ELÄKELÄISEN KEHÄKULMASTA 30.1.2013

Onpa tämä Tammikuu mennyt nopeasti. Ihan liian nopeasti. Tammikuun 1 päivä painoin 89,0 kiloa ja tänä aamuna painoni oli 89,0 kiloa. Apua, siis kyllä on kuukausi mennyt mopeasti. En ole ehtinyt laihtua yhtään vaikka piti laihtua ainakin pari kiloa. Toisaalta en voi oikeastaan itseäni siitä syyttää, sillä niinkuin olen jo aikaisemminkin sanonut, niin nuo GLAMOURIN ja SÄIHKEEN täyttämät ystäväni houkuttelevat minut liian usein buffet-pöytien kiehtovaan ilmapiiriin, Rock and Roll elämän viettoon, enkä saa rauhassa vaeltaa sitä minun valitsemaani ASKEETTISUUDEN ja KURINALAISUUDEN TIETÄNI, vaan joudun ikäänkuin poikkeamaan siltä liian usein. Tämäkin päivä oli yksi katastrofi, vai mitä mieltä olette. Ensimmäiseksi tavattiin Ison Omenan CIAO CAFFEESSA "poikien" KAJ WALLIN, ESA HEINONEN ja SEPPO SUKKI kanssa, juotiin latet muffintsien kera, tarinoitiin ja kuuntelin tarinoita ystävieni uskomattomasta elämästä, otettiin toinen kierros muffintseja.

Ja sitten ajelin Vantaalle Tikkurilaan lounaalle "Hawaijin Prinssin" ARI WISKARIN kanssa, joka oli palannut LAS PALMASISTA La Dolce Vita lomaltaan ja tarjosi yhdessä paikallisessa luxusravintolassa superherkullisen buffetpöydän ja suorastaan syötti minulle kaikkia herkkuja, joita minun ei pitäisi ollenkaan syödä. Mutta minkäs teet. "Hawaijin Prinssille ei sanota EI. No eikä tässä mitään, kuukauttahan ei ole kuin yksi päivä jäljellä ja tämä Tammikuun romahdus tai mun kohdalla ei siis romahdus, vaan täysin mitään tapahtumaton kuukausi (painon pudotuksen suhteen) on ohitse. Jippii!

Mutta sitten miten Helmikuu alkaa, tuntuu huolestuttavalta. Olemme lentämässä heti ensimmäisenä päivänä Helmikuuta Tukholmaan katsomaan JERRY WILLIAMS Farewell-Showta ja siihen matkaseurani hyvin tuntien kuuluu runsaasti ruokailua ja herkuttelua. Enkä millään pysty kieltäytymään tästä matkasta. Tunnen suoranaista epätoivoa, miten ihmeessä löytäisin sen ASKEETTISUUDEN ja KURINALAISUUDEN TIENI? Onneksi minulla ei ole sovittu mitään, kukaan ei ole kutsunut minua vielä mihinkään tämän matkan jälkeen, joten sitten aloitan kaikki uudelta pohjalta. Suljen kännykän, en avaa tätä internettiä, en käy Facebookissa, naamioidun valeasuun ja menen aamupäivisin hissillä monta kymmentä metriä maan alle Tuulimäen boxingsalille treenaamaan, sieltä suoraan kotiin enkä astu ulos kuin vasta taas seuraavana aamuna kun lähden Tuulimäkeen treenaamaan. Onneksi Tuulimäki on paikassa, jonne vain hyvin harva ihminen on osannut tulla. Alan tuntemaan helpotusta.....kyllä se varmaan tästä taas...