maanantai 10. lokakuuta 2016

Tarinoita HARRIN KEHÄKULMASTA: PUNNITUS JA OTTELUPÄIVÄ

Mutta aamulla 11.11.1966 kello 7.00 aamuherätyksen tullessa pomppasin ylös tietäen sillä sekunnilla, että tänään on se päivä, jolloin taas punnitaan, minne olen menossa. Varjonyrkkeilin heti koettaen, olenko herkässä kunnossa. Yleensä nyrkkeilijä tuntee ottelupäivän aamuna, ettei lyönnit oikein lähde. Niin tuntui tietysti nyt minustakin. En juonnut vielä aamukahvia enkä syönnyt mitään, sillä painoni olisi tunnin päästä alkavassa punnituksessa oltava 62 kg. Auto haki meidät hotellista ammattilaisurani ensimmäistä vaihetta, punnitusta varten. Punnituksessa näkisin myös vastustajani, muut nyrkkeilijät ja INGEMAR JOHANSSONIN. Ravintola Ambassadörin edessä parveili jo kymmeniä ihmisiä. Ovella oli iso taulu, joka kertoi ammattilaisnyrkkeilijöiden punnituksen tapahtuvan täällä, sisäänpääsymaksu 15 kruunua. Voi hurja, punnitustilaisuuskin oli myyty. Sisällä Ambassadörin juhlasalissa oli vaaka jo asetettu valmiiksi esiintymiskorokkeelle. Paikalla oli paljon nyrkkeilyväkeä, jotka kaikki tuntuivat muistavan isäni ja halailivat ja kättelivät häntä. Isäni tietysti esitteli minut sanoen: "Minun poikani". Ja näin, kuinka hieno ja suuri hetki se oli isälleni, ja toivoin voivani olla sen arvoinen. Sitten vihdoinkin tapasin INGON ja hän oli ensi hetkestä lähtien lämmin hymyilevä ja iloinen nyrkkeilykaveri. Hän vastaili suomalaisten lehtimiesten kysymyksiin minua koskevista suunnitelmista pyöreästi, varmastikin epäröiden, koska INGO ei ollut nähnyt minun koskaan nyrkkeilevän, ainoastaan kuullut jotain juttuja, joten varmast hänkin oli utelias näkemään, mitä illalla tapahtuu.
Vaihdoin esiintymiskorokkeen takana olevassa huoneessa vaatteita eli nyrkkeilyhousut jalkaan vaa`alle menon ajaksi. Kuuluttaja alkoi kertoa tulevista otteluista noin sadan hengen yleisölle, joka oli tullut punnitusta seuraamaan. Ensimmäisenä olin minä, sillä minulla tulisi myös olemaan illan ensimmäinen ottelu. Astuessani vaa`alle salintayteisen ihmisjoukon eteen salamavalojen välähdellessä ei hymy irronnut, sillä jotenkin minusta tuntui, että tämä saattaisi jääda jopa viimeiseksi ja myös hienoimmaksi punnitustilaisuudeksi, jossa olen ollut. Painoni oli 61,5 kg. Odotin vastustajani tuloa verhon takaa. Sieltä tuli jäntevä, leveäharteinen ja musta PIERRE THOMIAS. Katsoin hänen selkäänsä, joka oli hyvin voimakas. Lyö varmasti kovaa, ajattelin, mutta jalat olivat hyvin hoikat, mikä saikin faijan sanomaan: "Sillä on heikot jalat." Tämä tarkoitti, ettei vastustajani olisi varmastikaan mikään loistava liikkuja kehässä, mikä antaisi minulle sen edun, että voisin ainakin "tanssia" karkuun.
Tämän tilaisuuden jälkeen hotellissa oli lääkärintarkastus. Nyrkkeilijöiden kunto tarkastetaan aina ennen ottelua ja näin koetetaan estää ennakolta, ettei turhia vahinkoja pääsisi sattumaan. Tämän jälkeen alkoi pitkä, hiostava ja lohduton päivä, jolloin odotin illan koittavan ja sen hetken tulevan, joka ratkaisisi tulevaisuuteni nyrkkeilijänä. Jälleen ristin käteni monta kertaa pyytäen voimaa ja rohkeutta voittoon. Iltapäivällä kello kahden aikaan kävin syömässä, mutta minulla ei ollut, poikkeuksellista kyllä, lainkaan nälkä. Kävelin tunnin ruokailun jälkeen ja kävelyltä tultuani koetin nukkua hiukan. Välillä olin vähän aikaa jonkinlaiseen horrokseen vaipuneena ja välillä pomppasin ylös koettaen irtoaako lyönnit. Mitä kello on? Neljä. Voi helvetti, vielä kolme tuntia. Sänkyyn. Ylös. Mitä kello on? Viisi. No, voi. Vielä kaksi tuntia. Piinaa....piinaa....Kohta on edessä kova paikka. Koeta klaarata, olethan aina isotellut, kuinka hyvä olet.... Olethan halunnut ammattilaiseksi..... Siinä on, koeta klaarata nyt... Tähän tapaan ruoskin itseäni hankisesti valmistautuessani yksin hotellihuoneessa tärkeimpään otteluuni, jossa ei ollut panoksena mitään suurta urheilusuoritusta, mestaruutta tai mitalia, vaan panoksena oli nyrkkeilyurani ammattinyrkkeilijänä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti