertoi seuranneensa aikoinaan uraani kehässä, mutta lukeneensa kirjastani paljon sellasita, mistä ei ollut tiennyt mitään… Mukava ilta joka Heikkilöiden tapaan päätettiin buffet-illallisen jälkeen Oulun Rotuaarin Bisquit-kahvilassa cappuccinon ja jäätelöannoksen kera… Hotellissa soitin vielä lapsilleni ja kuulin ilotulituksen olevan käynnissä Ison Omenan avajaisten johdosta… Aamuaterian jäkeen kävin Rotuaarin Bisquitissä treffaamassa Oulun Tarmon legendaarista nyrkkeilijää ja valmentajaa Topi Mikkolaa ja kuulin ilokseni hänellä olevan kaikki hyvin ja olevansa jo 12 lastenlapsen isoisä, kirjastani ei puhuttu sanaakaan, ei kai siitä sovi puhua tai mainita, sehän kertoo meille rakkaasta urheilulajista ja, ai niin, musta, sitähän ei tietenkään enää haluta, lukea taas Harri Piitulaisesta ja voitoista, siitähän on ollut aikanaan jo ihan tarpeeksi, aivan liikaakin, no ei se mitään, ymmärrän kyllä, vaikka tuntuisi tietysti ihan hyvältä kuulla jotain kommenttia kavereilta, joiden kanssa on kokenut hyviä ja mukavia hetkiä, leireillä, harjoituksissa, ottelumatkoilla, eläen silloin nyrkkeilylle ja sen fiiliksille, mutta olen kai saanut potkut nyrkkeilyn henkisestä ja fyysisestä maailmasta, no, eipä sillä ole väliä, mulla oli ainakin hauskaa silloin teidän kaikkien kanssa eikä itse asiassa ole vieläkään mitään teitä vastaan… Takaisin hotelliin pakkaamaan kamat ja auton nokka kohti Seinäjokea, kohti uusia päivän seikkailuja, ihana päivä, taas uusi puhdas sivu edessäni, mitä siihen kirjautuu, nähdään myöhemmin… Saavuimme Seinäjoelle kello 17.00 matkan sujuessa hyvin vain suruviestin hiukan madaltaen tunnelmaani. Autoni ollessa tällä aikaa hoidossa, ei kun huollossa, sieltä soitti autotohtori ikävän uutisen, tauti on valitettavasti edennyt jo niin pitkälle, ettei sille ole tehtävissä enää mitään, luusto on haperoitunut siihen kuntoon ettei katsastustohtori tule sitä enää päästämään terveiden autojen joukkoon, ei sanonut onko tauti tarttuvaa, niinpä autoni on tulossa oman tiensä päähän ja kun minä jatkan omaa tietäni, toivottavasti, niin en todellakaan tiedä mihin olen matkalla, toivon vain että oikeata tietä ja se olisi miellyttävä ja onnellinen sekä tasapainoinen tie… Majoituimme tänään Seinäjoen Cumulukseen, vaatteiden vaihto, kravatti kaulaan ja Seinäjoen areenaan sekä kirjahaastatteluun markkinoimaan kirjaani. Haastattelijana oli nyt entinen tv-toimittaja, pesäpallomies Erkki, joka kertoi mulle kirjani olleen niin mielenkiintoisen, että hän luki sen yhtä mittaa alusta loppuun, kuulosti hyvältä, siinä on sittenkin sitä sykettä mitä pitääkin, mitä on ollut elämässänikin, kaikkihan eivät siitä pitäneet niin tuskin kirjastakaan, mutta ei se mitään, jatketaan elämää ja seikkailuani siinä… Illalla buffet-illallisen jälkeen mentiin taas cappuccinolle ja jätskille, pitkän, hauskan ja iloisen päivän päätteeksi ja huomenna mennäänkin Caribialle, nimittäin Turkuun ja kylpylä Caribiaan, mutta siitä sitten huomenna, hyvää yötä…
Heräsin taas hyvissä ajoin seitsemän aikaan ja siirryin nauttimaan Hotelli Cumuluksen aamupalaa. Käytiin ennen lähtöä Ilkka-lehden toimituksessa Ilkka Tolosen pakeilla, vietiin kirjani ja jutusteltiin vähän boxingista, meni hiukan läpihuutojuttuna, joten tulevasta jutusta on vaikea sanoa mitään, luetaan sitten Ilkasta… Ajettiin Rauman kautta jossa käytiin Vanhan Rauman viehättävässä miljöössä syömässä Raumalaisessa perinteisessä La Bamba –ruokapaikassa, jossa söin hyvän lasagnen, jonka jälkeen jatkettiin matkaa elämästä ja sen viboista puhuen, niin naurua riitti ja lakua, joten hervoton laihdutuskuuri sen kun jatkuu. Tultiin viiden aikaan Hotelli Caribiaan, viehättävään ja eksoottiseen, jossa meillä oli huoneet pientä lepoa ja suihkua sekä vaatteiden vaihtoa varten, nukahdin puoleksi tunniksi kun kännykkäni herätys herätti mut, suihku, puku päälle, kravatti kaulaan, aulassa join hätäisesti cappuccinon ja illan kirjamessut taas alkoi, olin taas kirjahaastattelussa markkinoiden kirjaani kirjakauppiaille ja kuulin illan aikana Laitilan kirjakauppiaalta että sinne oli tullut yksi kirja ja se oli mennyt heti kaupaksi ja uusi oli heti tilattu hyllyyn… Oikeastaan palaute tällä kirjakiertueella lupasi kirjan myynnin mahdollisuuksia jo useampaan kymmeneen kappaleeseen, huomatkaa, en puhu vielä sadastakaan kappaleesta, joten katsellaan ja kuunnellaan tilannetta, pari-kolme kuukautta, niin sitten jo varmastikin pystyy näkemään onko entisen nyrkkeilijän Nyrkkeilijän unelma kiinnostanut ketään. Illalla ajettiin kotiin ja Jerri soitti mulle kun Liverpool siirtyi 1-0 johtoon Moskovan Dynamosta, Jari Litmasen maalilla. Ja sillä maalilla myös voittivat matsin, voi kuinka onnellinen olinkaan Litmasen puolesta, loistava, älykkö pelaaja, olen ihaillut häntä jo monta vuotta, fantastinen pelaaja…
Aamulla heräilin rauhallisesti valmistautuen iltapäivän Tampereelle lähtöön, viimeiselle “Näin on kirjat” –messutilaisuuteen. Kävin tutustutmassa ennen lähtöäni Isoon Omenaan, ihan hieno pikku kauppakeskus Matinkyläläisille. Iltapäivällä Maarit ja Antti noukkivat mut kyytiinsä Kampista Tennispalatsin kulmalta. Ajoin osan matkasta sillä kustantajani olivat turnausväsyneitä ja ottivat pienet tirsat. Ilta menikin jo vanhalla rutiinilla ja buffet-illallinen hyvällä ruokahalulla, olen todella taas lihonut tämän kahden viikon kiertueen aikana buffet-pöytien äärellä… Kotona oltiin jo ennen puoltayötä ja homma hoidettu. Antti Heikkiläkin kiitteli minua ja sanoi oppineensa minulta paljon tämän kahden viikon aikana, hyväntuulisuuteni, iloisuuteni, suhtautumiseni kanssaihmisiin oli tehnyt häneen kuulemma vaikutuksen, hän kiitti siitä ja kun kuulimme että kirjani oli levinnyt ainakin kirjakauppiaille ympäri Suomen niin nyt voimme vain toivoa, että niitä joku ostaisi, niin kustantajienkin unelma toteutuisi, eikä tämä olisi pelkkä illuusio, harha mielikuvissa…

ILLUUSIOT OVAT OHI

Seuraavana aamupäivänä tapasin Hesarin Leijonajakelusta yhden kaverin, käytiin katsomassa jakolaatikot mihin Hesarit tulisivat aamulla ja mistä jakolistat löytyisivät… Kun seuraavana aamuyönä sen pimeydessä yritin löytää postilaatikot mihin lehden pudottaisin, ilman että olin harjoitellut tätä minulle tuntematonta jakoreittiä mua harmitti todella, että olin mennyt lupautumaan taas tähän aamuyön rääkkiin, täydellinen henkinen shokki luksus-kaksiviikkoisen jälkeen, en sittenkään ollut valmis tähän, koko homma oli Waterloo, tuntui että koko juttu meni päin seiniä yrittäessäni pimeässä löytää oikeita luukkuja, kerran huomasin jaettuani yhden rivitalon että tein sen jo toista kertaa, siinä vaiheessa aloin kelaamaan, että tästä hommasta on nyt päästävä eroon, en klaaraa tätä kierrosta ja kun olin jakanut kaksi piiriä ja hakemassa jakolaatikolta vielä yhden piirin urakkaa, jaon määräajankin jo lähestyessä uhkaavasti loppuaan soitin jakeluesimiehelle ja sanoin että nyt on suuria vaikeuksia, olisi parempi lähettää nyt joku jakaja jatkamaan tätä harrastelijan opettelua ja niinpä sieltä tuli kunnon jakaja jatkamaan hommani loppuun, kaukana on ne päivät jolloin en olisi antanut periksi vaikka kuolema olisi noutanut, tähän taisi päättyä jakajan urani, ei musta ole siihen, en tiedä onko mihinkään, täytyy nyt taas vähän miettiä näitä kuvioitani. Näin tänään sen Seinäjoen Ilkka-lehden jutun otsikolla “Nyrkkeilyn ihmelapsi kirjoitti kirjan” ja juttu oli tosi upea ja tekstissä todettiin kirjani tekstin olevan yhtä sujuvaa kuin suullinenkin esiintymiseni, olipa paradoksaalinen positiivisuus tähän tilanteeseen ja mielialaani. Otetaan nyt vain rauhallisesti ja etsitään sitä jotakin, sitä mahdollisuutta, missä minäkin voisin pärjätä…
Nukuttiin aika myöhään Murun kanssa Jessican oltua Annella yökylässä. Aamupalan jälkeen lähdin assalle hakemaan Savon Sanomia, jossa välissä olisi maakuntalehtien sunnuntailiite, siellä olisi kuulemma juttu musta ja kirjasta. Niinpä oli, ja mikä juttu, suuri, kaunis, nyrkkeilyä pursuava, elämää pursuava, pakko tunnustaa, tuntui hyvälle, arvoton muuttumassa ainakin vähän arvokkaammaksi, ainakin hengessä, fyysinen vaatisikin jo jotain muuta, esimerkiksi muutaman tuhannen kirjan myyntiä, olisihan se hienoa ja antaisi mahdollisuuden toisenkin kirjan julkaisuun, mutta katsotaan nyt rauhassa mitä tapahtuu… Iltapäivällä äitini tuli Björninsä, kanssa syömään niin kuin myös Anne-siskoni, olin valmistanut häränpaloja Torino, Muru hoiti jälkiruoan, mustikkapiiras höystettynä vaniljajäätelöllä, huh, huh, kun oli hyvää, laihdutuskuurin alku siirtyi huomiseen, olen selvästi huomisen mies, näyttää siltä, että koko elämä menee kovaa vauhtia ja minä aloitan kaiken vasta huomenna, olisiko parempi siirtyä sanomaan suoraan, että sitten seuraavassa elämässä, sitten mä olen fiksu ja saan aikaan merkittäviä juttuja, menestyn ja olen varakas, ihan hyvä ajatus, näin ei tule turhia paineita tässä elämässä ja mä voin olla vain mä, tämmönen hömsänheijaa… Ja niinpä tältä istuimeltani päätän lähteä Copacabanaan, mutta ei tälläkään kertaa lentäen vaan bussilla stadiin Ravintola Copacabanaan tapaamaan herroja Hämäläinen ja Norres, on jälleen vuosittaisen Dean Martin Society Boozingin järjestämisen aika ja tästä alkaa taas mun pieni hommani siinä, illalliskorttien myyjänä ja toimittajana… Lähtiessäni Isosta Omenasta törmään Juha Turkkaan, joka sanoo ettei ole vielä lukenut kirjaani, mutta on kuullut siitä vain hyvää. Bussilla stadiin, palaveri Copacabanassa, lounas Iguanassa burritosia syöden ja kävellessäni kohti Strindbergin kahvilaa jälkiruokakahville tulee vastaani Kaarina Suonperä-Katainen, vaihdamme kuulumisia ja Kaarina ottaa musta kuvan ja kertoo kirjoittavansa Nykypäivä-lehteen, johon lupasi kirjoittaa, että kirjani olisi hyvä lahja isänpäiväksi. Join kahvini Strindbergin ulkoterassilla, ainoana asiakkaana, ihanan syysilman raikkaassa atmosfäärissä. Hyvä fiilis liikkua stadissa, elämänpuron solistessa pikku hiljaa eteenpäin, mitään sen kummallisempaa muutosta ei elämässäni ole tapahtunut kuin mistä olen nyt kertonut, mutta jotenkin tunnen odottavani jotain tapahtuvaksi, mitä, en tiedä, ehkä en mitään tämän ihmeellisempää, vain elämää, ei sen enempää…
3.10.2001 oli kuulas, aurinkoinen syyspäivä ja lähdin kahville vielä Strindbergin terassille, kanssani istui vähän aikaa mainio trubaduurimme Petri Hohenthal, Tapio Sademies liittyi myös hetkeksi seuraamme ja muutamia muitakin tuttuja meni siitä ohitse, monien onnitellessa kirjasta… Arto Pasanen, armeijan aikainen alikersanttini soitti ja kertoi olevansa urheilukirjafriikki, omistaa jo 3500 urheilukirjaa, lupasi tulla tapaamaan mua Helsingin kirjamessuille ja hakemaan omistuskirjoituksen kirjaani, kertoi myös pari värikästä juttua musta armeijan ajoilta, mutta vaikka jutut olivat hyviä, en muista oliko ne ihan niin, mutta kuulostivat kyllä jollakin tavoin minulta…
Seuraavana päivänä lähdin taas bussilla stadiin kauppatorille kahville ja tapasin pari ikäistäni kaveria, varsin tyylikkäitä herrasmiehiä, kyselivät mitä nykyisin touhuan, kerroin muun muassa kirjastani ja kyselin mitäs te sitten touhuatte, toinen näistä tyylikkäistä herrasmiehistä kertoi omistavansa Kuusisen, jolloin kerroinkin ostaneeni viimeisen Bossin pukuni sieltä, mutta en kertonut että myös ainoan ja senkin olin saanut ystäviltäni lahjakorttina lahjaksi, Aarno Laitinenkin siirtyi seuraamme ja hetken tarinoituamme lähdimme jokainen tahollemme ja äijät lupasivat ostaa kirjani… Kävelen vähän stadilla ja tunnen putoavani taas johonkin elämän välimaastoon, olen olemassa, mutta en kuitenkaan missään todellisessa, vaan leijun kuin leija pienen tuulen kannattamana, melkein paikallaan odottaen veisikö tuuli sitä eteenpäin vai putoaisiko koko rotisko alas, tässä on ollut pieni piikki taas elämässäni, mutta tuntuu kuitenkin siltä ettei tuulta oikein löydy kuljettamaan tätä leijaa. Koitan kuitenkin ottaa rauhallisesti, hoidetaan nyt se Boozingin myyntihomma ja katsotaan olisiko johdatuksella mitään takataskussaan varalleni. Olen taas tiedostanut ettei kovinkaan monet “ystävistäni” ole soittaneet kirjastani, vaikka lehtijutut väittävät kaikkien puhuvan musta vain hyvää, pitävänsä minusta, mutta todellisuus on aina raadollisempi kuin julkinen kuva mikä meistä itsekustakin annetaan puoleen tai toiseen, elämä on todellakin mysteerio, miten sitä elää, miten siihen suhtautua, ehkä mulle on tämä kuitenkin tällaisena hyvä näin, sillä joudun nyt funtsimaan tätä elämää ja miten siitä selviytyisi eteenpäin, mikä on todellisuus, mikä pelkkää illuusiota, tässä on mulle haastetta ja opeteltavaa, nollaan taas tilanteeni, tyhjä pöytä, pöydällä kirja, tuoko se mitään jatkuvuutta vai onko se floppi… Ainoa tietoisuus on epätietoisuus tulevasta…
Tänään aamulla varhain kävin kauppatorilla ja istuin takavuosien mäkihyppytähden Niilo Halosen ja hänen rouvansa kanssa kahvikupposten ääressä ja juteltiin tietysti urheilusta. Lähtiessäni kauppatorilta ostin Iltalehden ja siellä oli yllättäen Juhani Melartin kolumni urheiluosastolla kirjastani, eikä hassumpi ollenkaan, pientä kirjainformaatiota taas näkysälle… Tuntuu kuin nyrkkeilyväki ei olisi ollenkaan lukutaitoisia, vai olisivatko vain vailla ymmärtämystä, sillä en ole vielä keneltäkään kuullut mainintaa kirjastani, ehkä se ei todellakaan ole vielä tavoittanut heitä, muiden lajien urheilijat se tuntuu kyllä tavoittaneen.
Sain ensimmäisen viestin nyrkkeilyväeltä kun Hannu Haapasalmi Seinäjoelta lähetti tekstiviestin kännykkääni, “olen juuri lukenut kirjasi loppuun, loistavaa, kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi”… Joudun perumaan eilisen ajatukseni nyrkkeilyporukan lukutaidottomuudesta, ymmärtämättömyydestä, sen osalta, että Pohjanmaalta löytyy ainakin yksi joka tuntee, jolla on sydäntä, Hannu olikin Tare Uusivirran paras kaveri, eikä ihme, kiitos Hannu, toivottavasti sinun elämäsi on kunnossa, yritetään vaan jaksaa vaikka elämä ei aina tarjoakaan herkkuja hopeatarjottimelta, meitä on aina myös niitä jotka joutuvat tyytymään murusiinkin, mutta rakkaus ja välittäminen on rikkautta, aika suurta sellaista…
Kun seuraavana aamuna juon aamukahvia Isossa Omenassa ja luen USA:n tekemistä ilmaiskuista Afganistaniin, niin ei voi olla ajattelematta, että rauha joka vallitsee täällä Suomessa ja toivottavasti myös pysyy, on myöskin suurta rikkautta, miksi sitä odottaisikaan mitään ihmeellistä tapahtuvaksi, tämäkin on jo suurta onnea, voida nauttia rauhallisesta, sopusointuisesta elämästä, siihen nähden mitään hienompaa ei tänään voi tapahtuakaan, joten stadille kävelemään ja aistimaan päivän fiiliksiä… Kävellessäni stadilla olen ollut huomaavinani kirjani tietoisuuden selvästi kasvaneen, jonkun saattaessa jopa sanoa, “Moi Harri, ostin sun kirjas, olen jo puolessa välissä”… Saan onnitteluja monilta tutuilta kirjan johdosta kävellessäni Kauppatorille silakkamarkkinoille, mutta sitten taas kohtaan entisen nyrkkeilijän, samasta seurasta kuin minä, vaihdamme kuulumisia, mutta ei sanaakaan kirjasta, epäilen vieläkin ettei tietoisuus vain ole tavoittanut nyrkkeilyväkeä, he eivät varmastikaan lue lehtiä eivätkä keskustele salin ulkopuolisista asioista, sillä en voisi millään uskoa, että he olisivat muuten näin välinpitämättömiä nyrkkeiyaiheisesta kirjasta, mikä on kuitenkin nyrkkeilyllisesti positiivinen, minähän tunnustan rakastavani tätä lajia, kyllähän esimerkiksi nyrkkeilyliiton johtokin muuten soittaisi ja onnittelisi hienosta nyrkkeilykirjasta, joka on hyvää peeärrää lajille. He eivät vain ole kuulleet vielä siitä… Olen välillä miettinyt tätä lausetta, “niin kaiku vastaa kuin siihen huutaa”, mitä se tarkoittaa… Jos huudan, välitän teistä, vastaako se, “mekin välitämme sinusta”… Huudan, “rakastan teitä”, vastaako se, “mekin rakastamme sinua”, huudan “Iloitsen puolestanne”, vastaako se “mekin iloitsemme puolestasi”, eipä taida vastata… Näin sitä jotenkin vain miettii näitä elämän ihmeellisyyksiä ja samalla maailma elää sekasortoisessa tilanteessa, pelossa, terroristiuhan leijuessa ilmassa, pommikoneiden pommittaessa Afganistania, tuhoisien lento-onnettomuuksien ravistellessa lentoyhtiöitä nyt muutenkin kriittisessä tilanteessa, yli kolmensadan ihmisen elämänkulun päättyessä kuin valot katkaisemisesta pois päältä napsauttaen, tulee taas mieleen, mitä helvetin väliä on mun kirjalla ja mun arvostuksella näiden asioiden rinnalla, tuntuu uskomattomalta, miten voi olla niin vaikeata meidän olla hyviä toisillemme, elää rauhassa, sopusoinnussa, välittää, rakastaa, kannustaa, rohkaista, auttaa toisiamme, tämähän on meidän kaikkien maailma, meidän lastemme maailma, heidän lastensa, voitaisiinko me tehdä mitään sen hyväksi, että se olisi parempi, onnellisempi tulevaisuudessa… Tiedän ettei mun rahkeet riitä ratkaisemaan tätä ongelmaa, haluan vain kuvailla tuntojani, tuoda oman pienen sykähdykseni, toivoen viestin jatkuvan aina vain eteenpäin merkityksellisempien ihmisten ottaessa sen haltuun ja jatkaessa eteenpäin, niin että se tavoittaisi koko maailman, ilmeisesti utopistinen unelma, pelkkä illuusio…
Kävellessäni Espaa takaisin kauppatorilta kohti keskustaa vastaani tulee entinen kuntonyrkkeilyoppilaani Jarmo “piiskansivallus” Ellonen hyväntuulisena, tyylikkäänä, hoikkana, lähes kaksimetrisellä olemuksellaan ja tervehtii iloisesti, “Mitä meidän julkkis”, onnittelee kirjasta ja lupaa ostaa sen, ihana tavata myönteisiä, kannustavia, rohkaisevia, juuri peräänkuuluttamiani, pitää muistaa jatkaa viestiä… Kävelen Stockan kulmaan, istahdan terassille, tilaan cappuccinon ja lasin vettä, jälleen yksi entinen nyrkkeilyoppilaani menee kiireisenä ohi, mutta pysähtyy, “Moi Harri, onneksi olkoon, löytyykö kirjaasi jo kaupasta, aion ostaa sen”, Kisu Salutkij istuu vähäksi aikaa viereeni, yksi entinen tyttöystävä toiselle puolelle, tytötkin lupasivat ostaa kirjan… Iltapäivällä myöhemmin saan kauniin ja tärkeän tekstiviestin kiännykkääni, “Moi Harri, luin kirjasi jotka toivat ihania muistoja mieleen, kiitos, voi hyvin. A.” Jotain myös kauan sitten elettyä, koettua, fiiliksiä, tunteita, välittämistä, rakkautta, arvokasta, oman aikakautensa säilyvä muisto, niin kuin sanoin, olen saanut elämältä niin paljon, olen siitä kiitollinen ja onnellinen vaikka tunnenkin oman arvottomuuteni tänään, tunnen elämän arvokkuuden, kaiken tämän onnen jota olen kuitenkin saanut osakseni… Illalla kävellään Isoon omenaan Jessican kanssa kun kännykkäni soi ja Tapani Kansa soittaa ja kiittää hyvästä kirjasta, olen onnellinen tästä soitosta, sillä Tapsa on myös ystävä niiltä kirjassani kirjoitetuilta vuosilta, kun tässä kävelen käsi kädessä ihanan pikkuprinsessani kanssa… Onnea, ihanaa olla isi… Illalla laitan vielä yhden spaghettiluomuksen Jerrille joka vetääkin aikamoisen annoksen tultuaan kotiin urheilemasta… Ison omenan kirjailijavieraana paikallisessa kirjakaupassa oli täysi floppi, eikä siitä ole muuta kertomista, kuin että Jypen kanssa, joka oli haastattelijana, oli mukavaa, mutta haastattelua ei tarvittu, sillä kukaan ei tuntunut olevan kiinnostunut kirjastani, istuimme kuitenkin kolmesti, sovitun mukaisesti mukavilla tuoleilla keskellä kirjakauppaa kuin vähän pölyttyneet kirjat muinaisajalta, yksi entinen nyrkkeilyvastustajanikin tuli kyllä kirjakauppaan, mutta nähtyään mut lähti äkkiä takaisin ulos, joten se siitä, ei enää kirjakauppoja, mutta illanviettoja, jonka vietimme illalla Jypen ja Lindan tullessa kylään ja syömään, niitä voidaan kyllä viettää enemmänkin, hyvää ruokaa, hyvää seuraa ja fiilistä, näin päivän näkymättömän miehen roolin unohtaen…

Loppusanat

17.10.2001 Istun Kämp-galleriassa Strindbergin kahvilassa. Ainoana ihmisenä tällä hetkellä sillä kahvila avataan vasta 45 minuutin kuluttua, koko loistokkaassa ostoskeskuksessa vallitsee unelias, hiljainen tunnelma, jonka rikkoo vieressäni tyhjänä rullaavien liukuportaiden hurina… Olen tässä mietiskellyt tätä elämänkulkuani monilta kanteilta viimeisen kuuden kuukauden aikana, oli kohokohtia joita odotin, velkajärjestelyni päättyminen ja boxing-kirjani julkaiseminen, joka saikin yllättävän paljon julkisuutta, missä lämmittävää oli juttujen positiivisuus sekä kirjan tekstin saama lämmin tunnustus ja tämä sai taas vähän pientä, huomaa, pientä säihkettä aikaan sekä miellyttävää imagonkohennusta muuten runttautuneessa henkilökuvassani ja itsetunnossani, fyysisesti ei elämäni ole kohentunut juuri nimeksikään ja olen täysin epätietoinen, onko mulle varattuna mitään tulevaisuudessakaan, aion jättää sen nyt edelleenkin johdatuksen viitoittamaksi, jatkan kiitollisena elämääni samanlaisena tyhjätaskuna, hiukan mitättömänä, paljonkin vaillinaisena, suuresti onnellisena, toivottavasti edelleenkin hyväntuulisena yrittäen jakaa lähimmilleni lämpöä ja rakkautta, oikeastaan nyt kun oikein mietin tätä kaikkea mitä mullekin on tapahtunut, mitä mä olen kirjoittanut, niin se on tehnyt mulle ihan hyvää, olen kurkistanut elämääni, ajatuksiini, sieluuni ja toivottavasti olen taas oppinut jotain elämästä, jotenkin tuntuu siltä, ettei sillä ole niin suurta merkitystä, julkaistaanko tätä elämäntarinaani, ajatuksiani, sillä mulla on oikeastaan tärkeämpääkin tekemistä, ennen kuin tulee munkin aika poistua näistä kuvioista, ettei mulle käy niin kuin sille kaverille, jolla oli aina kiire, niin hän myöhästyi elämästä…
PS. Ainoa syy miksi tämän julkaiseminen olisi tärkeätä on se, että se olisi toinen kirja multa, niin silloin ei voisi kukaan sanoa “se oli vain yksinkertainen kirjailija”… Kun nyt kuitenkin unohdun, häviän pois ja olen ollut vain pieni episodi tässä elämässä, todellakin kuin kesäilluusio, mutta mulla on ollut hauskaa, mikä elämä, voisinpa sanoa, “Neiti, vielä samanlainen, kiitos”… Ja kävellä rantaan aurinkoon…